torstai 30. lokakuuta 2014

Kellonkääntöaamuna


Koska yöllä kelloa oli käännetty tunti taaksepäin, tuntui, että aamulla olisi suorastaan runsaasti aikaa. Niinpä lähdin koirani kanssa tavallista pidemmälle, 12 km metsälenkille. Suuntasimme kotimme läheltä lähtevälle pururadalle, joka talvisin toimii hiihtolatuna. Tämä reitti ehti olla työmatkani 17 vuoden ajan, syksyisin ja keväisin kuljin kävellen, talvella hiihtäen. Matkalla sai seurata vuodenaikojen vaihtumista ja ihailla vaihtelevaa keskisuomalaista maastoa, jossa vuoret, lammet ja suot vuorottelevat.

Nyt täytyi pysähtyä vähän väliä ihmettelemään vuosikymmenientakaista itseäni. Uskalsinko todellakin laskea suksilla näitä pitkiä, jyrkkiä rinteitä milloin kuun, milloin otsalampun valossa? Silloin ei vielä hiihtouraa reunustanut siisti katulamppujen rivi. Ja kuinka rohkenin kurvata tuohon tiukkaan mutkaan, johon nykyään on pystytetty vaaran merkki?
Muistan, että muutaman kerran yritin oikaista polkuja pitkin ja jouduin harhailemaan tiheässä pensaikossa. Säntäilin polunpäitä sinne tänne ja yritin löytää oikean suunnan, mutta sitä ei millään tahtonut löytyä, kun kaikki vastakasvaneet koivut olivat aivan minun korkuisiani. Olipa noloa myöhästyä ja tunnustaa, että ope eksyi pusikkoon koulumatkalla!

Nyt jäin katselemaan tummaa Vuorilampea, jonka yli oikaisin kevättalven kantavilla hangilla. Oi, sitä vapauden tunnetta, kun sukset kiitivät - suorastaan lensivät - aamuauringossa!
Näihin minulle tuttuihin maisemiin toin usein oppilaanikin retkeilemään ja ihmettelemään luontoa.
Välillä sattui kaikenlaisia kommelluksia, kun joku lapsista horjahti pitkospuilta ja tipahti suohon. Sitten piti vain koukkia lapsi ylös ja ryhtyä vääntämään mutavelliä housunlahkeista.
Kerran luokan pienikokoisin tyttö väsyi kulkemiseen niin, että hänen kookas ystävänsä kumartui ja nosti tytön selkäänsä. Itsekin muistan kanniskelleeni oppilaita välillä selässäni.

Kauneimmaksi muistoksi tästä metsästä jäi eräs varhainen kevätaamu. Kello oli kuusi aamulla, ja istuin lasten kanssa suon lähellä olevalla kalliolla. Aurinko paistoi heleänvihreiden koivunlehtien läpi, ja metsä tuoksui yöllisen sateen jäljiltä. Lauloimme kaanonissa yhä uudelleen ja uudelleen: Keväiset metsät, keväiset kukkaset! Keväiset vuoret, aurinkorintehet! Ihmisen laulamaan, onnellisna saa! Ja kaiku vastaili meille vastakkaisten vuorien rinteiltä.

Ajattelin tänä harmaana kellonkääntöaamuna tutussa metsämaisemassani taas kerran kristityn vaellusta. Se alkaa kastemaljan äärestä ja päättyy taivaan kotiin. Siihen väliin jää kuitenkin hyvin samanlaisia tuntemuksia kuin itse olen kokenut metsäpolullani: on raskaita nousuja, vauhdikkaita laskuja,  eksymistä, harhailua ja kiperiä mutkia. Joskus jopa uppoaminen suonsilmäänkin voi olla vaanimassa! Sitten taas on ihania hetkiä, jolloin kaikki on kevyttä ja helppoa kuten kiitäminen keväisillä kantavilla hangilla. Tai huikaisevan kaunista ja herkkää kuten lauluhetki aamuvarhain keväisessä metsässä.

Kuitenkin meillä on lupaus siitä, että kuljemmepa millaisessa maastossa, tai olemme millaisessa tilanteessa tahansa, niin meidän ei tarvitse olla yksin, sillä Jeesus on kanssamme. Hän on luvannut olla kanssamme joka päivä.
"Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti