Kotikirkkoani, Luopioisten Kristuksen kirkastuksen kirkkoa, voisi kutsua myös "enkelikirkoksi", sillä sen kattoa koristavat enkelimaalaukset ja niihin liittyvät raamatunlauseet.
Raamatunlauseet kannustavat kristittyä, ne ovat ohjenuoria elämän vaiheissa.
"Rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen."
"Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus."
"Ole uskollinen kuolemaan asti."
"Minä annan sinulle elämän kruunun."
Näin pyhäinpäivän aikaan nuo kehotukset tuntuvat hyvin osuvilta, sillä ajatukset siirtyvät väistämättä elämän rajallisuuteen.
Olen kuluneina päivinä tullut pyörineeksi ajatuksissani harvinaisen paljon kuluneissa vuosikymmenissä, sillä olen tehnyt siskolleni 70-v syntymäpäivälahjaksi valokuvakirjaa vanhoista valokuvista. Siinä on tullut muisteltua yhteistä lapsuuttamme ja nuoruutta. Muistoja on ollut paljon, kuten kuviakin, joten sopivien valitsemiseen on kulunut aikaa ja ajatuksia.
Monen kuvan kohdalle on tarvinnut pysähtyä, koska kuvassa oleva henkilö ei enää ole rajan tällä puolen. Joissakin kuvissa on jo useita poissiirtyneitä. Se tuntuu suorastaan kummalliselta, koska muistoissa he ovat voimakkaasti elossa.
Muistan isäni kuoleman jälkeen, kuinka äitini kaipasi yhä uudelleen hautausmaalle. Hän halusi istua siellä suuren sukuhaudan lähellä. Olin silloin nuori ja ihmettelin: - Miksi?
- Siellähän ovat kaikki rakkaani! äitini vastasi.
Olin lievästi sanoen loukkaantunut. Katsoin pitkään äitiä ja sanoin: - Mutta olemmehan me vielä täällä - kaikki sinun kolme tytärtäsi!
Joskus rakkaiden ikävä ja taivasikävä tuntuu niin suurelta, että lähelle jääneet tuntuvat niin itsestään selviltä, että heitä tuskin huomaa. Nyt jo ymmärrän äitiäni paremmin, kun itsekin kaipaan montaa läheistäni.
Oi, Herra, jos mä matkamies maan
lopulla matkaa nähdä sun saan!
Oi, jos mä kerran
näkisin Herran
kunniassaan!
Sinua kaipaa sydämeni,
sun puolees huutaa mun henkeni.
On yksin tästä
sen ikävästä
kyyneleni.
Muut kaikki hylkää, vaan sinä et.
Autuuden särkyneet sydämet
sinulta saavat,
sä luet haavat
ja kyynelet.
Mua auta, Herra, mä toivon vaan,
vaikkei ois toivoa ollenkaan.
En päästä sua,
ennen kuin mua
käyt siunaamaan.
Oi, Herra, suothan sä minulle
sun armos voimaksi matkalle.
Anteeksi anna,
mua nosta, kanna,
vie perille.
Oi, saanhan joukkoon autuaitten
kanss´ystäväini ja omaisten
mä päästä kerran
luo armon Herran.
Oi, saanhan sen.
Virsi 631 Mikael Nyberg ja Wilhelmi Malmivaara
(Niin hieno virsi, että oli pakko kirjoittaa se kokonaan!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti