Äitienpäivästä vielä

Kuva. Martta Wendelinin aiheen pohjalta Salomen maalaama äitienpäiväidylli.

Äitienpäivä tuli - ja meni - ja meillä kaikilla oli niin mukavaa. Vai oliko? Voiko äitienpäivänä olla myös epämukavaa? Kyllä voi, sain sen juuri itse kokea. Sydämeeni oli muutaman viikon varrelta kasaantunut muiden henkilöiden sysäämiä murheita niin suuri möykky, etten päässyt niiden yli enkä ali, ja tämän vuoksi tuntui todella typerältä ottaa vastaan hyvän äitienpäivän onnittelut, kun päivä ei nyt vaan kerta kaikkiaan ollut hyvä.

Mutta toisaalta - oli varsin terveellistä kokea kerran myös huono äitienpäivä. Koska minulla, monen lapsen mummina, äitienpäivä on yleensä ollut hyvä, niin eipä ole tullut mieleen ajatella, että kyseinen päivä voi vieressä seisovalle olla ’se päivistä pahin’.

Onhan olemattomia tai huonoja äitisuhteita, lapsettomuuksia tai lapsia, jotka eivät vain moisesta äitienpäiväkiihkoilusta ole kiinnostuneita. Kiitän siis siitä, että edesmennyt äitienpäivä avarsi minua ymmärtämään, että se mikä yhdelle on pelkkää juhlaa saattaa toiselle olla raskas risti.

Äitienpäivän kaupallisuus on sitten aivan oma juttunsa. Sitä en ymmärrä laikaan. Onko äidinrakkaus ostettavissa ja voiko sen pakata kiiltävään paperiin? Eiköhän päivän päätarkoitus ole osoittaa kiitollisuutta saadusta elämän lahjasta, oli äiti itse sitten mimmoinen hyvänsä? Entä mistä tämmöinen päivä ylipäätään on saanut alkunsa?

Äiteinpäiväperinteen voi halutessaan alkaa tosi kaukaa, aivan Antiikin Kreikasta saakka. Mutta koska siellä kyseinen juhla oli nimeltään ‘jumalten äitien juhla’, niin ei sitä nyt oikein voi nimetä oman äitienpäivämme juurivesaksi. Eivät minun lapseni ainakaan ole jumalia, enkä minä liioin.

Englannin Mothering day, joka on peräisin 1600-luvulta on mielestäni ajatukseltaan erittäin kaunis. Kyseisenä päivänä kaupungeissa palvelleet rengit ja piiat saivat yhden kokonaisen keväisen päivän palveluksestaan vapaata, päästäkseen tapaamaan kaukana asuvia äitejään. Upeaa.

Meidän maamme äitienpäiväperinne on kuitenkin peräisin USA:sta. Syntyhetki sille on se, kun eräs Länsi-Virginialainen nainen, Anna Jarvis, järjesti kuolleen äitinsä muistoksi juhlan paikallisessa kirkossa. Seuraavan kerran tämä idea otti tuulta siipiensä alle 1860-luvun puolivälissä, kun eräs runoilija, Julia Ward Howe, alkoi järjestää kotikaupungissaan Bostonissa vuosittaisia juhlia äideille. Nämä juhlat eivät olleet kaupallisia, vaan niiden teemana oli ‘rauhalle omistettu päivä’. Yhdysvalloissa äitienpäivä virallistettiin v.1914 ja sieltä se on levinnyt laajalta ympäri maailman.

Entä Suomi? Kouluneuvos Vilho Reimaa saamme kiittää tämän USA:sta kotoisin olevan tavan leviämisestä Suomeen. Hän ehdotti ko. juhlan viettoa maassamme jo v.1918. Ensin tätä juhlaa vietettiin maassamme vain harvakseltaan, siellä täällä, mutta kun pelastusarmeija otti sen viralliseksi juhlintapäiväkseen, levisi se pian ympäri koko Suomen maan. Virallisena juhlapäivänä, toukokuun toisena sunnuntaina, on tätä juhlaa alettu viettää vuodesta 1928.

Tämän pohdinnan loppuun jätän mietittäväksi - niin itselleni kuin lukijallekin, Jeesuksen opetuslapsi Johannekselle ristiltä lausumat kummalliset sanat:

Joh 19: 26-27:  ” Nähdessään äitinsä ja rakastamansa opetuslapsen seisovan siinä vieressä Jeesus sanoi äidilleen:” Vaimo, katso poikasi! Sitten hän sanoi opetuslapselle:”Katso äitisi!” Siitä hetkestä opetuslapsi otti hänet kotiinsa.”

Minä luen tämän kohdan niin, että äitejä ja poikia (tyttäriä) voi myös ‘adoptoida’. Kenenkään ei ole pakko jäädä yksin.

Äitinä olemisesta

Lapsuuteni äitienpäiviin liittyivät sinivuokot.  Jo juhlaa edeltävänä iltana me siskokset pujahdimme lähimetsään ja poimimme äidille kimpun sinivuokkoja. Ne odottivat sitten sunnuntaiaamuna korvattomassa kupissa kahvipöydän keskellä. Joka vuosi äiti ihmetteli: - Joko nyt on sinivuokkojen aika? Mistä te oikein löysitte?  Aina vastaus oli sama: - Meidän ja naapurin rajalta, ihan polun vierestä, sieltä puron reunalta. Ja aina äiti ihasteli kuin olisi nähnyt sinivuokkoja elämässään ensimmäisen kerran: - Kuinka ne voivatkaan olla noin kauniita!

Äitienpäivän aikaan tuntee kuuluvansa pitkään äitien ja naisten ketjuun. Näkökulma yltää sukupolvien yli molempiin suuntiin. Näen mielessäni äitini ja isoäitini, näen myös nuoret äidit, omat tyttäreni ja myös kasvavissa lastenlapsissa tulevan sukupolven äidit, vaikka he ovat tällä hetkellä vielä pieniä tyttöjä. Jokainen heistä viidestä kantaa tässä elämänsä vaiheessa vielä omaa räsynukkeaan -Kaalimaan kakaraa - kainalossaan.
Olen ollut äiti 40 vuotta. Vuosien kuluessa äitiys on muuttanut muotoaan - koskaan se ei ole pysynyt paikoillaan, vaan aina on pitänyt opetella äitiydestä jokin uusi asia ja sävy.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten runon tästä muuttumisesta. Runo päättyy murrosikäisen äitinä olemiseen, mutta se olisi voinut jatkua vielä paljon pidemmälle.

ÄITINÄ OLEMISESTA

Juuri kun oppii

olemaan

vauvan äiti,

lapsi onkin äkkiä taaperoiässä.

Kun oppii olemaan

uhmaikäisen äiti,

täytyykin tukea

kohta koululaista

- kuljettaa pientä sormea

eteenpäin

elämän kirjaimilla.

Ja kun jotenkin oppii

olemaan

murkun äiti,

pitääkin pian jo

irrottaa,

päästää ohjeiden

ja neuvojen narut

- luottaa nuori

Isompien käsien

kannettavaksi.

Näin äidin sydän

voimistelee!

Onnellista äitienpäivää kaikille lukijoille!

Sinivuokot ovat mieheni kuvaamia tänä keväänä meidän ja naapurin rajalta, polun viereltä, puron reunalta.

Pyhä taikina

Olen etsiskellyt tällä viikolla taikinanjuurta pakastimesta. Meillä on mieheni hapattama leivänjuuri yli 30 vuoden takaa. Viime aikoina olemme leiponeet ruisleipää niin vähän, että juuri on päässyt katoamaan. Kaksihenkiseksi pienentynyt perheemme ei kovin monta limppua yhdellä kertaa tarvitse.

Nyt äitienpäivän lähellä olen lueskellut Anni Maria Laaton kirjaa kirkkoäideistä Matres ecclesiae. Kirkkoisistä puhutaan paljon, mutta keitä sitten ovat kirkkoäidit? Sana voi tarkoittaa kaikkia äitejä ja naisia, jotka opettavat lapsiaan, lastenlapsiaan sekä muita lähellään olevia ihmisiä ja hoitavat samalla arkiset velvollisuutensa. Heidän merkityksensä on ollut valtava kristinuskon leviämisessä ja säilymisessä. Kirkkoäiti voi myös tarkoittaa varhaisen kirkon naisia, jotka tekivät jotain erityistä. He opiskelivat, opettivat, perustivat luostareita ja johtivat sairaaloita. Samalla he toimivat hengellisinä äiteinä ja olivat muille esikuvina.

Monen varhaiskirkon tunnetun teologin takana on kristitty äiti. Augustinuksella (v. 354 - 430) oli pohjoisafrikkalainen kristitty äiti nimeltään Monnika, Augustinuksen isä oli pakana. Augustinus itse oli nuorena skeptikko, hän piti 15 vuotta rakastajatarta, jonka kanssa hän sai pojan. Äiti ohjaili poikaansa lujalla kädellä. Hän jopa sai Augustinuksen hylkäämään avopuolisonsa luvaten etsiä tälle uuden vaimon. Nykyisin ei voisi kuvitellakaan anopin  tarttuvan näin rautaisella otteella nuoren perheen elämään. Meidän aikamme vetäisisi kirkkoäiti-Monnikalle tästä toiminnasta pitkän miinuksen. Lohdullista on myös ajatella, ettei kukaan ole täydellinen! Täytyy kuitenkin muistaa, että aika oli kovin erilainen, elettiinhän antiikkia. Augustinus joutui kriisiin, kun ei tiennyt, miten hyvä elämä ja todellinen onni saavutetaan. Muutettuaan Milanoon hän istui uskollisesti kirkossa, mutta taisi ennemminkin silmäillä ympärillään olevia vaimoehdokkaita. Eräänä päivänä hän koki uskonnollisen murroksen, kun kuuli sanat: - Ota ja lue! Room. 13: 13-14. Siitä alkoi Augustinuksen uskon tie, joka vei hänet Konstantinopolin piispaksi ja teologiksi, joka on auktoriteetti lähes kaikissa keskeisissä kysymyksissä.

Laaton kirja vilisee äitejä ja isoäitejä, jotka ovat vaikuttaneet perheensä arvoihin ja tekoihin ja ovat olleet hengellisiä kasvattajia. Eräs tällainen oli roomalainen Nonna (k. n. 374) jonka kaikki kolme lasta kasvoivat kristityiksi. Toinen hänen pojistaan kuvaa äitinsä merkitystä lapsilleen ja sanoo, että Nonna oli hyvä ihminen, todellinen “pyhä taikina”. Hän viittaa Roomalaiskirjeen kohtaan 11:16: “Sillä jos alku on pyhä, niin on myös koko taikina, ja jos juuri on pyhä, niin ovat myös oksat”. Poika kertoo äitinsä elämästä, ettei tämä elänyt vain itseään varten, vaan välitti hengellisen perinnön myös lapsilleen ja miehelleen.

Viimeisimmässä Elämään- lehdessä Timo Junkkaala puhuu samasta asiasta. Hän sanoo, etteivät Suomen kirkon tulevaisuutta ratkaise teologit ja kirkko instituutiona, vaan kodit. Kodeissa saa kohota “pyhä taikina”, jonka päälle kämmensyrjällä on vuosisatoja painettu ristinmerkki.

Ehkä minäkin lähden etsimään vielä omaa taikinanjuurtani. Luulen, että se löytyy kaupunkikotimme pakastimesta.

Kuva Magdaleena

Helatorstai - mikä hela?

Kuva: Kristilliset symbolit risti, ankkuri ja kala Rooman Priscilla-katakombissa.

Helatorstai, arkipyhä on aina ylimääräisen upea juttu ‘työtätekeville ja raskautetuille’. Siihen on sitäpaitsi luontevaa liittää myös perjantai ja sitten onkin taas pitkä viikonloppu tiedossa. Mutta kuinkahan moni katugallupissa tietäisi, miksi he tätä päivää vapaanaan pitävät.

Helatorstai - mikä ‘hela’? Hela-sana tulee ruotsinkieleisesta sanasta helg=pyhä. Meillä on Pyhä ja Korotettu Kristus.

Helatorstaita ei mainita lainkaan raamatussa, ja tätä juhlaa alettiin viettääkin vasta neljännellä vuosisadalla. Mutta siitä lähtien olemme joka vuosi juhlineet Kristuksen taivaaseenastumisen juhlaa. Tämä juhla sijoituu pääsestä 40. päivän päähän. Näin monen päivän ajan Jeesus ylösnousemuksensa jälkeen näyttäytyi opetuslapsilleen ja puhui heille Jumalan valtakunnasta.

Tästä kertoo apostoli-lääkäri Luukas Apostolien tekojen ensimmäisessä luvussa Ap. 1:1-11, joka onkin ajallisesti suoranaista jatkoa hänen kirjoittamaansa Luukkaan evankeliumiin. Apostolien teot alkavat Jeesuksen puheilla ja kertomuksella hänen nousemisestaan ylös taivaaseen Öljymäeltä. Ja näin tapahtui. Opetuslapset saivat olla todistamassa, kuinka pilvi vei Jeesuksen pois heidän näkyvistään. Sitten tuli enkeleitä opastamaan heitä eteenpäin. Enkelit myös lupasivat, että Jeesus on tuleva samalla tavalla takaisin, kuin he näkivät hänen taivaaseen menevän.

Jäähyväispuheessaan Jeesus oli käskenyt seuraajiaan pysymään Jerusalemissa. Heidän kuului odottaa sitä, että heidät siellä tullaan kastamaan Pyhällä Hengellä, joka tulee antamaan opetuslapsille voiman olla Jeesuksen todistajia sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa, Samariassa ja maan ääriin saakka. Opetuslapset ja uskolliset naiset jäivät siis Jerusalemiin odottamaan Jeesuksen lupauksen täyteenpanoa.

Jeesuksen opetuslasten toive on kaikesta epätodennäköisyydestään huolimatta toteutunut. Muutaman innostuneen miehen perustama liike on levinnyt koko maailmaan. Kun nuo kalastajat ja käsityöläiset puusepän pojan johtamina lähtivät kylistään, he saivat ensin koko oman kansansa järjestyksessä olevan uskonnollisen elämän toiminnallaan aivan sekaisin. Ja - tämän juutalaisen saarnaajan Jeesus Nasaretilaisen ympärille muodostunut pieni, radikaali liike kasvoi vajaassa 400 vuodessa koko ‘valtakunnan’ kokoiseksi ja levisi hämmästyttävän nopeasti Kaspianmereltä Britanniaan ja niin edelleen…

Kristittyjen salaiset symbolit.

Jo alkukristillisissä seurakunnissa kala oli kristittyjen symboli. Se esiintyi katakombeissa, sarkofageissa, talojen ovissa ja amuleteissakin. Koska kristittyjen jumalanpalvelukset voitiin pitää vain salasissa paikoissa, kala oli heillä salaisena tuntomerkkinä.

Kala sopikin monesta syystä. Kristuksen symboliksi: Kreikkalainen kalaa merkitsevä sana ‘ikhthys’ muodostuu kreikankielisen lauseen “Jeesus Kristus Jumalan poika (ja) vapahtaja” - sanojen alkukirjaimista.

Vesi kalan elementtinä viittaa kasteeseen. Veteen viittaavat myös kristilliset symbolit ankkuri ja laiva. Ankkurin vertauskuvallisuus perustuu käsitykseen uskosta “lujana ja varmana ankkurina sielussamme” (Hepr.6:19) ja “pelastajana merihädästä” henkisen ahdingon keskellä.

Ei hapannaamaisia pyhimyksiä!

Kirjoitin viimeksi meidän aikamme pyhimyksestä intialaisesta Äiti-Teresasta. Espanjan Avilassa  1500-luvulla elänyt hänen kaimansa, Teresa, on kuitenkin ehdoton suosikkini.

Teresan railakkaat sanat: - Jumala varjelkoon meitä hapannaamaisilta pyhimyksiltä!  - riemastuttavat ja saavat hykertelemään. Millainen nainen oli tämä Avilan villikissa? Minkälainen oli tämä mystikko karmeliittanunna, kirjailija ja lukemattomia luostareita perustanut tehopakkaus?

Teresa jäi äidistään orvoksi 13-vuotiaana, isä ei ymmärtänyt villikkotyttärensä kasvatuksesta mitään, vaan pani tämän luostariin. Isä ajatteli, että poikien keskellä kasvanut raju ja herkkä tyttö oppisi koulussa viisaiden naisten tavoille. Koulunkäynti jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi sairastumisen takia, ja Teresan oli palattava kotiin, missä hän ehti mietiskellä rauhassa elämäänsä. Vastoin isän tahtoa hän karkasi karmeliittaluostariin, joka oli hyvin ankara sääntökunta. Siellä pitäydyttiin äärimmäiseen köyhyyteen ja yksinäisyyteen. Teresa eli syvällistä elämää Jumalan yhteydessä näkyjen maailmassa. Hän rukoili jatkuvasti, hän veti eron “lapsellisten” pyyntörukousten, jotka muistuttivat joulupukin toivelistaa ja Jumalan kanssa yhteistyössä toimimisen välillä. Hän sanoi: - Sanot kohteliaisuuden Jumalalle pyytämällä häneltä suuria asioita.

Teresan opetus rukouksesta onkin hänen tärkein perintönsä nykyajan ihmisille. Pyytämällä suuria asioita luotamme Jumalan mahdollisuuksiin.  Kirjoituksissaan Teresa kertoo sisäistämistään asioista. Tunnetuimmat hänen kirjoistaan ovat Sisäisen linnan asunnot ja nimettömäksi jäänyt elämäkerta, joista otetaan vieläkin uusia painoksia.

Mikä sitten tekee uskovasta Teresan kaihtaman hapannaaman?

Kun olimme Salomen kanssa Eilatissa, kuuntelimme  kansainvälisessä seurakunnassa opetusta, jossa muistutettiin siitä, että jos uskovalta kuolee ilo, mitä uskosta silloin jää jäljelle? Mikä enää erottaa uskovan ei-uskovista? 
Ilon löytämisen juuret ovat Tess. 3: 17-19. ”  . . . Silloin te kykenette kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden . . .”  

Jos nämä rakkauden valtavat mittasuhteet tulevat todeksi ihmisen mielessä, niin monet asiat, jotka ovat painaneet ja ahdistaneet menettävät merkityksensä. 
Silloin ei enää tarvitsekaan surra maailman tilaa, kulkea läheisten ihmisten huolten taakoittamana, ei tarvitse arkailla tekemisiään ja olemistaan ihmisten edessä, käpertyä arkana elämättömän elämän turvaan. 
Peloista suurin -kuolema jylhyydessään - ei enää olekaan niin pelottava rakkauden mittasuhteiden edessä. 

Perspektiivi muuttuu rakkautta katsellessa: kaiken näkyvän takana on Jumalan hyvä suunnitelma, kaikki on paljon suurempaa, kuin osaamme edes kuvitella. Ja ihmeellisintä on se, että Jumala itse haluaa pitää meistä ja asioistamme huolen. 

Hapannaamainen, tyytymätön ja toisia arvosteleva uskova saa kyytiä tällaista näköalaa tarkastellessaan.

Avilan Teresa muistuttaa: - Kaikki riippuu siitä, että on rohkeutta siihen, mitä elämä tuo tullessaan. Kaikki saa arvonsa ainoastaan rakkaudesta.

Teresan muotokuva on tuntemattomalta maalarilta.

Nimipäiviä

Toukokuu on alkanut monen ystävän nimipäivällä. Onnea Vapulle, Vuokolle ja Outille! Kauniita suomalaisia naisten nimiä ja ihania naisia!
Nimipäiväkalenterin pohjana on ollut keskiaikainen pyhimyskalenteri, sen takia nimistö pysyikin pitkään vierasasuisena. Arkena käytettiin toki nimien suomalaisia muotoja: Maria oli Maija, ja Magdaleena lyhentyi Leenaksi. Vappu- nimen takaa löytyy baijerilainen Valborg-pyhimys. Outi nimen pohjana on kansallisromanttinen kausi, suomalaisuutta haluttiin ilmaista etsimällä nimiä Kalevalasta tai Kantelettaresta tai muodostamalla niitä suomalaisista sanoista. Vuokko taas kuuluu luontonimiin, joita käytettiin ennen kristinuskon tuloa, mutta jotka jäivät välillä kristillisten nimien varjoon.

Huhtikuun lopulla ystäväni muistutti, että oli myös hänen nimipäivänsä - Teresan päivä.  Hänhän on saanut Venäjällä avustustyötä tehdessään lempinimen - tosiasiassa äärimmäisen kunniakkaan arvonimen: Äiti-Teresa. Ystäväni on tehnyt siellä vuosikymmenet monipuolista sosiaalista työtä, joka on ollut ennen muuta hengellistä.

Olen lueskellut viime päivinä “oikean” Äiti-Teresan elämäkertaa ja miettinyt sitä, kuinka Jumala kutsuu ja johdattaa ihmistä askel askeleelta eteenpäin. Kun Äiti-Teresa oli vielä nimeltään Agnes ja albanialais-makedonialainen koulutyttö, hän tempautui mukaan lähetysinnostukseen, joka vei hänet Intiaan. Hän sai kuulla Bengalissa tehtävästä hengellistä ja  kasvatuksellista laupeudentyötä tekevästä järjestöstä, jolle päätti omistaa elämänsä. Hän antoi nunnalupauksensa, toimi opettajana tyttökoulussa, mutta tutustui samaan aikaan Kalkutan köyhiin. Sitten Äiti-Teresa koki saaneensa “kutsun kutsun sisällä”. Hänen oli määrä lähteä luostarista ja auttaa köyhiä, ja kaiken oli tapahduttava niin, että hänen piti asua köyhien keskellä.
Äiti-Teresan ei ollut helppoa astua tälle uudelle tielle, jättää luostari taakseen ja astua kadulle köyhien keskelle ilman mitään taloudellista tukea. Alku oli vaatimaton, hänen apunaan oli aluksi vain yksi henkilö, sitten kolme ja seuraavaksi viisi. Vähitellen yhä enemmän nuoria naisia halusi liittyä Äiti-Teresan sisarten joukkoihin, hänen aloittamansa työ kaikkein köyhimpien joukossa eteni - yhä uusia rakkaudenlähettien koteja perustettiin ympäri maailmaa, samalla kun monia muita ihmisen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista huolehtivia työaloja kehittyi perustoiminnan rinnalla.

Äiti-Teresan elämäntarina puhuu kuuliaisuudesta, siitä ettei ihminen heti näe koko tehtäväänsä, vaan se avautuu hänelle vain vähän kerrallaan. Kun ihminen on uskollinen työssään, Jumala siunaa sen, ja avaa hänelle oven seuraavaan. Tuskin kukaan on hypännyt heti pitkää loikkaa tiellään eteenpäin, yleensä ihminen joutuu kulkemaan askele askelelta. Ensin täytyy olla valmis saatuun tehtävään ja siinä luotettava. Tästä seuraa siunaaminen ja sitten taas polku kulkee eteenpäin.

Äiti-Teresan sanoin: - Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksesi.

Niityllä onnittelukukkia poimivan tytön on piirtänyt Neiti 7 v.

Enkelin vilkutus

Taannoin kuuntelin maalaislääkäri Tapani Kiminkistä. Hän on saarijärveläinen lääkäri, joka on paljon kierrellyt puhumassa suoria sanoja suomalaisten hyvin-, mutta erityisesti pahoinvoinnista. Hän sanoi, että surkuteltavin olento on yksinäinen, masentunut vanhus. On vaikeaa päästä ylös masennuksen kuopasta, mutta erityisen vaikeaa se on sellaiselle, jonka voimat ovat jo vanhuuden takia muutenkin vähissä.

Vanhuuden yksinäisyys syntyy sairauksien ja sosiaalisen elämän vähenemisenä, joskus se alkaa pitkän parisuhteen katkeamisesta. Kun saatoimme hoitokotiin lähes 95-vuotiasta appeani, hänen puolisonsa kuoleman jälkeen, appeni toisteli: - Minä olen niin yksin, yksin. Minäkin tahtoisin kuolla.

Oli helppoa ymmärtää vanhan miehen tunteita yli 60 vuotta kestäneen avioliiton jälkeen, siinä puheet veteraanikodin hyvästä hoidosta tuntuivat kovin heppoisilta.

Kiminkinen saarnasi puheessaan, miten helposti tuppaamme unohtamaan vanhukset, heikot ja köyhät, vaikka juuri heitä varten olemme olemassa.

Kun itsekin olen eläkeiässä, puheet vanhusten yksinäisyydestä tulevat lähelle. Enhän nuorempana uskonut, että voisin koskaan joutua masennuksenkaan syövereihin, sillä olen pitänyt itseäni melko iloisena ja positiivisena tyyppinä. Kuitenkin kahtena viimeisimpänä työvuotena sairastin masennusta. Miten se oli oikein mahdollista? Työelämän muutokset kotikaupungissani saivat minut täysin ymmälle. Oli vaikeaa käsittää koululaitoksessa tehtyjä leikkauksia ja säästöjä, jossa yhteydessä hyvin toimiva, turvallinen koulumme lopetettiin. Vuosien kuluessa kouluyhteisössä oli tehty paljon suunnittelutyötä, joiden seurauksena koululla oli useita toimintatapoja, jotka olivat koko maan mittakaavassa uusia ja kiinnostavia. Nyt 150 oppilasta joutui jättikoulun ahmaisemiksi, siellä tukiopetus ja muut heikkojen oppilaiden tukitoimet piti jakaa suuren joukon kanssa. Lapsi jäi euron kilinän jalkoihin.

Kaiken tämän pohtiminen vei minulta yöunet, sai aikaan väsymyksen, toi ilottomuuden - eikä mikään enää tuntunut miltään. Näin jälkeen päin on vaikea ymmärtää, miten näin pääsi tapahtumaan. Olin kuin virrassa, mutta olin ajautunut sivuun, siellä jonkinlaiseen pyörteeseen, jossa räpiköin lahon uppotukin varassa. Menetin kaiken näköalani, en nähnyt puun taakse, Unohdin, että minulla on jossain taivaallinen Isä, joka on kiinnostunut minusta ja haluaa kiskoa minua kädestä ylös.

Oli outoa, että saatoin näin pahasti sokeutua. Nyt toivon vain, että jos/kun elämässäni vielä joskus joudun vastaavaan tilanteeseen, joka minua ei ollenkaan miellytä, en vastustelisi. Suostuisin vain elämän virran vietäväksi ja luottaisin siihen, että elämä kannattelee. Että Jumala kantaa.

Toivon, että näkisin puun takaa enkelin vilkutuksen.

Kuva: Magdaleena

Onko se masennus sellaista ...

Salome puhui viime kerran tekstissään depressiosta. Kirjoitan  tähän masennuksesta kertovan runoni, jossa poika pohtii äitinsä sairautta ja sitä, miten se on vaikuttanut koko perheen elämään.

Kirjasta Kirjavissa kengissä 2011

REKO

Tänne osastolle ei voi tulla suoraan,
täytyy soittaa ovikelloa.
Ne tuntee kyllä minut,
kävelen suoraan vitoshuoneen ovelle.
Raskas avata, kurkistan raosta,
(Tältäköhön enkelistä tuntui haudan suulla?)
siellä on äidin sänky, vaalea peitto koholla,
näkyy päälaelta karheaa tukkaa.
Se on mun pikkuinen äiti!
On kuin joku meidän luokkalainen olisi
kippurassa peiton alla,
mun pikkusisko tai kissa.
Kuinka äiti voi muuttua niin pieneksi,
ettei jaksa päätään nostaa?
Onko se masennus vähän niin kuin sellaista,
että lumi on tuiskuttanut ladun umpeen,
eikä jaksa enää hiihtää?
Isä tekee meille perunamuusia joka päivä. OK.
Mutta sisko on muuttunut kaktukseksi
ja piikittelee.
Isä kulkee huoneissa ja nostelee meidän tavaroita.
Sekin on vähentänyt puhumisen.
Sängyn viereltä äipän päätä
ihan pikkuisen hipaisen.

Kuva: Magdaleena