Magdaleenan edellinen postitus käsitteli ihanalla tavalla pikkutytön sisintä - unelmineen. Noin vaalenpunaista ja rimssuista se tytöillä taitaa olla, vaikka tämän päivän rouva Magdaleenaa en kyllä kykenisi noissa hepenissä kuvittelemaan.
Hassua myös se, ettei hänen miehellään ollut minkäänlaista muistikuvaa omista haaveiluistaan. Näinköhän se on, etteivät pikkupojat haaveile? Todistaakseni tämän olettamuksen laitoin omat 8-ja 10-vuotiaat lapsenlapseni, pojat, kirjoittamaan minulle haaveistaan. Ei pitänyt päätelmä paikkaansa! Pikkupoikien listoissa ei paperi ollut riittää. Siellä oli kaikki - legotehtaan työntekijästä aina unelmaan saada muuttaa Anahaimiin.. Tai sirkustähdestä olympiavoittajaan. Ja kaikki muu siltä väliltä.
Olin valinnut blogikuvani tähän osioon jo ennen kuin luin ystäväni kirjoituksen haaveiluista. Luettuani sen, aukeni yllä oleva kuva minulle hieman erilailla kuin mitä olin edeltä päättänyt siitä kirjoittaa. Kuva on vesivärijäljennös Helene Scherfbeckin maalauksesta. Taulun nimeä en tiedä. Olen maalannut sen kaksi vuotta sitten tammikuussa, hotellihuoneessamme Eilatin iltahämärässä.
Oletettavasti kuvassa oleva nuori nainen on trapetsitaiteilija ja/tai klovni. Oli mikä oli, mutta minulle kyseinen kuva oli niin syvälle sieluun tunkeutuva, etten ollut tainnut milloinkaan aiemmin moista nähdä - kysymyksiä ja ajatuksia herättävä. Ihmeellinen on mm.tytön katse, jota ei ole.
Kerroin edellisessä postauksessani siitä, kuinka perheemme 1990-luvun lamassa joutui luopumaan kaikesta siitä mihin ihmiset yleensä turvaavat elämässään - kodista, omaisuudesta, elintasosta. Edessämme oli vain epämääräisen mittainen epävarmuus ja köyhyys. Mutta vaikka ne vuodet olivat täynnä kipua ja puutetta, on tämä aika näin myöhemmin ajateltuna ollut erittäin arvokas. Siitä ajasta syntyi nimittäin pääsylippu todellisen elämän yliopistoon.
Noiden seuraavien viidentoista vuoden aikana jouduin tekemään juuri tuon mitä kuvan tyttö on tehnyt. Hänhän ei katso sitä mitä edessä on - hän katsoo vain sisäänpäin. Minäkin jouduin katselemaan vain sitä 'pääomaa', joka oli minun oman pääni sisällä. Sen kuvakulman myötä sydämeni oppi. Aloin huomata myös muut, samalla tai erilailla elämässä tappiolle joutuneet ihmiset. Sydämeni alkoi kasvaa, kuten kuvassa olevan tytönkin sydän on valtaisa - samoin kuin hänen korvansakin. Korvia tarvitaan toisten ihmisten kuunteluun, ei itsensä kuunteluun.
Toisaalta ei oman itsensäkään löytäminen kaiken maailman hössötyksen keskeltä ole mitenkään helppo tehtävä. Ja sekin on kuitenkin tosi tärkeää ja suotavaa. Yritin näiden vuosien aikana tutustua siihen pieneen tyttöön, joka asui minun sisälläni - siihen, joka ei ollut omaisilleen 'tarpeeksi kaikkea sitä' mitä hänestä oltiin toivottu, ja joka oli sodan jaloissa niin usein jäänyt kysymyksineen yksin. Nyt, aikuisena ja kasvukipuisena, päätin ottaa myös tämän pikkutytön mukaan kaikkeen tekemiseeni. Vastailin hänen vastaamatta jääneisiin kysymyksiinsä ja lohdutin murheissa. Tämä kuulostaa tietysti aivan pöhköltä. Ja niinhän se onkin, sellaisen ihmisen kohdalla, jonka elämä on mennyt kuin juna - aivan suunnitelmien mukaisesti. Mutta meitä toisenlaisiakin on.
Hoitaessani minussa asuvaa pientä lasta, alkoi myös aikuinen minussa hitaasti mutta varmasti vahvistua ja eheytyä. En tehnyt itsemurhaa ja pääsin ihmeekseni eroon myös kaikista niistä riippuvuuksista, joihin olin tuskaisena tarrautunut, vapautuakseni edes hetkeksi siitä painavasta ja toivottomasta tulevaisuudesta, joka lupasi vain pitkää pimeyttä ja näytti vain nuppineulan pään verran valoa jossakin kaukana tulevaisuudessa.
Löysin siis minussa asuneen pienen tytön, mutta löysin muutakin. Siitä tuonnempana. Mutta yhdestä asiasta voin mennä takuuseen. Minä tarvitsin juuri tämän tien. Kiitos siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti