keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Jälkijäristyksiä



Tämän kuvan olen valokuvannut Suomen Raamattuopiston tämän vuoden esitteestä. Siinä näkyy hyvin mm. Temppeliaukion kirkon katto, josta myös alla olevassa jutussani kerron.Tämä kirkko valmistui v.1969. Se on Suursaaresta kotoisin olevien arkkitehtiveljesten, Timo&Tuomo Suomalaisen suunnittelema. Jännittävän idean pohjana heillä on ollut oma kotikirkkonsa Suursaaressa, joka sodassa menetettiin Venäjälle.

Aina kun olen osallistunut sellaiseen tilaisuuteen, jossa poraudutaan meissä asuviin syviin osiin, niin tiedon kuin tunteenkin tasolla, jää sieltä sisälleni jotakin sellaista, joka ponnahtaa tilaisuuden päätyttyä mietittäväksi yhä uudelleen ja uudelleen. Raamattuopiston syventymispäivät ovat juuri sellainen tapahtuma. Ne eivät lopu sunnuntain päätösjuhlaan, vaan niiden antia joutuu rouskimaan vielä pitkään. Terveiseni nyt siis sieltä.

Minun syventymispäiväni alkoivat jo Mannerheimintiellä perjantai-iltana. Kun olin ajamassa pikkuautolla Temppeliaukion kirkkoon, ja seistessäni Runeberginkadun risteyksessä odottamassa valojen vaihtumista, hyökkäsi taivaalta risteystä kohti kova jyly. Pääni yläpuolelta lensi perä perää matalalla kaksi Hornettia - tulossa mereltä ja matkalla kohti pohjoista. Samanlainen jyly (päivittäinen) oli tuttua Eilatista, mutta ei milloinkaan ennen Suomesta.

Kun sitten saavuin Temppeliaukion aina yhtä yllättävän vaikuttavaan kirkkoon, koin uuden vahvan tunnekuohun. Kirkko oli täpötäynnä juhlakansaa. Siitä en kuitenkaan yllättynyt vaan siitä, että heistä miltei  puolet oli miehiä. Olin edellisen vuoden lopulla käynyt mieheni kanssa YL:n joulukonsertissa Johanneksen kirkossa. Silloinkin oli kirkko täynnä väkeä, mutta miehiä kirkossa oli kaiken kaikkiaan ehkä 20. Se oli tavattoman outoa, olihan kyseessä sentään Suomen tunnetuimman ja arvostetuimman mieskuoron juhlaesitys. Missähän miehemme silloin olivat? En huomannut katsoa lehdestä mikä urheiluottelu televisiossa sinä iltana mahdettiin esittää, mutta varmaan kuitenkin joku. Siksi olin nyt kirkon penkeissä istuvista miehistä niin iloinen, yllättynyt ja kiitollinen.

Tässä iltakirkossa oli muutoinkin aivan erityinen tunnelma. Nuorista soittajista koottu orkesteri säesti yhteiset laulut ja virret niiin mukaansatempaavasti, että välillä tuntui siltä kuin katto, joka tähän kalliokirkkoon on punottu tuhansista metristä kuparilankaa, kohoasi veisuusta kohti taivaita.

Kun vielä sain kesken iltajumalanpalveluksen vieressäni istuvalta ystävältäni kortin, jonka hän oli iltapäivällä ostanut Kiasman alakerran pikkuisesta myymälästä, olin pudota penkiltä. Kortti oli Martta Wendelinin maalaus, jossa tunnelma oli niin suomalainen, ettei suomalaisemmaksi enää voisi tulla. Suomalainen mies, se herkkä mutta vahva, puukkoineen ja ruusuineen.
Kiitin jälleen mielessäni näistä miehistä, jotka olivat tänä iltana jättäneet koripallo-ottelunsa ja sen sijaan lauloivat täällä kanssamme upeita virsiämme..
Kun nuori orkesteri selloineen ja flyygeleineen säesti kirkkokansan loppuvirren - Martti Lutherin sanoittaman "Jumala ompi linnamme", sai veisu varmasti polvet tutisemaan muiltakin kuin minulta.
Sen virren voimalla taisimme ajaa Hornetit hornan tuuttiin! (siis siihen suuntaan).

Tässä virren toinen säkeistö.
" On turha oma voimamme, vääryyden valtaa vastaan.
Me turman vallat voitamme Herrassa ainoastaan.
Hän, Kristus kuningas, on voitonruhtinas. 
Lyö joukot helvetin, ne tallaa jalkoihin.
Ja voiton meille saattaa."

Elämme arvaamattomia aikoja ja juuri tämän virren sanat ja veisuun voima oli se, mitä tänä viikonloppuna
 tässä maassa tarvitsimme. Näin uskon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti