Kerron tähän alkuun tarinan siitä, mitä tapahtui viime kevättalvella täpötäydessä raitiovaunussa. Takanani istui jonkinasteinen laitapuolen kulkija. Hän höpisi niitä näitä itsekseen. Sitten hän keskittyi, rykäisi ja alkoi kovalla äänellä pitää puhetta raitiovaunuun sulloutuneelle kuulijakunnalleen. Saarna oli suurin piirtein tämän kuuloinen.
"Minun kylässäni Keski-Suomessa asui mies, jolla oli kymmenen poikaa. Isä vaatetti, kasvatti ja koulutti kaikki poikansa. Nyt tämä isä on vanha, eikä kellään niistä kymmenenstä pojasta ole aikaa pitää huolta siitä yhdestä isästä."
Raitiovaunuun astui hiljaisuus. Uskon, että puhe löysi osoitteen jokaisen vaunussaolijan sydämestä.
Niin. Tähän on tultu. Maa on nostettu sodan raunioilta. Minun äitini söi ikkunoista kittiä kalkin puutteeseensa, odottaessaan keskellä sotaa minua, ensimmäistä lastaan.
Nyt on maassa uusi ongelma. Täällä on vanhuksia. Käsittämättömän vaikea ongelma. Niin vaikea, että siitä on jopa vaikeaa käydä avointa keskustelua. Liittyyhän vanhuuteen tosi isoja ja kipeitä ongelmia: yksinäisyyttä, avuttomuutta ja sairautta. Kuka sellaista jaksaa?
Eräässä yleisönosastokirjoituksessa sanottiin hauskasti, että Suomessa näyttää olevan helpompi sulkea vanhaikodin tai hoivakodin ovi kuin avata se. Henkilökuntaa puuttuu, rahaa puuttuu ja aikaa puuttuu - ja omaisilta puuttuu varmaan sekä aikaa että tahtoa käydä katsomassa mummia, isää tai puolisoa.
Mieheni ja minä olemme vuosia sitten löytäneet Pietarin lastenkodista, silloin 11-vuotiaan pojan, jonka elämän rinnalle asetuimme. Hän on nyt jo yli 30-vuotias, itsenäinen mies. Muutama vuosi sitten, kun hän taas vietti lomaa kesämökillämme, jouduin käymään hänen kanssaan kiivaan keskustelun. Hän keksi pyytää, että minä ostaisin hänelle täältä Suomesta taulutelevision ja toisin sen hänelle Pietariin humanitäärisen kuormamme ohessa. Olin täysin ällikällä lyöty ja ilmoitin, etteivät äidit, tuosta vain, osta aikuisille, työssäkäyville 'lapsilleen' taulutelevisioita. Silloin löivät meidän kulttuurimme yhteen. Hän ei osannut selittää mistä tässä - toinen toisemme ymmärtämisvajeesta - oli kyse, mutta sain sen myöhemmin selville erään inkeriläismummon kautta. Sain kuulla, että "kyllä äidit ostavat lapsilleen keikenlaista. Se on sijoitus vanhuuteen". Taulutelevision saaneet lapset hoitavat sitten aikanaan tämän äidin kaikki vanhuuden tarpeet. Äidit, mikseivät isätkin, (jotka tosin Venäjällä kuolevat kovin varhain) asuvat lastensa kanssa kuolemaansa asti.
Aiemminhan oli meidänkin yhteiskunnassamme tämä käytäntö. Perheet olivat suuria, mummot ja vaarit olivat luonnollinen osa perhettä ja voimiensa mukaan perheessä myös hyötykäytössä, kaitsivat lapsia jne. He tiesivät, että joku heitä hoivaa ja ehkä rakastaakin, kun heidän voimansa ehtyvät.
Mutta nyt on aika toinen. Nyt eletään hyvinvointiyhteiskunnassa. Niin kyllä, mutta onko se tehnyt ihmisistä liiankin hyvinvoipia, ehkä miltei ahneita? Näyttäähän vahvasti siltä, että vanhuksista on tullut yhteiskunnallemme vain ja ainoastaan 'inhottava menoerä'.
Kirjoitit asiaa. Näin on maailma muuttunut. Nyt ns. hyvinvointi yhteiskunnassamme kaikki voivat huonosti. Lapset stressaantuvat, nuoret ja työttömät syrjäytyvät ja ne joilla on työtä, ovat monenlaisten huolien ja murheiden taakoittamia. Rukoillaan, että Jumalamme hyvä käsi puuttuisi asioihin. Rukoillaan kansamme ja sen päättäjien puolesta. Esivallan puolesta. Että päättäjät tekisivät viisaita ja Jumalan mielen mukaisia päätöksiä. Että saisimme viettää rauhallista ja hyvää elämää.
VastaaPoista