Siirtovaikutusta

Kylällämme oli vuosi sitten telttakirkko, jossa Janne-kappalainen yllätti vetäisemällä huuliharppunsa esille ja soittamalla Finlandian. Olin aivan ihmeissäni, en tiennyt ollenkaan, että huuliharpulla saattoi soittaa noinkin vaativia kappaleita. Useinhan huuliharpun ajatellaan olevan pienten lasten soitin.  Monesti se ostetaan aivan taaperoikäiselle, ja pieni vaippahousu vaappuu ympäriinsä ja henkäilee kulkiessaan huuliharpusta säveliä ulos- ja sisäänpäin. Tavallisesti soitin sitten päätyy ajelehtimaan lelulaatikon pohjalle ja unohtuu sinne.
Tällaista huuliharpun soittamista meidänkin perheessämme oli harrastettu. Nyt Janne-papin soittaminen jysäytti. Ajatus oman huuliharpun hankkimisesta vahvistui, kun kuuntelin hänen soittoaan torilla, minne hän pyyhälsi soittelemaan hetkeä aiemmin tapahtuneen kirkollisen toimituksen  jälkeen.

Ajattelin kuitenkin, etten voi aloittaa uutta harrastusta, koska entisiäkin on liian kanssa. Sitten kirjahyllyä karsiessamme käteeni sattui vihkonen, jonka olemassaoloa en tiennyt: Joka pojan huuliharppukoulu vuodelta 1953. Vieläkin epäröin huuliharpun hankkimista. Vaikka hankinta oli rahallisesti pieni, pelkäsin joutuvani uuden intohimon pyörteisiin, enkä ollut varma, halusinko sitä.

Tämän vuoden juhannuskirkko, joka pidettiin naapurikylän tanssilavalla, oli viimeinen niitti. Laulettiin virttä Pyhä, pyhä, pyhä! Suuri Jumalamme, aamun tullen sinulle me tuomme kiitoksen. Virsi 134
Tuijotin virttä ilahtuneena: alussa upea kolmisointu ja virsi päättyy C:hen. Selvä C-duuri ja selvästikin innostuneen aloittelijan kappale!
Huuliharppu lähti sitten tilaukseen ja saapui postista aikanaan. Aivan helppoa ei alku ollut, vaikka apuna olikin Joka pojan huuliharppukoulu. Netti tarjosi runsaasti tietoa ja upeita blues- ja hard rock-esityksiä. En tähdännyt kuitenkaan kumpaankaan tyylilajiin. Halusin oppia soittamaan virsiä. Kai se on minulla verissä, koska ensimmäinen pianonsoitonopettajani, kummini-Kalle, oli kanttori. Pedagogi hän ei kuitenkaan ollut, koska hän asetti neliäänisen koraalikirjan eteeni ja ensimmäinen soittoläksy oli virren opetteleminen. En ihmetellyt läksyä, sillä olin vasta 9-vuotias, eikä minulla ollut vertailukohtaa. Sitkeästi yritin tunnistaa nuotteja ja sijoittaa niitä koskettimistolle.

Nyt huuliharpun soitto oli paljon helpompaa. Löysin monia virsiä, joiden soittaminen onnistui pienellä harpullani, esim. heti seuraava 135 Jumala loi auringon, kuun.
Päivä päivältä repertuaarini kasvoi. Mieleen alkoi palautua lastenlauluja, hengellisiä lauluja ja kansanlauluja, jotka olin luullut jo kauan sitten unohtaneeni.

Kaikkiin lauluihin C-vireinen duuriharppuni ei kuitenkaan käy. Nyt kauniin alakuloiset sävelmät ovat alkaneet kutkuttaa mieltäni. Edessä on pian toisen huuliharpun hankkiminen, jotta pääsen kokeilemaan vaikkapa heprealaisia lauluja, joissa merkillisellä tavalla ilo ja suru yhdistyvat ja luovat haikeansuloisen musiikillisen kudelman.

Psalmissa 57 puhutaan musiikin tekemisen ilosta ja kiitollisesta mielestä.
Minun sydämeni on valmis, Jumala, minun sydämeni on valmis, minä tahdon laulaa ja soittaa!
Herää sieluni, herää harppu ja kannel! Minä tahdon herättää aamuruskon.  

   

Kirkastusvuorelle

 Kuva Taabor-vuorella sijaitsevasta kirkosta

Täällä kotipitäjässäni on kirkastussunnuntai  suuri juhla. - seurakunnan kirkkopyhä. Sehän osuu mitä kauneimpaan ja heleimpään kesään, koska sitä vietetään kahdeksantena sunnuntaina helluntaista.

Juhla alkaa siitä, kun kirkkoveneet lipuvat pitkin Kukkia-järveä kirkonkylän satamaan ja kirkkokuoro on seurakuntalaisten kanssa vastaanottamassa saapuvia. Jumalanpalveluksen jälkeen on normaalivuosina kotiseutujuhla museoalueella. Nyt koronavuonna nuo kirkkovenesoudutkin ovat valitettavasti hyllytetty odottamaan turvallisempaa aikaa.

Viime marraskuussa olin mieheni kanssa Israelissa, ja silloin kävimme Taabor-vuorella, jonne sijoitetaan Jeesuksen kirkastuminen. Kirkastusvuorta ei evankeliumeissa mainita nimeltä, vaikka tapahtuma on kerrottu kolmessa evankeliumissa. Raamatun kertomuksen mukaan Jeesus otti  mukaansa kolme opetuslasta, Pietarin ja Sebedeuksen pojat, Jaakobin ja Johanneksen, joiden kanssa hän nousi vuorelle. Siellä tapahtui ainutlaatuinen ja hätkähdyttävä tapaus. Jeesus koki ihmeellisen muodonmuutoksen. Hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko, ja hänen vaatteensa hohtivat valkoisina kuin valo. Paikalle ilmestyivät myös Vanhan testamentin profeetat, Mooses ja Elia.

Taiteilijat ovat kuvanneet tapahtumaa usein myöhemmin niin, että Jeesus esitetään tauluissa ilmassa kädet kohotettuna ristiinnaulitsemisasentoon. Mooses taas kuvataan laintauluineen ja Elia-profeetta kirjakääröjen kanssa.

Mooseksen ja Eliaan ilmestyminen kertoo siitä, että Jeesuksessa toteutuivat kaikki Vanhan testamentin ennustukset. Kirkastumishetkessä aika jakautuu. Siinä astutaan uuteen aikaan.
Kirkastumisessa Jeesus paljastaa ensimmäisen kerran oppilailleen taivaallisen alkuperänsä. Oppilaat saavat välähdyksen siitä, että hän on aivan jotain muuta kuin tavallinen ihminen. Hän on taivaallinen Kuningas.

Usein ikävöimme elämäämme kirkastusvuorihetkiä. Tunnemme tarvitsevamme välähdyksen siitä, että Jeesus on vielä jotain muuta kuin hyvä, luotettava ystävämme. Kaipaamme hänen ajan ja paikan rajoja ylittävää voimaansa ja kuninkuuttaan. Toivomme, että edes välähdyksen saisimme katsella hänen kirkkauttaan ja saada siitä voimaa arkeemme.
Kokemuksen saaminen myös pelottaa, koska se on outoa ja kurottaa toiseen todellisuuteen. Kuitenkin opetuslapsilla oli kaiken tapahtuessa turvallinen olo niin, että Pietari olisi halunnut tilanteen jatkuvan pidempään. Hän ehdotti, että he rakentaisivat paikalle kolme majaa, yhden Jeesukselle, toisen Moosekselle ja kolmannen Eliaalle.

Olen ajatellut, että juuri tällaista kirkastusvuorihetkeä ikävöimme, kun Herran siunauksessa pyydämme:
Käännä meille kasvosi. Kirkasta kasvosi meille! 

Näkymä Taabor-vuorelta

Olen Taabor-vuorella olevan kirkon pihamaalla.

Runsautta

Olen hullaantunut pioneihin. Tykkään niiden suuresta koosta, jämäkkyydesta, värikkyydestä ja runsaudesta. Ylellisyydestä. Pari tuttavaani ovat vielä enemmän pioni-faneja. He tuntevat pioninsa nimeltä ja tietävät jokaisen elämäntarinan. He tietävät kunkin lajikkeen alkuperäisen kotimaan ja jalostajaa siivittäneen intohimon ja antaumuksen.
He tutkivat puutarhaluettoita, tilaavat hienoja yksilöitä ulkomailta ja kuuluvat Suomen pionikerhoon.
Ehkä minäkin jonakin päivänä etenen pionien ihailussa heidän tasolleen.

Pionit kertovat minulle myös siitä, kuinka taivaallinen Isämme on rikas ja runsaskätinen. Hän tarjoaa meille kaikkea hyvää ja kaunista miljardeissa eri muodoissa.  Kukkien maailma on niistä yksi.
Minuun kolahtavat tällä hetkellä nämä pionit. Jokaisella meistä on omannäköinen ilon lähde.

Taas kukkasilla kukkulat.

oi, Herra, kaikki vyötät

ja laumat lukemattomat

taas laitumilla syötät.

Lehteen ja kukkaan, Luoja, saat,

auringonnousun, laskun maat,

iloksi ihmisille.

Virrestä 572  säkeistöistä 1 ja 2  

Wanhat ovat kadonnet

Innostuin selailemaan ikivanhoja Raamattuja. Niitä on jäänyt meille perinnöksi useammastakin sukuhaarasta. Oli koskettavaa sormeilla Raamattujen alkulehtiä ja lueskella sinne kirjoitettuja perhetietoja.
Kuvan Raamattu on muistaakseni vuodelta 1838. Tieto on muistitieto, sillä joku onneton repäisi sen etulehdeltä nuoruusvuosinani arvokkaan tiedon vuosiluvusta.

Raamattu käännetään noin 30 vuoden välein. Uusi raamatunkäännös julkaistaan ensi syksynä  raamattu.fi-verkkopalvelussa, kännykkäsovelluksena ja äänikirjana. Piplia-seuran toiminnanjohtaja Markku Kotila sanoo, että uusi käännös on tarkoitettu heille, jotka eivät välttämättä ole kristillisten asioiden sisäpiiriä, mutta suhtautuvat uskontoon myönteisesti. He eivät tunne hyvin luonto- ja maataloussanastoa, ja kristilliset käsitteet ovat vieraita.

Uuden käännöksen kieltä on muokattu  mahdollisimman ymmärrettäväksi. Pitkiä monipolvisia lauserakenteita, joita varsinkin Paavalin kirjeissä esiintyy, on lyhennetty ja katkottu useammaksi virkkeeksi.
Koska UT on kirjoitettu alunperin kreikaksi, niin kreikan kieleen perehtynyt eksegetiikan dosentti Niko Huttunen teki siitä raakakäännöksen. Tätä sitten kirjallisuuden tutkija Tuomas Juntunen ryhtyi muokkaamaan.
Uudessa käännöksessä on siis menty ymmärrettävyys edellä.

Sana vanhurskaus on poistettu tekstistä kokonaan. Sen tilalla on käytetty oikeamielisyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Sana sisältää myös näkökulmia hyväksymisestä ja syyttömäksi julistamisesta.
(Mietin, mitä tuumaa tuttavani TT Jukka Palola vanhurskas-sanan poistamisesta Raamatusta. Hän teki sentään kokonaisen väitöskirjan heprean sanasta tzadik-vanhurskas!?)

Hurskas-sanakin kääntyy muotoon kunnon ihminen.
Myös hieno sana armo vähenee ja saa lahjan, hyvyyden, suosion ja suloisuuden merkityksiä

Seuraavaksi poimin muutamia sanoja, jotka saavat nykyaikaisemman muodon uudessa käännöksessä.

autuas - onnellinen
hapate - taikinajuuri
herjata - pilkata, puhua pahaa
kavaltaa - ilmiantaa
kilvoitella - ponnistella
kiusaus - koettelemus, testi
langeta - kompastua, joutua ansaan
laupeus - hyväntahtoisuus, myötätunto
leili - nahkainen säilytyspussi
pakanat - vierasuskoiset, muut kuin juutalaiset
portto - huora, maksullinen nainen, prostituoitu
saastainen henki - demoni
seimi - eläinten heinät
amen - totisesti minä vakuutan teille
Vapahtaja - Pelastaja
Öljymäki - Oliivimäki

Mielenkiintoista, vai mitä?
Ajattelen, että jos uusi käännös lisää innostusta lukea Raamattua, niin silloin se on kyllä tehtävänsä täyttänyt.

Wanhat ovat kadonnet, katso, kaikki owat uudeksi tullet.

  

Jumala on suurempi

Sydämemme syyttää meitä.

Minulle kävi juhannuksen aikaan tällainen tapaus. Olin rannassa vahtimassa lastenlapsia, kun he uivat ja hyppivät innoissaan veteen. He olivat vaihtaneet uimavaatteet laiturilla olevalla penkillä. Minä seisoskelin rannalla koirien kanssa, välillä seurailin niitä, välillä taas lapsia.
Kun sitten lähdön aika koitti, niin Lauriinan vaatteita ei löytynyt mistään. Kurkimme veteen, kaislikkoon ja laiturin alle, mutta vaatteet olivat perusteellisesti hävinneet.
Minua hävetti ja harmitti kovasti, koska olin ollut niin huolimaton lapsenvahti, että tytön vaatteet olivat niin perusteellisesti kadonneet. Ei auttanut, kuin soittaa lapsen äidille ja pyytää tätä tuomaan koko uuden vaatesetin.

Minun huolimattomuuteni oli jopa hieman huvittava, enkä saanut moitteitakaan. Pieni syyllisyys silti painoi.

Paljon isompi taakka oli tuttavaperheemme aikuisella lapsella, joka ajattelemattomalla toiminnallaan sai aikaan, että hänen vanhempansa menettivät pitkäaikaisen kesäpaikkansa. Voi vain kuvitella hänen syyllisyyttään, kun kauniin luonnon keskellä oleva mökki piti jättää ja siirtyä kesäksi meluisan rakennustyömaan naapuriin.

On tilanteita, jolloin sydän kovettuu, ja tuntuu lähes mahdottomalta antaa anteeksi.

Viime sunnuntain teksti Joh. 8: 3-11 kertoi naisesta, joka oli tavattu aviorikoksesta. Ihmiset olivat valmiit kivittämään hänet. He vetosivat Mooseksen antamaan lakiin, mutta Jeesus ei lähtenyt mukaan heidän kiivailuunsa. Hän pani ihmiset miettimään oman sydämensä tilaa, oliko kukaan virheetön syyttääkseen toista. Jeesus sanoi: - Joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisenä häntä kivellä.

Minusta on aina ollut kertomuksen mielenkiintoinen kohta, kuinka Jeesus kumartui kirjoittamaan sitten maahan. Mitä hän kirjoitti? Kirjoittiko hän aikaa voittaakseen? Joka tapauksessa sinä aikana ihmiset lähtivät tiehensä, ja Jeesus jäi kahden naisen kanssa. Kukaan ei voinut naista tuomita, eikä Jeesuskaan sitä tehnyt. Hän sanoi: - Mene, äläkä enään syntiä tee!

Joskus kaikkein pahin syyttäjä on oma sydämemme. Vaikka tietäisimme saaneemme anteeksi ihmisiltä ja Jumalalta, silti ikävä asia kiertää mielessä ja kuluttaa sisältä.
1. Joh. 3:20 puhuu tästä oman sydämen syyttävästä muminasta. Hän sanoo: - Jos sydämemme syyttää meitä, Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaiken. Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, meillä on rohkea luottamus Jumalaan.

Alas syntiimme armo kumartuu, alas syntiimme armo kumartuu. Läpi lukkojenkin Herra Jeesus tulla voi. Virsi 104:4

Tuhlaajapojan veli

Eräällä isällä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä halusi ottaa elämän omiin käsiinsä. Hän pyysi isältään määräosansa perinnöstä ja lähti ulkomaille. Aluksi elämä siellä sujuikin mukavasti: kavereita riitti ja meno oli vauhdikasta. Rahat eivät kuitenkaan riittäneet loputtomiin. Kun maahan tuli nälänhätä, poika joutui hakeutumaan sikatilalle töihin Sika on juutalaisille saastainen eläin, mutta poika oli jo niin suurissa vaikeuksissa, että olisi ollut valmis syömään sikojen ruokaa. Tähän hän ei kuitenkaan saanut lupaa.
Lopulta poika päätti niellä ylpeytensä ja lähteä takaisin kotiin. Kun isä näki pojan palaavan, hän oli niin innoissaan, että kääräisi vaatteensa helmat (vaikka säärien paljastaminen onkin Lähti-Idässä sopimatonta). Hän kuitenkin juoksi ihokastaan pidellen poikaansa vastaan, sulki pojan syliinsä ja suuteli häntä.
Isoveli ei ollut kuitenkaan tästä hyvillään. Hän muistutti isäänsä siitä, että hän oli aina noudattanut isänsä käskyjä, muttei ollut koskaan saanut palkaksi vuohipahaistakaan.
Siihen isä vastasi painokkaasti: - Poikani, sinä olet aina minun kanssani ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Luuk. 15:11-32.

Jeesuksen kertomus tuhlaajapojasta ja hänen veljestään on pitkä polveileva. Se kertoo vertauksen muodossa siitä, miten Jumala on valmis antamaan anteeksi, vaikka ihmiset välillä töppäilevätkin. Olemme aina Jumalan silmissä tuhlaajapoikia, mutta valitettavan usein suhteessa lähimmäisiin ankaria ja arvostelevia isoveljiä.

Kertomus kahdesta erilaisesta veljeksestä puhuu myös siitä, että perhe on tärkeä. Se nostaa esiin myös sen, että perheen ihmissuhteet ovat tärkeitä. On vaarallista, jos asiat jäävät selvittämättä, ja kauna, kateus ja viha pääsevät juurtumaan ja kasvamaan perheenjäsenten välille.

Jokaisella on oma perhehistoria, jota kannamme mukanamme. Sieltä saattaa löytyä tuttuja tuhlaajapojan tai isonveljen tuntoja.
Olen kokenut joskus olevani tuhlaajapojan vanhempi veli. Tunne pohjautuu omaan nuoruudenajan kokemukseen, kun elimme siskojeni kanssa kouluaikana omassa asunnossa. Jouduin silloin äidin asemaan, jolla oli äidin tehtävät , mutta ei aikuisen taitoja, eikä valmiuksia. Yritin patistaa siskoani kouluun ja läksyjen tekoon lapsellisilla keinoilla, eikä ne johtaneet edes mainittavaan tulokseen.
Kun sitten palasimme lauantaina kotiin, niin katselin sivusta, kuinka äiti iloitsi pikkusiskon näkemisestä, paistoi tälle pinon lättyja ja ripotteli runsaasti sokeria ja hilloa päälle.


Vanhempien käyttäytyminen voi tuntua joskus epäreilulta, mutta Jumalan ei. Hän näkee kaikkien sydämeen: tuhlaajapojan, säntillisen isoveljen, äidin ja isän. Hänellä riittää myötätuntoa ja rakkautta jokaista kohtaan.

Joskus on paikallaan kuulla Jumalan muistuttavan, että vaikka tuhlaajapojan veli tuntuu jäävän taustalle ja välillä suorastaan häviävän kulissiin, hän on silti isälle tärkeä ja rakas.

Samoin kuin Jeesus kertoo isästään, miten isä ja hän ovat yhtä, niin tuhlaajapojan isä muistuttaa: - Kaikki, mikä on minun, on sinun.
Voiko lähempänä Isää enää edes ollakaan?