perjantai 17. kesäkuuta 2016

Ilona ilonamme.

Kun me muutama viikko sitten 'laskeuduimme' kesämaisemiimme, lähti ystäväni Debora kolmeksi viikoksi Jerusalemiin ja sitä ympäröiviin kyliin vapaaehtoistyöhönsä. Hänen päämissionsa oli käydä tapaamassa niitä holokaustista selvinneitä vanhuksia, jotka olivat silloin vauvoja tai aivan pieniä lapsia, mutta selvisivät kuka minkäkinlaisen ihmeen kautta kaasukammiokuolemalta.
 Heitä on yhä elossa myös Israelissa - useita kymmeniä - yksinäisiä, usein sairaita ja köyhiä, nyt 80-90 vuotiaita - joten aika heidän kohtaamiseensa käy vähiin.

Yllämainitusta syystä meillä on ollut täällä 'kesälapsena'  kolmen viikon ajan Deboran pieni väkkyrä koiraneiti - kaksitoistavuotias, japanin pystykorvan ja kiinan palatsikoiran upea sekasotku. Japani ja Kiina siis samassa koirapersoonassa. Vaatimaton ja viisas on tästä sekoituksesta tullut - se täytyy sydämen kyllyydestä myöntää.

Tämän kesälapsemme  nimi on Ilona. Kun ihmettelin aikanaan tätä nimeä, sain kuulla itkettävän kauniin tarinan. Ilonan syntymän aikaan oli perheen isän pitkällinen sokeritauti tullut siihen vaiheeseen, että hän joutui kokonaan vuoteen omaksi. Tämän vuoksi päätettiin naapuriin syntynyt, pieni pörröinen koirarääpäle ottaa sänkyynsä sidotulle perheenisälle kaveriksi. Pikkuinen makkara tekikin pesän isännän vuoteen jalkopäähän ja siinä se lojui kaikki joutoaikansa kymmenen seuraavan vuoden ajan. Ilona-nimi on isännän itsenä antama ja nimensä veroinen on tuo pikku turilas yhäti. Isäntä itse sai runsas vuosi sitten kutsun kotiin - Isän tykö.

Olen kuullut sanottavan, että on kolme, joiden katselemiseen ei milloinkaan väsy: lapsen silmät, elävä tuli ja virtaava vesi. Mutta kyllä nuo koirankin 'emäntäänsä' luottavat silmät ovat palkitsevat. Vai mitä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti