Melkein sata vuotta

Kirjoitan tätä anoppini Irenen syntymäpäivänä.  Hän syntyi  5. 4. 1917 ja täyttäisi tänään 100 vuotta. Kun hänen äitinsä, Signe, lähti häntä synnyttämään, hän kulki Hämeenlinnan torin poikki, jonka vieressä olevan kirkon tornissa hulmusi Venäjän kaksipäinen kotka.

Pikku-Irene syntyi perheensä neljäntenä lapsena (kuvassa äitinsä sylissä). Hänen isänsä oli paroni Otto Taube, joka toimi pankkinsa johtajana. Perhe omisti kartanon Tuuloksessa.

Sisällissota riehui kevättalvella 1918 voimakkaasti paikkakunnalla. Sen pelloilla käytiin ankaria taisteluja. Taistelujen keskellä punaiset polttivat Irenen kotikartanon. Isä-Otto oli paennut metsään, josta palasi yhdessä yössä harmaantuneena. Perheen maahan haudatut arvoesineet olivat sulaneet tulessa arvottomiksi.

Perheen elämä muuttui monin tavoin, sillä isän pankki romahti epävakaiden olojen seurauksena. Perhe joutui erään talon piharakennukseen asumaan. Isän sydän ei kestänyt näitä rajuja muutoksia, vaan Irenen ollessa 4 vuotias, hän kuoli.

Äiti ja neljä lasta joutuivat syviin taloudellisiin vaikeuksiin. Alkoi köyhyyden ja kiertolaisuuden aika.

Irene onnistui kuitenkin käymään ylioppilaaksi osittain jo työssä  käyvän isosiskonsa tuella. Hän hakeutui heti sihteerin työhön, missä häntä arvostettiin kielitaitonsa ja nokkeluutensa ansiosta.

Rakkaus tuli hänen elämäänsä lapsuuden- ja nuoruuden ystävän, Paulin, mukana. Paulin perhe oli ollut Irenen perheen palveluksessa, ja Irene ja Pauli olivat vauvoina nukkuneet samassa kehdossa, sillä heidän äitinsä olivat hyviä ystäviä. 

Irene ja Pauli olivat tehneet monet polkupyörä-, uinti- ja marjaretket yhdessä. Kun sota-aika vei sitten Paulin viideksi vuodeksi rintamalle, Irene oli hänen kanssaan kirjeenvaihdossa ja itse toimi lottana. 

Sodan jälkeisinä puutteen- ja jälleenrakennuksen vuosina nuoret solmivat avioliiton. Pauli opetti lapsia Savossa ja halusi Irenen sinne kanssaan. Niinpä Irene kouluttautui opettajaksi Jyväskylän seminaarissa, ja kaupunkilaistyttö lähti töihin Savon sydämeen.

Helppoa elämä nuorelle vaimolle ei siellä ollut, kun kaikki - ruuanlaitto, leipominen, pyykinpesu - piti opetella alusta. Tähän saakka isosisko oli pitänyt arjesta huolen.

Irenen ja Paulin perhe kasvoi tytöllä ja pojalla, ja siinä vaiheessa he päättivät hakeutua takaisin Hämeeseen. Siellä syntyi perheen kolmas lapsi, jolla oli vaikea sairaus, joka leimasi seuraavat vuosikymmenet perheen elämää.

Muistan anoppini sitkeänä, pienikokoisena ja vikkelänä ihmisenä, joka puhui paljon, puuhasi koko ajan jotakin ja oli pohjattoman kiinnostunut kaikesta tiedosta ja tutkimisesta. Tämä tieteentekemisen rakkaus on periytynyt hänen kahteen poikaansakin.

Irene eli 94 vuotiaaksi - ihan 100 vuoteen hän ei siis yltänyt, vaan kuoli ns. vanhuuteen.
Kukaan ei tuntenut Ireneä aivan täysin. Viimeisinä vuosinaan hän usein sanoi, että hänellä on suuri salaisuus, mutta sitä hän ei paljasta kenellekään. Eikä kertonut. Me jälkeläiset olimmekin hänen kuolemansa jälkeen vähän ihmeissämme, että mikähän se isomummun salaisuus mahtoi oikein olla.

Anopilleni ja minulle perheen lisäksi yhteistä oli mm. kielten opiskelu ja käsityöt. Vielä eläkkeellä Irene opetteli unkarin pitääkseen yhteyttä Unkarissa asuvaan nuoreen ystäväänsä. Käsitöissä hän oli perfektionisti: erääseen hänen virkkaamaansa 240 x 240 cm kokoiseen päiväpeittoon oli jäänyt yksi virhellinen silmukka, hänen suurta huviaan oli antaa toisten sitä etsiä.
Usko Jumalaan kantoi Ireneä läpi elämän värikkäiden vaiheiden.
- Kyllä taivaan Isä on ollut minulle hyvä, hän usein toisteli.
Minulle Irene usein sanoi, että olen hänen paras ystävänsä. Ne sanat tuntuivat todella lämmittäviltä.

Siunattu olkoon anoppini muisto.