Eräs ystäväni antoi minulle lahjaksi Ensio Lehtosen kirjan Äidin rukous. Kirja tai oikeammin kirjanen, 64 s, on Kuvan ja Sanan kustantama vuonna 1949. Jos joku lukijoista onnistuu löytämään tämän kirjan vanhojen kirjojensa joukosta tai antikvariaatista, niin suosittelen lukemaan.
Ystäväni, joka antoi minulle kirjan, oli kuunnellut puheitani ja varsinkin perhehuoliani, niinpä hän arveli, että kirja on minulle sopiva ja tarpeellinen.
Ja onhan se! Kirja on täynnä rohkaisua rukouksen toimimisesta ja sen voimasta. Kirja pohjautuu Ensio Lehtosen oman suvun historiaan ja Lehtosen omiin kokemuksiin perhepiirissä. Tapahtumien taustalla on rukoileva isoäiti, joka sitkeästi kantoi lapsiaan taivaallisen Isän käsiin.
Tämän uskovan äidin lapset eivät eläneet suinkaan Jumalan mielen mukaista elämää. Äiti kuitenkin jatkoi rukoilemista luottavaisena. Hän rakasti lapsiaan, vaikka he eivät käyttäytyneet toivotulla tavalla. Hänen rakkautensa ei kuitenkaan ollut riippuvainen lasten tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, hän vain kantoi kaikki lapsiaan koskevat asiat luottavaisena ylöspäin. Hänen rakkauttaan kuvaavat hyvin Laulujen laulun rakkaudesta kertovat sanat.
Rakkaus on väkevä kuin kuolema, sen kiihko on tuima kuin tuonela. Sen hehku on kuin tulen hehku, Herran liekki. Suuret vedet eivät voi rakkautta sammuttaa, virrat eivät voi sitä tulvaansa hukuttaa. Jos joku tarjoaa talonsa ja tavaransa rakkauden hinnaksi, häntä vain halveksittaisiin. Laul. l. 8:6-7
Valitettavan usein käy niin, ettei rukoileva ihminen saa elinaikanaan nähdä rukoustensa toteutuvan. Jumalan aikataulut ovat erilaiset kuin meidän. Monta kertaa rukoilijan kokemus on samanlainen kuin Mooseksen, joka sai katsella Nebon vuorelta luvattuun maahan, mutta itse ei päässyt sinne.
Tämä on se maa, josta minä vannoin valan. "Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan." Minä olen antanut sinun nähdä sen omin silmin, mutta sinä et sinne pääse.
Muutos ei kuitenkaan ole yhden ihmisen - ei edes kaikkein rakastavimman - rukousten varassa, vaan löytyy myös muita, jotka toimivat läheisen ihmisen elämässä samaan suuntaan. He vetävävät rakkaitamme taivaan tielle, vaikka itse olisimme jo poissa. Paavali kirjoittaa tästä prosessista korinttilaisille:
Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun. Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan vaan Jumala, joka antaa kasvun. Istuttaja ja kastelija ovat yhtä, mutta kumpikin saa palkkansa oman vaivannäkönsä mukaan. 1. Kor. 3:6-8.
Ehkä voisimme lopettaa tarpeettoman painolastin kantamisen ja tarttua Jumalan lupauksiin, vaikkapa Psalmiin 55:23
Heitä taakkasi Herran huomaan, hän pitää sinusta huolen. Hän ei salli vanhurskaan ainaisesti horjua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti