Meidän joukko paras joukko

Minua on huvittanut netistä löytämäni pohjalainen olla-verbin taivutus: moon oikias, soot vääräs, soon kans vääräs, moomma oikias, tootta vääräs, noon aivan mettäs.

Tuo murre on minulle vieras, mutta siinä kajahtelee ylpeys, omanarvontunto, jopa mahtipontisuus oikeassa olemisesta. 

Kun olin lapsi ja nuori, Suomessa oli aika helppoa elää, koska ainakin maalla elettiin vielä yhtenäiskulttuurin aikaa. Ihmisten elämäntapa oli keskenään hyvin samanlainen. Jopa ajattelu ja niiden pohjana olevat arvot olivat pitkälti kaikille tuttuja. Ellen ole aivan väärässä 😀, niin  siihen aikaan ihmiset eivät olleet niin varautuneita toistensa ajatuksia kohtaan, vaan he olivat avoimempia muiden asenteiden ja mieltymysten suhteen. Muistan itse kokeneeni koulu- ja opiskeluaikana sekä työelämän alkuvuosina eri tavalla ajattelevat ihmiset hyvin kiinnostavina ja heidän erilaisen elämäntyylinsa  mukavalla tavalla haastavana.

Nyt olen ihmetellyt aikuiseksi varttuvaa sukupolvea siinä, miten tärkeää heidän on etsiä ja löytää täysin itsensä kaltaisia ystäviä. Jos tällaista sielunsiskoa, - veljeä,  tai ryhmää ei vielä ole sattunut löytymään, niin nuori on ollut aivan epätoivoinen. Ryhmien sisäiset arvot voivat olla niin vahvoja, että raja-aidat eri tavalla ajattelevien välillä ovat kohonneet korkeiksi. Moni asia erottaa nuoria: musiikkimaku, pukeutuminen, kiinnostuminen meikeistä, kasvissyönti, vegaanius, maahanmuuttoon suhtautuminen, tasa-arvokysymykset, sateenkaariarvot ja suhtautuminen uskontoon.

Olen miettinyt silloin tällöin sitä, miten näiden nuorten omassa arvomaailmassaan elävien ihmisten kanssa osaisi puhua, ettei joutuisi kokonaan vastakkaiselle puolelle ja etääntyisi siten rakkaista ihmisistä. Meillä on ihmisinä kuitenkin paljon enemmän yhteistä kuin erottavaa. Pitäisi pyrkiä keskittymään niihin asioihin, jotka ovat tuttuja ja yhteisiä. Ehkä tärkeintä on unohtaa oma "oikeassa oleminen" ja asettua kuuntelijan rooliin. 

"Kuunteleva mies saa aina puhua." Snl. 21:28 pitää yhä vielä myös paikkansa.

Eräs ystäväni kertoi äidistään, joka osasi olla hyvin ymmärtävä lapsiaan ja lastenlapsiaan kohtaan. Kun hänelle esiteltiin uusia puolisoita, hän otti kaikki avosylin vastaan, eikä kritisoinut ketään. Hän sanoi omalla hersyvällä murteellaan: - Mie en sano mittään, ennen kuin miult kysytään."

Suun supussa pitäminen - silloin kun kukaan ei halua kuulla mitään arviointeja - on varmaan hyvin viisas tapa.

Raamatun ohje erilaisuuden kohtaamiseen on myös hyvä.

Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne. Room. 12:10

Kun keskustelukumppani kokee tulevansa kuulluksi ja saaneensa rehellistä arvostusta, voi kuuntelijakin saada hetken, jolloin voi ripauttaa toiselle jotain omasta arvomaailmastaan. Eikä silloin kumpikaan koe tulleensa tyrmätyksi.  

Silloin voi hetken iloita elämän moninaisista väreistä.

  

   

Lempeä vai tympeä

Minulla on eräs vähän nolostuttava muisto työajalta. Pyysin oppilaita kirjoittamaan, mitä he ajattelevat opettajastaan - minusta. Se oli aika rohkeaa, mutta joskus teki mieli kaivella esille heidän salaisia ajatuksiaan. Silloin eräs Julia 8 v kirjoitti yllättäen näin: "Meidän ope on yleensä lempeä, mutta välillä tympeä."

Hoh, hoijaa, miten sitä sanotaankaan, että lasten ja imeväisten suusta ... Jouduin silloin melkoiseen itsetutkisteluun, kun yritin miettiä, mitä nuo sanat lempeä ja tympeä oikein tarkoittavat. Ja mitä ne tarkoittivat Julialle?

Paavali kirjoittaa kirjeessään filippiläisille: "Olkoon teillä se mieli, joka Kristuksella Jeesuksella on." Ja Jeesus kehottaa katsomaan itsestään esimerkkiä: "Katsokaa minua, minä olen lempeä ja nöyrä. Näin teidän sydämenne löytää levon." 

Jeesuksen mieli on siis lempeä. Tämä lempeys tulee esille, kun luemme hänen tavastaan kohdata ihmisiä. Hänellä oli aikaa kohdata yksi ihminen kerrallaan ja asettua hänen tilanteeseensa. Hän pysähtyi puun juurelle, missä hän tiesi Sakkeuksen istuvan ja kutsui tämän alas. Hän meni jopa Sakkeuksen kotiin vieraisille. Tai kun hän kuuli sokean Bartimeuksen huutavan tien vierellä, hän kysyi: - Mitä sinä tahdot, että minä sinulle tekisin? Tai Sykarin kaivolla hän kävi pitkän keskustelun naisen kanssa, jota kaikki muut hyljeksivät löyhän seksuaalisen käytöksen takia.

Jeesus keskittyi lempeästi ja arvostavasti kohtaamiinsa ihmisiin. Mutta millaisia me sitten olemme? Valitettavan usein kiireisiä ja kireitä, kovia ja itsekeskeisiä, emmekä osaa katsoa toista ihmistä samalta tasolta. Olemme kuitenkin pohjimmiltamme samanlaisia, meissä ihmisissä on enemmän yhteistä kuin erottavaa. 

Lempeä ihminen huomaa toisen ihmisen hankaluudet ja vaikeudet. Hän haluaa auttaa tätä voimaan paremmin. Lempeä ihminen osaa elää hetkessä, hän osaa olla kuulolla ja pysähtyä tarvittaessa rohkaisemaan ja auttamaan.

Kukaan ei kuitenkaan voi olla lempeä, ellei hän ole itse saanut kokea lempeyttä itseään kohtaan. Onnellinen lapsi saa elämänevääksi perheeltään lempeyttä ja hellyyttä. Lempeyttä ei voi ansaita, se kaikki on kuin pienelle lapselle annettua toisten ojentamaa lahjaa.

Jeesuksen läheisyydessä saamme kohdata tällaista arvostavaa lempeyttä, joka ei riipu meidän omista teoistamme ja ansioistamme. Hänen lempeytensä on rehellistä ja hyväksyvää. Hänen lempeytensä riittää kaikille, jotka vain tahtovat ottaa sen vastaan.

Hänen antamansa esimerkin mukaan voimme valita tympeyden sijaan lempeyden asenteen. Kaikkea  emme voi valitakaan, mutta oman asenteemme kyllä voimme. Päivittäinen pyrkimys lempeyden suuntaan on tietoinen valinta ja päätös. Voimme laajentaa lempeyden piiriämme läheisistä ihmisistä myös satunnaisesti kohtaamiimme. Lempeys ei lopu jakamalla, vaan päin vastoin se lisääntyy ja palaa meihin takaisin. Voimme levittää lempeyttä ympärillemme toivomalla, että meillä kaikilla olisi asiat hyvin ja voisimme olla onnellisia.

Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon! Fil.4:5

"Minä olen minä!"

Anoppini oli päässyt yli 90-vuotiaana vanhustentaloon asukkaaksi. Hän oli kuitenkin kovin närkästynyt  talon nimestä. - En minä ole mikään vanhus! anoppini ilmoitti. Kysyin vähän nokkavasti, mikä hän sitten oli. - Minä olen minä! hän huudahti topakkana.

On mielenkiintoista miettiä, minkälaisen identiteetin itsellemme omaksumme. Se on ehtinyt muodostua elämän aikana, kokemukset ja historiamme ovat sen muovanneet. Olemme saaneet vahvistusta ympäröiviltä ihmisiltä, minkälaisena he meidät näkevät. Palautetta on tullut onnistumisista ja epäonnistumisista, ja se on lisännyt itsetuntemustamme.

Pidämme aika hanakasti kiinni siitä, minkä koemme omaksi identiteetiksemme. Se voi olla sitoutunut opintopolkuun, työelämään ja uraan. Itse ajattelin työaikana, että olin kokenut ja kekseliäs, lapsista tykkäävä opettaja. Nyt ajattelen, että olen mukava mummi, kuvantekijä ja kirjoittaja.

Joskus nämä identiteettileimat ovat niin tiukassa, että jos joutuu omasta identiteetistään luopumaan, niin oma maailma tuntuu suorastaan romahtavan. 

Nyt moni on joutunut luopumaan työstään koronan aiheuttaman työvoiman vähentämisen tai työpaikan häviämisen takia. Työtä tekevän identiteetti saattaa musertua kokonaan, kun hän joutuu nopeasti työttömäksi.

Joku innokas urheilija on joutunut jättämään aktiivisen urheilijan identiteetin, kun sai vamma tai sairaus on jäänyt pysyväksi. Joku toinen taas on luonut itselleen identiteetin taiteilijana, mutta murskaava kritiikki on saattanut lyödä hänet niin maahan, ettei enää pystykään jatkamaan työskentelyä, vaan on kuin halvaantunut.

Jos meidän identiteettimme perustuu omiin suorituksiimme ja jatkuvan onnistumisen ja menestymisen ylläpitoon, niin romahdus vastoinkäymisten kohdatessa on suuri. 

Jos identiteettimme juuret ovat kuitenkin syvemmällä kuin omassa itsessämme - Jeesuksessa - näkökulma kääntyy vastoinkäymisten kohdatessa omasta navasta Jeesuksen rakkauteen.

Kun katsomme Jeesukseen, niin emme jää koskaan tyhjin käsin, vaikka kaikki, mitä olemme aiemmin arvostaneet, menisikin. Vain Jeesus riittää. 

Löysin Martti Lutherin ajatuksen samasta näkökulmasta. "Olen pitänyt monia asioita käsissäni ja menettänyt ne, mutta kaikki se, jonka olen antanut Jumalan käsiin, on säilynyt,"

Vain Jeesus riittää, kun kaiken peittää yö
ja sydän tuskan täyttämänä lyö.
/:Kun kuljen kautta korven pimennon,
vain Jeesus riittää, Hän yksin luonain on.:/

Vain Jeesus riittää, kun myrskyt raivoaa
ja aallot uhkaa purren upottaa.
/:Oi auta Herra, huudan tuskissain.
Hän tyyntää myrskyn, kun on mun purressain.:/

Kosonen - Uusikylä

Naisia kaivolla

 

 

Tämän blogin alaotsikko on Naisia kaivolla. Naiset varmaan ovat tämän blogin tavallisimpia lukijoita (vaikka toki miehiäkin joukosta löytyy). 

Kaivo oli Jeesuksen ajan maailmassa kylien ja kaupunkien keskeinen kohtaamispaikka. Sinne naiset saapuivat täyttämään vesiruukkunsa. Samalla he tapasivat toisensa ja saivat vaihtaa päivittäisiä kuulumisia.

Nyt tämä meidän "kaivomme" on joutunut ongelmiin. Blogin alusta "blogger" muuttui muutamia viikkoja sitten. Uusi alusta aiheuttaa hankaluuksia minulle kirjoittajalle. Olen myös saanut tietää, että julkaisemani tekstit saapuvat luettaviksi milloin minkinlaisessa muodossa - kuvat ovat kyljellään ja tekstit hujan hajan. Olen tästä todella harmissani ja pahoillani, sillä en osaa tehdä asialle mitään, sillä blogin asetuksiin en pysty vaikuttamaan. Harras toiveeni olisi, että blogin kurjistuneesta ulkoasusta huolimatta, te rakkaat lukijat, haluaisitte edelleen saapua yhteen "kaivolle" ja noutamaan vesitilkkasta.

Raamatussa vesi on vahva symboli. Joh. 7. kertoo Jeesuksen dramaattisesta huudahduksesta Jerusalemin temppelissä. Juhlan viimeisenä suurena päivänä Jeesus nousi seisomaan ja huusi: "Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon. 

Aina emme edes huomaa, että olemme janoissamme. Viime vuosina on nuoremmille naisille tullut tavaksi kanniskella vesipulloa mukanaan ja siemailla sitä vähän väliä. Mitä enemmän ikää tulee, sitä helpommin juominen unohtuu. Jotkut tuttuni sentään pitävät pöydällään vesikannua, että heidän tulisi juotua tarpeeksi päivän aikana.

Hengellisessä elämässä voimme olla vaiheessa, ettemme huomaa janoamme. Tulemme ja menemme malttamatta pysähtyä Jeesuksen luo, vaikka hän olisi ojentamassa meille raikasta, virkistävää vettä.

Hän jatkaa: - Joka uskoo minuun, niin kuin Raamatussa sanotaan, hänen sisimmästään juoksevat elävän veden virrat.  

Huomaatko: ei sisimmässään, vaan sisimmästään! 

Veden kiertokulkuhan ei pysähty. Elävä vesi ei ainoastaan jää meihin, vaan se jatkaa virtaamistaan eteenpäin. Se virtaa edelleen lähimmäistenkin iloksi ja parhaaksi.

Anna puulle uusi muoto

 

 

Uuno Nurmen veistos on tehty taiteilijan pojanpojan kastejuhlaan. Huomaa kastepöydän jalassa olevat apostolit.

Kävimme eilen mieheni kanssa Luopioisten seurakuntakeskuksella Uuno Nurmen (1917-1996) näyttelyssä. Nurmi oli itseoppinut taiteilija, joka teki elämänsä aikana yli 2 000 puuveistosta, joista 150 oli saatu esille näyttelyyn.

Nurmen työt ovat kansanomaisia, niistä henkii lempeää huumoria ja suomalaisen maaseudun historiaa kuuden vuosikymmenen ajalta. Monet näyttelyyn saadut työt ovat olleet lahjoja päivänsankareille, joista voi tunnistaa lahjansaajan ulkonäön ja persoonallisuuden. 

Veistoksessa eräs paikkakuntalainen, joka on ollut innokas urheilumies lukee lehden urheilusivuja.

Nurmen töistä osa on myös uskonnollisia, sillä usko oli taiteilijalle tärkeä. Alttaripöydällä oli avattuna hänen paljon luettu ja alleviivattu Raamattunsa.

Kun katselin Nurmen puuhun veistämiä persoonallisuuksia, alkoi mielessäni soida takavuosina suosittu laulu, Saviruukku, jossa pyydetään Anna savelle uusi muoto, tee uudeksi kokonaan.

Ajattelen, että Isä Jumalakin on kuin puutyön tekijä, joka saa meistä "pölkyistä" veistämällä ja kovertamalla erilaisilla työkaluilla - sallimillaan elämänvaiheilla - haluamansa muodon esille. Kovan puun työstäminen ei ole suinkaan helppoa. Jokainen on hieman erilainen "veistettävä". Puut, joita Uuno Nurmi käytti olivat myös monenlaiset: harmaaleppä, tervaleppä, metsälehmus, mänty, joskus myös tammi. Hän käytti myös vanhoja hirsiä ja lattialankkuja. Samalla tavalla me olemme lähtökohdaltamme ainutlaatuista ainesta ja erilaista materiaalia taivaallisen Mestarin käsissä. Toiset puulajit ovat sangen vaikeasti veistettäviä - suorastaan vastaanhangoitteleviä, itsepäisiä ja uppiniskaisia. Eipä ole Mestarilla useinkaan helppo tehtävä muokatessaan meitä mieleisikseen.

Kuva Uuno Nurmen alttarireliefi Luopioisten seurakuntakeskuksessa

Hedelmästä puu tunnetaan

 

 

Viime  lauantaina mieheni ja minä haravoimme villiomenapuun omenoita, Niitä tuntuikin riittävän. Ainakin tuhat pientä vihreää nöppöstä päätyi kottikärryyn ja tunkiolle. Se tuntui ikävältä. 

- Kaadan kyllä puun, ei tässä ole mitään järkeä, mieheni sanoi ankarana. Minä vastustin: - Eikä! Annetaan puulle vielä yksi kevät. Muistatko kuinka kaunis se oli kesän alussa?

Muistimme toki, kuinka se kukki kuin morsian valkoisessa kukkahunnussaan. Nyt oli vuodenkulku saapunut sadonkorjuun aikaan. Villiomenapuu oli tehnyt enemmän kuin parhaansa, satoa oli yllin kyllin. Me ihmiset vain olimme ronkeleita, eivätkä meille kelvanneet sen kovat, kitkerät omenat.

Voidaan ajatella, että ihminen on kuin hedelmäpuu, ja Jumala on puutarhuri. Hän on luonut puun: hän on sen istuttanut, kastellut sitä, ravinnut ja hoitanut - antanut sille kaikkea hyvää. Kaikki on Jumalan lahjaa, mitä ihmisellä on. Suurella Puutarhurilla on oikeus tarkastella puutaan ja odottaa siltä hedelmää. Mutta minkälaisia hedelmiä tuotamme? Ovatko ne Puutarhurin mielen mukaisia, hänelle kunniaksi?

Jumalan hyvästä ja huolellisesta hoidosta huolimatta, emme osaa arvostaa Puutarhuriamme saati rakastaa häntä. Emme myöskään liiemmin välitä lähimmäisestämme, niin että rakastaisimme häntä kuin itseämme.

Jos yritämme omin voimin ponnistella hyvän hedelmän tuottamiseksi, niin kuin monissa uskonnoissa tehdään, se ei kuitenkaan onnistu. Tuotamme pilaantuneita, suorataan muumiotautisia hedelmiä. Synti ei pelkästään pilaa omaa sydäntämme, vaan olemme varsinainen ympäristöhaitta.

Mikä sitten neuvoksi? Vain pureutumalla Jumalan rakkauden maaperään ja kietomalla juuremme lujasti Jeesukseen voimme alkaa elää Jumalan tahdon mukaista elämää. Silloin Pyhä Henki asuu meissä ja alamme kuin huomaamatta tuottaa hyviä hedelmiä, joita kutsutaan Hengen hedelmiksi, koska Jumalan Henki on saanut tämän muutoksen aikaan.

 Paavali luettelee Gal. 5:22 näitä Pyhän Hengen kasvattamia hedelmiä. "Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähilliseminen." 

Kun nostaa Hengen hedelmän yhden kerrallaan tarkasteltavaksi, voi sitä vain ihastella ja iloita siitä - ja ojentaa sen eteenpäin toisten nautittavaksi. Eihän puu itse voi omaa hedelmäänsä syödä, se voi vaan tarjota hedelmänsä ympärillä oleville.