Ystäväni ja työtoverini, Soila, jonka kanssa työskentelin 17 vuotta, on poissa. Kärsittyään pari vuotta vakavaa sairautta ja käytyään läpi useita vaativia leikkauksia, hänen lääkityksensä lopetettiin ja hänet siirrettiin äskettäin kotihoitoon. Kotonaolo jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä hän sai kutsun taivaan kotiin jo heti seuraavana päivänä. Hän ei ehtinyt vielä saavuttaa edes 60 vuoden ikää.
Olen näinä kuluneina päivinä miettinyt paljon sitä, millainen muisto meistä jää. Tämän ystäväni muistan yhtenä elämäniloisimmista ihmisistä, jonka olen tavannut. Hän oli aina täynnä naurua ja pursuavaa hyvää tuulta. Hänen ilonsa ei koskaan ollut toisia kiusaavaa, vaan hän oli aina toisia arvostava ja tahdikas. Sitä piirrettä ihailin, koska itselläni on ollut siinä oppimista. Hän oli myös sydämellisen vieraanvarainen. Hänelle oli kunnia, että vieraille löytyi aina tarjottavaa. Kerran koulullemme saapui Novgorodista neljän munkin kuoro. Heidän vierailunsa sattui maanantaiaamuksi, eikä kukaan ollut muistanut varautua tarjoiluun. Olimme aivan neuvottomia. Silloin Soila kaivoi repustaan eväsomenansa ja leikkasi sen kukkamaisiksi viipaleiksi lautaselle ja tarjosi viipaileita arvokkaasti pappismunkeille. Opin silloinkin jotain: vieraanvaraisuus ei suinkaan riipu tarjottavan määrästä, vaan yhteisen jakamisesta.
Soila harrasti musiikkia, hän Savonlinnan tyttö, oli työnsä ohella oopperakuoroissa ja musikaaleissa. Teatteriesityksistä muistan hänen huikean roolinsa Kaisuna näytelmässä Liian paksu perhoseksi. Meidän työtovereiden tuli lähdettyä monta kertaa harrastamaan kulttuuria, kun istuimme seuraamassa ystävämme roolisuorituksia.
Ystäväni on nyt perillä siellä, minne me kaikki olemme vuorollamme lähdössä. On onnellista ajatella, että usko antaa meille muutakin kuin haudan ja kaiken tyhjyyteen loppumisen perspektiivin. Ystävälläni oli luja luottamus taivaallisen Isän ja Jeesuksen rakkauteen, hän tiesi, minne hän on menossa.
Miten onnellista on ajatella, että meitä ovat vastaanottamassa rakastavat käsivarret ja saamme kohdata rakkaat ihmiset vielä uudelleen, ettei kaikki raukea olemattomuuteen, vaan että kaikki vasta silloin alkaakin. Että taivaassa Jumalan luona meitä odottaa iso ilo!
Mun kanteleeni kauniimmin / taivaassa kerran soi. / Siell´ uusin äänin suloisin, / mun suuni laulaa voi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti