Siirtovaikutusta

Kylällämme oli vuosi sitten telttakirkko, jossa Janne-kappalainen yllätti vetäisemällä huuliharppunsa esille ja soittamalla Finlandian. Olin aivan ihmeissäni, en tiennyt ollenkaan, että huuliharpulla saattoi soittaa noinkin vaativia kappaleita. Useinhan huuliharpun ajatellaan olevan pienten lasten soitin.  Monesti se ostetaan aivan taaperoikäiselle, ja pieni vaippahousu vaappuu ympäriinsä ja henkäilee kulkiessaan huuliharpusta säveliä ulos- ja sisäänpäin. Tavallisesti soitin sitten päätyy ajelehtimaan lelulaatikon pohjalle ja unohtuu sinne.
Tällaista huuliharpun soittamista meidänkin perheessämme oli harrastettu. Nyt Janne-papin soittaminen jysäytti. Ajatus oman huuliharpun hankkimisesta vahvistui, kun kuuntelin hänen soittoaan torilla, minne hän pyyhälsi soittelemaan hetkeä aiemmin tapahtuneen kirkollisen toimituksen  jälkeen.

Ajattelin kuitenkin, etten voi aloittaa uutta harrastusta, koska entisiäkin on liian kanssa. Sitten kirjahyllyä karsiessamme käteeni sattui vihkonen, jonka olemassaoloa en tiennyt: Joka pojan huuliharppukoulu vuodelta 1953. Vieläkin epäröin huuliharpun hankkimista. Vaikka hankinta oli rahallisesti pieni, pelkäsin joutuvani uuden intohimon pyörteisiin, enkä ollut varma, halusinko sitä.

Tämän vuoden juhannuskirkko, joka pidettiin naapurikylän tanssilavalla, oli viimeinen niitti. Laulettiin virttä Pyhä, pyhä, pyhä! Suuri Jumalamme, aamun tullen sinulle me tuomme kiitoksen. Virsi 134
Tuijotin virttä ilahtuneena: alussa upea kolmisointu ja virsi päättyy C:hen. Selvä C-duuri ja selvästikin innostuneen aloittelijan kappale!
Huuliharppu lähti sitten tilaukseen ja saapui postista aikanaan. Aivan helppoa ei alku ollut, vaikka apuna olikin Joka pojan huuliharppukoulu. Netti tarjosi runsaasti tietoa ja upeita blues- ja hard rock-esityksiä. En tähdännyt kuitenkaan kumpaankaan tyylilajiin. Halusin oppia soittamaan virsiä. Kai se on minulla verissä, koska ensimmäinen pianonsoitonopettajani, kummini-Kalle, oli kanttori. Pedagogi hän ei kuitenkaan ollut, koska hän asetti neliäänisen koraalikirjan eteeni ja ensimmäinen soittoläksy oli virren opetteleminen. En ihmetellyt läksyä, sillä olin vasta 9-vuotias, eikä minulla ollut vertailukohtaa. Sitkeästi yritin tunnistaa nuotteja ja sijoittaa niitä koskettimistolle.

Nyt huuliharpun soitto oli paljon helpompaa. Löysin monia virsiä, joiden soittaminen onnistui pienellä harpullani, esim. heti seuraava 135 Jumala loi auringon, kuun.
Päivä päivältä repertuaarini kasvoi. Mieleen alkoi palautua lastenlauluja, hengellisiä lauluja ja kansanlauluja, jotka olin luullut jo kauan sitten unohtaneeni.

Kaikkiin lauluihin C-vireinen duuriharppuni ei kuitenkaan käy. Nyt kauniin alakuloiset sävelmät ovat alkaneet kutkuttaa mieltäni. Edessä on pian toisen huuliharpun hankkiminen, jotta pääsen kokeilemaan vaikkapa heprealaisia lauluja, joissa merkillisellä tavalla ilo ja suru yhdistyvat ja luovat haikeansuloisen musiikillisen kudelman.

Psalmissa 57 puhutaan musiikin tekemisen ilosta ja kiitollisesta mielestä.
Minun sydämeni on valmis, Jumala, minun sydämeni on valmis, minä tahdon laulaa ja soittaa!
Herää sieluni, herää harppu ja kannel! Minä tahdon herättää aamuruskon.