sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Kaukana omalta maalta


Sofi Oksanen piti Frankfurtin kirjamessujen avajaisissa räväkän puheen, jossa hän sanoi, että Venäjä sortaa Suomen sukukansoja. Hän sanoi, että erityisesti marit, nenetsit ja komilaiset, joiden alueilta on löytynyt rikkauksia, kuten timantteja ja öljyä, ovat joutuneet huonosti kohdelluksi.
Suomi, jolla on vain "epäseksikästä" metsää, on selvinnyt paremmin. Monet näistä suomalais-ugrilaisista, rauhaa rakastavista kansoista on lähes kokonaan hävinnyt ja kadottanut kielensä kansojen sulatusuunissa. Tämä tietysti on traagista kansan historian ja oman kirjallisuuden näkökulmasta.

Sofi Oksasen rohkea puhe kosketti, koska Salome juuri äskettäin on kirjoittanut inkeriläisistä ystävistämme. Hän kertoi viimeksi pyhäkoulunopettaja Evgeninasta, joka uskollisesti ja yksin piti pyhäkoulua kadun lapsille, kunnes hänet "löydettiin" jääkylmästä piharakennuksesta lapsiryhmänsä kanssa, ja hän sai sitten paremman toimipaikan työtään varten.

Satuin pari viikkoa sitten lukemaan Sisko Latvuksen kirjan Kaukana omalta maalta (WSOY 2011), joka myös kertoo inkeriläisistä. Sisko on koulutoverini, ja nuorena liikuimme jonkin verran samoilla srk:n leireillä ja matkoilla.
Vuosina 2002-2008 Sisko oli Pietarissa ja luki silloin monta inkerinsuomalaista elämäntarinaa. Hän sai sytykkeen kirjansa kirjoittamiseen Jouko Sihvon kirjassa Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta olevasta Matin elämäntarinasta. Tämä tarina ei jättänyt kirjailijaa rauhaan, vaan alkoi elää hänen mielessään.
Niinpä hänen kirjansa päähenkilö, Paavo, ja hänen perheensä kokevat hyvin samanlaisia kohtaloita kuin esikuvana ollut todellinen Matti: pakkosiirron Leningradin saartorenkaasta nälän keskeltä, ankarat olot Siperiassa, äidin jalan paleltumisen, karkumatkan lautalla myrskyistä Jeniseitä pitkin, isän kuolemisen nälkään kaukaisella joen rantaniityllä ja poikien ihmeellisen pelastumisen.
Vaikka kirjan tapahtumat ovatkin olleet monelle totta, kokonaisuus on kuitenkin fiktiota.

Kirjan päähenkilö, Paavo, on tarinan alussa 13-vuotias. Eletään vuotta 1942 piiritetyssä Leningradissa. Paavo on perheen vanhin lapsi, ja isä on rintamalla. Eräänä aamuna äiti palaa leipäjonosta mukanaan järisyttävä tieto Siperiaan siirrosta. Edessä on pitkä matka, jonka aikana Paavon on nopeasti aikuistuttava ja selvittävä rankoistakin kokemuksista. Kirjan lopussa Paavo on jo kymmentä vuotta vanhempi aikuinen mies, jonka rakkaustarinaakin lukija  pääsee seuraamaan.
         
Kirja ei ole varsinaisesti uskonnollinen kirja, sillä Paavo on saanut kasvatuksen pioneeriksi. Perheen mummo pitää uskoa yllä, vaikka se on vaikeaa. Kun pikkusisko kastetaan, täytyy vetää verhot ikkunan eteen, etteivät naapurit näe. Paavo pohtii kuitenkin mummon opetuksia. Kun pikkusiskon kastetilaisuudessa rukoillaan Isä meidän-rukous, Paavo toivoo, että olisi joku, joka sen kuulisi, ja olisi elämässä siskon apuna.
Vaikka kirja on kirjoitettu nuortenkirjaksi, sen lukeminen oli mielestäni kiinnostavaa ja koskettavaa. Se on jännittävä historiallinen romaani kokonaisen kansanosan kohtaloista Stalinin ajan vainoissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti