Juu, pitäisi. Onneksi - ensi kauhistukseni jälkeen - kun kuulin, että kaikki auton sisällä olleet isot ja pienet ihmiset olivat kunnossa - muistin tämän.
Kun nelikymppisenä aloin haparoiden hakeutua uskon tukevalle tielle osuivat onneksi käteeni silloin ilmestyneet Merlin Carothersin kiitoskirjat: Kiitoksen voima ja Kiitä sittenkin.
Oli hämmentävää saada lukea sellaista opetusta, että pitää aina muistaa kiittää vaikka asiat menisivät kuinka 'päin honkia' ---( ja silloin ne todella menivätkin, sillä koko perheen omaisuus meni 1990-luvun lamassa.)
Ystävät kyselivät silloin, miten jaksan sen massiivisen menetyksemme kestää. Muistan vastanneeni heille,, että taloudellinen romahdus osuu varmaan vielä terävämmin mieheen. Minut kaataisi avioero.
Emme eronneet.
Mieheni tuli siinä kaaoksessa lukeneeksi Ison kirjan kannesta kanteen ja myös sanoneeksi Herralle:"Tässä olen Herrani. Tee jotain." Ja Hän teki. Vanhan menetys oli uuden, todella jännittävän ja mielenkiintoisen elämän alku.
Kiitos nujertaa meissä masennuksen hengen, joka kaiken aikaa vaanii varmaan itse kunkin aivostossa, onhan tämänhetkinen maailmantilannekin jo vaikka minkäkokoisen masennuksen väärtti.
Kuvassa hyppelehtii kevään valossa, onnellisena nuorin lapsenlapseni - hän, jolle HYKS:in syöpälääkäri antoi joulun alla diagnoosin luusyövästä. Se isku olikin jo niin kova koko suvulle, että kiitoksen aiheita sai tikulla yrittää jostakin pimeyden kätköistä tonkia
Mutta kun rukousaihe tästä lenteli ympäri maapallon, diagnoosi muuttui, löydös poistettiin ja nyt on kahdeksan viikkoa jalassa ollut kipsikin poistettu ja hyppely on tämän näköistä.
Kohti kesän valoa mennään - ISO kiitos kainalossa. .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti