sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Johdatuksen vahva sivumaku.


Hyvää palmusunnuntaita teille itse kullekin.
Nämä kaksi murheellisen näköistä pikkupupua kävivät minut viime vuonna virpomassa tuoreeksi ja terveeksi. Kiitos heille siitä!
 Minä itse olen jäänyt pohtimaan, mikä on tuo syvä huoli ja murhe näiden pupusien kasvoilla. Ikäään kuin jo näin pienet  ihmiset olisivat tulleet ymmärtämään tämän maailman petollisuuden, pelin ja kaksinaamaisuuden, joka juuri pääsiäisviikon tapahtumissa meidän aikuisiksi ehtineiden eteen niin karkeasti maalataan.

Tänään juhlittu sankari, vajaan viikon päästä syljetty ja ristille ripustettu. Sellaisia me olemme, me ihmisten lapset. Voi meitä.

Olen itse juuri tällä hetkellä ryhmämme kanssa Venäjällä viemässä 300 kiloa kevätvaatetta sikäläisen kirkkomme kirpputorille. Heidän kirpputorivastaavillaan on nyt viikko aikaa lajitella kuormaamme. Heidän resurssinsa riittävät pitämään 'puotiaan' auki vain yhden kerran kuussa, joka kuukauden ensimmäisenä lauantaina - taitaa nimittäin näiden 'kirpputorityttöjen' keski-ikä olla päälle seitsemänkymmenen..

Miettiessäni tämän päivän tekstini aihetta ennen lähtöäni yli itärajan, tulivat mieleeni ajat tasan kymmenen vuotta sitten. Silloin eräänä päivänä todella - kuulin - hiljaisen kehoituksen sisälläni, joka sanoi: "Ilmoittaudu iltalukioon ja kirjoita lyhyt venäjän kieli." Siis minäkö kouluun? - minä, joka olin juuri sieltä lopultakin ulos päässyt - siis eläkkeelle.

Niin sitten kilttinä tyttönä ilmottauduin ja aloin matkustaa kaksi kertaa viikossa bussilla Helsingin keskustaan, Töölön aikuislukioon, jossa venäjän saattoi siis myös kirjoittaa.
Minulla on huvittava muisto tämän kaksivuotisen koulukäyntini siitä aamusta, kun kirjoitukset alkoivat. Seisoin kaikkine 'ryppyineni' ja eväslautasineni odottelemassa juhlasalin ovien avautumista ja kirjoitusten alkamista, ympärilläni soriseva joukko nuoria ihmisiä - kaikki matkalla kirjoittamaan jotakin lyhyttä kieltä. Yht' äkkiä täpötäyden huoneen toiselta laidalta kuului kirkas huuto yli kaiken muun sorinan -  "Salome, mitä SINÄ täällä teet?" Kun huomasin, että huutelija oli eräs entinen oppilaani ala-asteelta huusin hänelle takaisin: "No kirjoitan tietenkin !"

En ymmärtänyt silloin tätä käskyä -'opiskele venäjä' - sillä seurakunnassa, jossa työtä teimme, olivat kaikki hyvää suomea puhuvia inkeriläisiä. Meille riitti kun osasimme venäjäksi muutamia avainsanoja tullissa, kaupassa tai poliisin pysäyttäessä automme jostakin olemattomasta syystä (?), kuten alkuvuosina usein kävi. Miltei matkalla kuin matkalla poliisi pysäytti länsiauton ja keksi jonkin rikkeen, josta pikasakko lankesi sen mukaan, mitä kuskin kukkarossa oli seteleitä. Kannatti siis olla ovela ja pitää huoli siitä, ettei kuskin kukkarossa ollut kuin joku mitätön seteli. Ja kun selitimme, ettei meillä ollut enempää rahaa, otti poliisi sen ainoamme ja lähti ilmeisesti tsaijulle.

Nyt - kymmenen vuotta myöhemmin - poliisi harvemmin pysäyttelee autoja, mikä on tietysti hyvä. Mutta surkea juttu on se, että kirkolla suomea osaavia on enää vain muutama vanhus. Muut ovat mullan alla. Eli venäjän kielen osaaminen on nyt ehdoton apu. Joku siis näki ajassa kauemmas. Seuraavien kahden kuvan kera vienkin teidät hetkeksi paikallisen 'rajonimme' (alueemme) hautuumaalle.

Tämä n. kaksimetrinen hautapaasi ei ole kenenkään inkeriläisen ystävämme muistokivi, vaan jonkun meille tuntemattoman venäläisen - ehkä autokauppiaan - mutta koska se on lajissaan niin erikoinen, halusin liittää sen tähän - vaikkapa kontrastiksi.




Inkeriläisten rakkaittemme haudat ovat kuin pieniä kehtoja, kauniilla taotulla rauta-aidalla rajatuilla ja kunkin perheen itsensä hoitamilla pikku palstoillaan.

Tässä Inkeristä 'adoptoimani' isän ja äidin, Juhanin ja Katrin, pienet hautakehdot.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti