lauantai 14. syyskuuta 2013

Huolenpitoa


Olen ottanut kuvan kännykkäkameralla viime sunnuntaina. Anteeksi sen epätarkkuus, opettelen vasta  sen käyttöä.

Olin viime sunnuntaina Luopioisten kirkossa molempien raamattupiirien kanssa. Meillä oli juhlahetki, samalla kesäkauden lopetus. Toimimme messuavustajina kukin omalla paikallansa. 
Kirkkoon tulijat toivotettiin tervetulleiksi ja virsikirjat ojennettiin kolmella eri ovella. Kahvinkeittäjä oli saapunut paikalle jo hyvissä ajoin ja tiputti kahvia keittimellä morsiushuoneessa valmiiksi. Pullat oli leivottu valmiiksi jo edellisenä iltana.
Sitten oli tietysti tekstien ja esirukouksen lukijoita. Saarnassakin oli piiriläisiä mukana.

Sunnuntain 8.9. saarnateksti kertoi Jumalan huolenpidosta. Joskus Jumalan huolenpito koskettaa voimakkaana juuri kaikkein vaikeimpina aikoina.
Piirimme talvikauden vetäjä, rovasti Marjatta Koskenvesa, Jatta, kertoi saarnassaan sellaisesta elämänsä vaiheesta, jolloin hänen pieni tyttärensä oli juuri kuollut kolmivuotiaana. 8-vuotias isoveli oli onneton surusta ja ikävästä. Perheessä oli vuoden vanha poikavauva, ja Jatta huomasi olevansa uudelleen raskaana. Perheeseen oli haettu lastenkodista toinen tytär, ja kodinhoitaja piti huolta perheestä, silloin kun perheenäiti oli töissä. Juuri silloin Kotimaa-lehdestä soitettiin ja Jattaa pyydettiin kirjoittamaan viikoittaista kolumnia Jumalan huolenpidosta. Hän lupautui, vaikka tuntui, ettei hänellä olisi ollut aikaa - eikä sillä hetkellä kovin paljon sanottavaakaan. Kuitenkin hän koko vuoden heräsi kerran viikossa aamulla hyvin varhain ja kirjoitti sen, mitä Jumala hänelle kirjoitettavaksi antoi. Myöhemmin nämä kirjoitukset on koottu kirjaksi Jumalan hymy, jonka teemana on, miten Jumala kääntää rakastavat kasvonsa ihmisen puoleen vaikeuksienkin keskellä.

Me kolme muuta raamattupiiriläistä olimme mukana Jatan saarnassa ja luimme vuorollamme Raamatun jakeen, joka on rohkaissut meitä elämän aikana. Sitten Jatta parilla kysymyksellä johdatteli kertomaan, miksi juuri tämä jae on tärkeä. 
Oli koskettavaa kuulla erään piiriläisemme kertovan, miten häntä oli poikansa tapaturmaisen kuoleman jälkeen koskettanut 1. tessalonikalaiskirjeen kohta: "Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä Jeesuksen omilta."

Eikö ole ihmeellistä, miten usko voi olla silta synkän veden yli? Että Jumalan huolenpitoa voi tuntea juuri yllättävissä, järjellä käsittämättömissä olosuhteissa?        


1 kommentti: