Kun Jumala kerran oli kuollut, muutettiin ne kirkot joita ei tuhottu elokuvateattereiksi, diskoiksi tai jotkut jopa autokorjaamoiksi, kuten Toksovassa.
Matkamme Inkerinmaalle alkaa:
Tämän päivän ihminen ei voi ymmärtää miten kihisevän jännittävä oli 1980-luvulla ensimmäinen rajanylitys Venäjälle. Minä olen sodan lapsi ja tunteet Neuvostoliitosta on minuun istutettu jo 1-vuotiaana, Helsinginkadun pommisuojan hämärässä. Vuosikausiin - yli neljäänkymmeneen vuoteen ei kuka hyvänsä turisti saanut viisumia - ei sieltä tänne, eikä täältä sinne.
Nyt kun meidät oli kutsuttu matkaan mukaan, olivat ryhmäviisumit jo sallittuja ja bussissa istuva matkaseurueemme - sese vasta oli mielenkiintoinen! Oli pelastusarmeijalainen, ortodoksipappi ja lestadiolaisjoukko, seurue vapaakirkosta ja sitten muutama yksilö meitä harmaita luterilaisia.
Minua alkaa yhä naurattaa kun ajattelen tunnelmaa kyseisessä bussissa. Kaikki opilliset riidat olivat oudosti täysin tarpeettomina kadonneet - tärkeintä näytti olevan se, että vaikka me ikään kuin matkustimme uskonnollisesti 'eri vaunuissa' niin nyt meillä kaikilla oli yhteinen veturi - KRISTUS.
Kaikilla taukopaikoilla ilmestyi bussimme kylkeen, kuin tyhjästä, joukko laittomia rahanvaihtajia. Heidän kurssinsa oli kymmenkertainen viralliseen vaihtokurssiin verrattuna. Mietimme mitä tehdä. Sitten tuli mieleemme Robin Hood. Hänhän otti niiltä joilla oli ja antoi niille joilla ei ollut. Me päätimme tehdä samoin. Olimmehan matkalla köyhälle Inkerinmaalle, Inkerin kansan keskuuteen, joilta oli viety kaikki - omaisuus, maat, terveys ja kymmeniltä tuhansilta henki.
Yövymme hienossa hotellissa, Pribaltitskajassa. Kun kehuimme huoneestamme leviävää komeaa näköalaa - kuudennesta kerroksesta yli Leningradin, Euroopan ehkä mahtavimman kaupungin, naurahti suomalainen oppaamme ja sanoi: " Jos tulette tähän kaupunkiin vielä uudemman kerran, saatte huoneen hotellin kolmannesta kerroksesta. Sellainen, joka tulee tähän maahan uudelleen, joutuu heti epäiltyjen listalle. Kolmannessa kerroksessa on kuuntelulaitteet."
Ja totta hän puhui. Sen me tulimme toteamaan, sillä tulimmehan kaupunkiin uudelleen; monia, monia kertoja, aina siihen asti kunnes ei enää ollut pakko asua hotellissa vaan sallittiin myös yksityiskodeissa yöpyminen.
Nyt törmään taas sanaan sattumalta. Sunnuntaina matkasi bussimme täpötäyden Puskinon kirkon kupeeseen. Pushkinon kirkko oli ensimmäinen Inkerinmaan luterinen seurakunta, jolle annettiin virallinen lupa pitää julkisia jumalanpalveluksia (vuosi oli 1977). Tätä ennen niitä oli pidetty metsässä tai salaa yksityiskodeissa.
Tämä ensimmäinen, Inkerin eloon heränneen seurakunnan jumalanpalvelus, näytettiin aikanaan kokonaisuudessaan myös Suomen televisiossa. Eikä sen katsominen jättänyt varmaan ketään kylmäksi. Minunkin pikku tyttäreni, silloin 7-vuotias, itki suuria karpaloita katsoessaan ja aistiessaan Inkerin kansan raskaan kärsimystien. Hän parahti että "äiti,äiti, ovat köyhiä. Näitä ihmisiä meidän täytyy auttaa." Tämä tapahtui muutama vuosi ennen omaa matkaamme, jolloin sattumalta olimme menossa jumalnpalvelukseen juuri tähän kyseiseen kirkkoon.
Muistan tuhahtanneni kyseisen TV-lähetyksen jälkeen tyttärelleni jotensakin näin: "Pieni rakkaani. Niin täytyisikin auttaa, mutta kulta pieni, kaikkia ihmisiä maailmassa me emme vain voi auttaa."
Tänään joudun toteamaan, että vähänpä silloin tiesin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti