Piiloutuneena

Täällä Keski-Suomessa lunta on tullut runsaasti. Aamuisin kun päästän koirani pihamaalle, ovat pihapolut tukossa ja me molemmat, koira ja minä kahlailemme yöllä sataneessa lumessa. Mieheni, joka yleensä urheasti tekee lumitöitä, on alkanut pikkuhiljaa kyllästyä, ja olemmekin alkaneet suunnitella tilanteeseen apua. Ehkä naapuritalon parkkipaikalla pyörähtävä lumiaura voisi avata meidänkin pihamme sopivaa maksua vastaan!

Kun olen katsellut lumen peittämää maisemaa ja piilottamia puita, niin mielessäni on käväissyt ajatus siitä, kuinka helposti mekin jäämme taakkojemme alle. Lumi painaa puut kumaraan, ja tuntuu, että huolet ja murheet painavat ihmismieltä samalla tavalla.

Lumen painama puu näyttää tunnistamattomalta möhkäleeltä, pensas on vain hieman kohollaan oleva möykky. 

Huolien ja ahdistusten painamana meistäkin häviää kaikki se ilo, toivo ja luottamus, johon taivaallinen Isä kutsuu meitä päivittäin. 

Kun olemme itse painaneet päämme huolten painamina kumaraan, ei meillä ole enää toisillekaan rohkaisun sanoja jaettavana. Entisten huolien päälle kerääntyy uusi ja aina paksumpi kerros.

Vasta kevätaurinko lämmöllään sulattaa puiden, pensaiden ja koko maiseman päällä painavan lumitaakan. Samoin vasta näkökulman kääntämäminen Jumalan puoleen sulattaa mielemme painot ja raskaat taakat.

Älkää olko mistään huolissanne, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukoillen ja anoen kiitoksen kanssa Jumalan tietoon. Fil. 4: 6