tiistai 12. maaliskuuta 2019

Hiljaisuuden retriitissä

Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni,
sillä häneltä tulee minun toivoni. Ps. 62:6 

Olin reilu viikko sitten hiljaisuuden retriitissä kotiseurakuntani leirikeskuksessa Koivuniemessä. 
Edellisestä kerrasta oli ehtinyt kulua jo pari vuosikymmentä, ja muistikuvat siltä kerralta jääneet vähän omituisiksi. 
Muistan, miten hiljaisuus silloin stressasi minua niin, että jouduin keskellä yötä kiskaisemaan huoneeni oven auki ja toteamaan, että pääseehän täältä kesken kaiken vaikka taksilla karkuun. Selvisin toki sentään loppuun asti. 
Toinen muistikuva silloisesta retriitistä on, miten kävelimme kälyni kanssa lumisia metsäteitä kilometri kilometrin jälkeen mitään toisillemme sanomatta. Se tuntui hieman luonnottomalta, sillä emme tapaa toisiamme kovin usein, ja kerrottavaa riittäisi.

Vaikka edelliset retriittikokemukset eivät olleet kovin kannustavia, niin halusin ottaa uudelleen hiljaisuuden haasteen vastaan. Nyt retriitin toisena aineena oli taide, joka innosti minua. 
Hiljaisuus ja taide olivatkin toimiva yhdistelmä, koska ne hyvin tukivat toisiaan. 

Kirkkoisä Augustinus on opastanut ihmisiä jokapäiväisessä kilvoituksessa kehottamalla heitä tarkkailemaan huolellisesti ympäristöään. Luontoa pitäisi katsoa Jumalan elävänä kirjana, nähtyä mietiskellä Sanan valossa ja kiittää kaikesta luomakunnan ihmeellisyydestä. Augustinus ei yllytä kaukaisille tutkimusmatkoille, vaan kehottaa ihmisiä pysymään omalla paikallaan ja tekemään havaintoja siitä käsin.

Retriitissä piirtäminen - taiteen tekeminen - oli rukouksen symboli. Rukoilla saattoi ilman taiteiluakin, tärkeintä oli avoin, havintoihin valmis asenne ja sisäiseen vuoropuheluun valmis mieli.

Kerron esimerkin, miten sisäistä vuoropuhelua saattoi käydä taideteoksensa kanssa. 

Tuloiltana saimme savea niin paljon kuin kukin tunsi työhönsä tarvittavan. Sitä sitten muokattiin käsissä vartin verran ja tunnusteltiin, mihin muotoon se alkaisi asettua. 
Minun käsissäni savesta alkoi muodostua ontto enkeli.

Kun työ oli valmis, saimme muutaman kysymyksen pohdittavaksi yhdessä oman työmme kanssa.
Kuka sinä olet? Miksi halusit tulla näkyväksi nyt? Mitä haluat sanoa minulle? Mitä minä voin sanoa sinulle?
Kun kirjoitimme vastaukset muistivihkoon, niin ajatukset tulivat näkyviksi, ja niistä saattoi nousta esille jotain tärkeää, ennen tiedostamatonta. 

Koko seuraavan päivän piirsin innolla ohjaajien raamatunkertomuksista nostamia näkökulmia. Käytössä olisi ollut vaikka mitä värejä ja materiaaleja, mutta pitäydyin väriliiduissa niiden vaivattomuuden takia.

Kappelissa pidetyssä messussa oli useita hiljaisia osioita: hiljainen synnintunnustus, synninpäästö  asettamalla kynttilöitä hiekkaan palamaan, hiljainen rukous ja saarnatekstin mietiskely.
Pidin messusta kovasti, koska siinä sai edetä omien ajatusten tahdissa.

Loppuhartaudessa kappelissa hiljaisuus vielä jatkui. Paikalle saapui kuitenkin kanttori, jonka johtamana tavoittelimme ääniharmoniaa. Sillä tavoin saatoimme laulaa Jumalalle kiitosta.

Kirjoitan vielä alussa olevan psalmitekstin nykykäännöksen mukaan hieman pidempänä.


Hiljene, sieluni,
Jumalan edessä!
Hän antaa minulle toivon.
Hän on kallio
minun pelastukseni,
hän on linnani,
minä en horju.


Olen kirjoittanut Kirjat 2019- sivulle esittelyn kirjasta Päivi Huuhtanen - Somero: Rukous ja piirtämisen taito

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti