Olen koko alkuvuoden puuhaillut elämäkertani kanssa.
Sanotaan, että elämäkerran voisi kirjoittaa vaikka joka toinen vuosi, siitä tulee aina erilainen. Painotukset muuttuvat, jotkut asiat nousevat keskeisiksi toisten taas kutistuessa. Elämäkerran voi tietysti kirjoittaa mistä tahansa näkökulmasta. Olen kirjoittanut yhden elämäkerran, jonka nimi on Elämäni virret. Olen lapsesta saakka rakastanut virsiä. Ne ovat liittyneet moniin tärkeisiin elämän vaiheisiin, joista sitten on ollut helppoa kirjoittaa.
Kerran sanoin ystävälleni, että voisin kirjoittaa elämäkerran nimeltä Elämäni mekot. Niidenkin kautta voi omasta elämästään kertoa. Vaikka piirtäisi mekot tekstien viereen. Idea on vapaasti käytettävissä! Tosin ystäväni kommentoi ajatustani sanomalla, että en kai niin turhamainen ole, että kirjoittaisin mekoistani. No - vaatteiden kuvaaminen olisi vain tukipuu, joille kuva elämästä rakentuisi.
Tällä kertaa kirjoitan kieli poskessa novelleja, jota kulkevat faktan ja fiktion rajalla, ja niissä on vahva liioittelun maku.
- Mitä hyötyä on kirjoittaa elämäkertaa, joka ei ole totta? kysyi siskoni.
Enpä tiedä, mutta hauskaa se kuitenkin on!
Kun olen näyttöpäätteellä juhlinut 16-vuotissynttäreitäni ystävien kanssa, ihmetellyt isän ostamia ensimmäisiä rintaliivejäni, muistellut 100-vuotiasta lastenhoitajaamme Augustinusta tai syönyt liskopapuja hienon rouva Heinon kanssa, niin hyvä mieli on alkanut helliä.
Mieleen nousee ilo ja kiitollisuus eletystä elämästä.
Toki raskaita sävyjä mahtuu myös kertomuksiini. Lääkäri kulkee pihan poikki vakavana, kun rakas, hento Katri-täti makaa pitkäperjantaina keuhkokuumeessa.
Ja on tiukka paikka, kun saan 3. luokalla aljasta ehdot. Se on niin noloa, etten paljasta sitä kuin äidille, ja kiipeän joka iltapäivä vinttikamariin laskemaan algebran tehtäviä.
Karen Blixten on sanonut, ettei mikään suru ole niin suuri, ettei kirjoittaminen siihen auttaisi.
Mikään elämän yksityiskohta ei puolestaan ole niin pieni, etteikö sitä voisi nostaa eteensä tarkkailtavaksi ja kirjoittaa siitä.
Mikä ihmeellinen rikkaus löytyykään tavallisesta elämästä ja sen arkisista tapahtumista!
Seuraavalle sukupolvelle jo ruuat (leipäkeitto!), terveydenhoito - täiden hävittämien DDT:llä - on jo kummastelun aihe.
Ja luulen, että lapsenlapsistani on hauska lukea, kuinka me siskokset lähdimme tapanina hevosella kyläilemään, istuimme komeasti kirkkoreessä, joka keikahti kyläpaikan pihassa kumoon, kun yöllä oli kovasti kinostanut.
Kirjoittaessani ajatusteni taustalla ovat koko alkuvuoden hyrisseet Jesajan sanat 46:3-4, siitä miten Isämme toimii.
"Vanhuuteenne asti minä olen sama, vielä harmaantuneinakin minä teitä kannan.
Niin minä olen tehnyt, ja vastedeskin minä nostan, minä kannan ja pelastan."
Pienikin muisto on muisto. Siitä kertovat ukin ja lastenlasten yhdessä olohuoneen ikkunaan leikatut lumitähdet. Ne ovat heijastus hyvästä hetkestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti