Israel

Kuva: Viikunapuu, Israelin symboli. Matt 24; 32-34

Laiton miehittäjä vaiko laillinen, itsenäinen valtio?

Kun viime kesänä näihin aikoihin teimme Magdaleenan kanssa päätöksen lähteä tammi-helmikuussa kuudeksi viikoksi Israeliin, jouduimme pakostakin silmikkäin isojen kysymysten eteen. Sodan uhka kasvoi kaiken aikaa. Sitten tuli marraskuu 2012. Matka oli jo maksettu ja aikaa lähtöön enää kuukausi. Silloin tuli tieto Israelin iskusta Gazaan. Emme voineet muuta kuin luottaa siihen, että jos tilanne vielä siitä kärjistyisi, tulisi suurlähetystöltä määräys matkojen keskeyttämisestä. Sitä ei onneksi tullut ja Eilatissa oli suloisen rauhallista, vaikka parlamenttivaalitkin mahtuivan lomamme keskelle.

Mutta kalliikisi Israelille oli tämä isku Gazaan tullut (noin 800 milj. USD). Samoin oli kärsinyt turismi. Oppaamme kertoi, että 25% jo varatuista matkoista oli peruttu. Eräs turistiopas kertoi, ettei hänellä ollut kuukauteen ollut yhtään opastettavaa ryhmää ja Eilatissa taksikuskit ajelivat tyhjillä autoilla. Muutoin turismi v.2012 oli kyllä ollut maan historian vilkkainta.

Jos sanoo, että 'Next year in Israel', kuten juutalainen kansa hoki kahdentuhannen vuoden ajan - ja nyt mekin sanomme - syntyy aivan erityinen ja omakohtainen kiinnostus tämän maan, niin etäisimpään, kuin myös tuiki tuoreeseen politiikkaan.

Tässä pikakuvaus Israelin valtion syntyajoilta:
(Tietoja koottu mm.Pekka Sartolan uusimmasta kirjasta "Miksi täsätä ei puhuta")
Toinen maailmansota oli juuri päättynyt. Maailma oli turtunut verenvuodatukseen, massamurhiin, miehityksiin ja anarkiaan. Brittiläisen mandaatin aika oli päättymässä Lähi-Idässä, ja Yk:lla oli tarjota useampikin ehdotus alueen jakamisesta maattoman ja syyttömästi kärsineen juutalaisen kansan ja arabien välillä. Arabiliitto hylkäsi YK:n ehdotukset toinen toisensa perään.
Talvi 1947-48 oli jo erityisen vaikea silloisella mandaattialueella, koska arabimailla oli tiedossa, että siionistit tulisivat perustamaan oman valtion välittömästi brittien poistuttua maasta..Niinpä he aloittivat jo joulukuussa terrori-iskut, ja saivat samalla aikaan ensimmäisen kolmesta laajasta pakolaisvirrasta.
Toukokuun 14. päivänä Israel julistautui itsenäiseksi valtioksi. Brittien mandaattiaika päättyi keskiyöllä, ja sen jälkeen alkoi tapahtua. Yhdysvallat tunnusti Israelin valtion de facto, samoin Persia jne. Mutta tapahtui muutakin. Vain muutamia tunteja puolenyön jälkeen vastaperustettu valtio sai kohdata viiden arabimaan yhtäaikaisen hyökkäyksen; Egypti hyökkäsi lounaasta, Syyria koillisesta, Libanon pohjoisesta ja Jordania idästä yhdessä Irakin kanssa.

YK:lla ei ollut mitään mahdollisuuksia puuttua asioihin muutoin kuin tuomitsemalla ne jälkikäteen. Mutta huolimatta ylivoimasta eivät arabivaltiot kyenneet murtamaan israelilaisten puolustuslinjoja. Idässä tosin Arabilegioonan turvin onnistuttiin valtaamaan koko Länsiranta sekä puolet Jerusalemista, mukaanlukien Vanhakaupunki. Egyptin joukot pysäytettiin nykyisen Gazan kaisten pohjoisrajan tuntumaan.
Kesäkuussa YK puuttui asiaan ja julisti kuukauden mittaisen tulitauon. Tuona aikana Israeliin muodostettiin virallisesti Puolustusvoimat, ja sodasta huolimatta maahan virtasi koko ajan lisää maahanmuuttajia sekä arabimaista että Euroopasta.

Taistelut jatkuivat silloin ja jatkuvat yhä. Mutta on syytä muistaa, että Israel ei aloittanut sotaa. Hehän olivat hyväksyneet YK:n tekemän päätöksen 181 mukaisen maanjakoa koskevan suosituksen, toisin kuin Arabimaat sekä palestiinaliset. Ja kaiken päätteeksi viisi arabimaata hyökkäsi välttömästi Israelin laillisesti perustetun valtion kimppuun, tarkoituksena hävittää juutalisvaltio ja perustaa alueelle United States of Palestine.

Loppukooste:
"Pääasialliset perusteet kansainvälisessä oikeudessa juutalaisen kansan laillisille vaatimuksille, perustuen historiallisiin oikeuksiin koskien Palestiinaa, ovat Kansainliiton San Remon päätökset huhtikuulta 1920, Palestiinan Mandaatti heinäkuulta 1922, sekä YK:n sopimukset. Nämä välineet yksistään muodostavat juutalisen väestön vapauden perussopimuksen.Näitä oikeuksia ei ole milloinkaan kumottu". (Kansainvälisen oikeustieteen tri. C.D.Wallace.)

Oli miten oli... ja on miten on, mutta sinne mehiläispesään mennään, next year, jos Herra ja Suomen suurlähetystö sen sallivat. Seuraavissa postituksissani aion pikakerrata Israelin historian keskeisimmät vaiheet, alkaen aina isä Aabrahamista. Uskon, että meille kaikille tekee hyvää käydä kerran vielä kaikki historian pääetapit läpi, sillä niin sotkuinen tämä 'maailman navan' alue aina vain on.

Ajanlaskua

Laskemme perheessämme aikaa kahden tapahtuman, perunankylvön ja - noston, välillä. Kun kylvämme perunan toukokuussa, niin samalla juttelemme edessä olevan kesäkauden tapahtumista tähän tapaan: - Mitäs meillä tänä kesänä oikein on? On isoja juttuja odottamassa:   kuun vaihteessa on entisten oppilaiden ylioppilasjuhlia, kesäkuussa yhdet rippijuhlat,  häät Pohjanmaalla heinäkuussa ja elokuussa syntyy sisarentyttären uusi vauva. Tänä kesänä vietetään myös parin ystävän syntymäpäiviä. Jossain välissä on ehkä muutaman päivän matkakin suunnitteilla. Menisimmekö tänä kesänä Tallinnan vai Tukholmaan?

Kun sitten syyskuussa nostamme perunaamme, muistelemme samalla, mistä puhuimme perunankylvön aikaan, mitä kesällä sitten tapahtui, ja kuinka kaikki oikein meni. Keväiset ajatukset tuntuvat olevan jo kovin kaukana takanapäin. Yleensä kaikki on mennyt, niin kuin perunaa kylväessä puhuttiin, mutta elämä on tuonut tapahtumiin kuitenkin omat sävynsä, antanut niille hahmon ja terävöittänyt näkökulmia.

Saarnaaja puhuu siitä, miten kaikella on määräaikansa. "Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla." Saarnaaja 3:1. 

Me voisimme puolisoni kanssa ottaa omaksi nimikkojakeeksemme seuraavan jakeen lopun: " . . . aika on istuttaa ja aika repiä maasta".

Aika on fysikaalinen suure, jonka pienin yksikkö on sekunti. Aluksi aikaa on laskettu selvästi erottuvien osien mukaan kuten päivän, yön rytmin ja kuun kierron mukaan. Jo babylonialaisessa kalenterissa 3000 vuotta sitten oli seitsemän päivän viikkorytmi. Minuutit ja sekunnit tulivat käyttöön vasta 1600-luvulla.

Länsimainen uskonnollinen aikakäsitys on lineaarinen, siinä on selvästi alku ja loppu, toisin kuin esim. hindulaisuudessa, jossa aika kiertää kehää.

Kun istuuduin koneelleni kirjoittamaan tätä aikaa koskevaa päivitystä, oman elämäni loppupiste tuli yllättäen hyvin lähellä. Olin yön jälkeen hieman unisen kohmeinen ja kiedoin  shaalia harteilleni, kun avasin koneen. Istuutuessani tunsin, että jokin rämpii kättäni pitkin ja vilkaisin sitä puolihuolimattomasti. Ranteellani kulki nelisenttinen ampiainen! Ystäväni tietävät, että olen pahasti sille allerginen. Huiskaisin hyönteisen kauhistuneena lattialle, enkä voinut olla huokaamatta psalmilaulajan sanoin: " Sinun kädessäsi ovat elämäni päivät." Vanha käännös sanoo saman: "Kaikki minun aikani ovat sinun kädessäsi."

Olin kovin kiitollinen siitä, etten ollut tullut vielä oman elämäni lineaariseen loppupisteeseen. 

Ampiainen kyllä tuli, se päätyi paistinlastan litistämäksi.          

Neitsyt Maria Puolassa

Istun krakovalaisessa kirkossa. Penkkini kohdalle saapuu nuori nainen, joka polvistuu käytävällä ja tekee alttaria katsoen ristinmerkin. Hän istuutuu viereeni, heittää kasan kaupungin muotiliikkeiden kasseja penkille välillemme, asettuu polvilleen rukouspenkille ja tuijottaa tiukkaan Neitsyt Marian kuvaa. Hän viipyy rukoilemassa kauan, hän jää vielä kirkkoon, kun itse jo luikahdan ovesta ulos.

Tavallisina arki-iltoina krakovalaisissa kirkoissa tapahtuu koko ajan. Pyhän Annan kirkossa ripille valmistuvilla n. 8-vuotiailla lapsilla on vanhempainilta. Lapset laulavat, lukevat ulkomuistista tekstin Jeesuksesta siunaamassa lapsia, rukoilevat kodin, perheen ja koko maailman puolesta. Kaupungin oman suurmiehen, paavi Johannes Paavali II:n kuva katselee lempeästi seinältä, ja sivuseinältä joukkoa tarkastelee  jesuiitta Ignatius Loyola .

Fransiskaanikirkossa vilisee nunnia, kun taas dominikaanikirkossa yli 30 munkkia ovat lopettelemassa kuoroharjoitustaan. Kirkkoja tuntuu riittävän lähes joka kadunkulmaan, katolinen Krakova elää ja sykkii.

Uskonto on puolalaisille tärkeää. Joka sunnuntai messuun osallistuu noin puolet kansalaisista, maalla osallistuminen on runsaampaa kuin kaupungeissa. Katolinen kirkko osallistuu aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun, ja sen asema Puolassa on vahva. Kun kirkko asettui kannattamaan EU-jäsenyyttä, se oli merkittävä tekijä kansanäänestyksessä.

Puolassa elää myytti siitä, että puolalaiset on Neitsyt Marian valittu kansa. Puolan historiassa on Neitsyt Maria ikoni, joka on ihmeiden tekijä, äitihahmo, Puolan suojelija ja hallitsija. Ruotsi valtasi Puolan 1655, mutta Puola onnistui kukistamaan valloittajat. Luostarin seinällä oleva Neitsyt Maria sai voitosta kunnian, hänestä tuli Puolan kuningatar. Puola on kokenut historiansa aikana olevansa taistelussa idän ja lännen, kommunismin ja vapauden, hyvän ja pahan välillä. Kapinoinnissa tsaaria vastaan puolalaiset tunsivat kokeneensa ihmeitä, samoin itsenäistyminen 1918 sai heidät tuntemaan itsensä Jumalan lemmikeiksi.

Uskonpuhdistus ei Puolassa koskaan onnistunut, vaan katolisen kirkon asema on kestänyt vahvana 1000 vuotta. Uskonnossa on elänyt 1300-luvun lopulta vahva mystisyys. Myytti Neitsyt Mariasta on antanut puolalaisille syvemmän merkityksen myös nykyajan tapahtumiin.

Puolassa sanotaankin, että "nekin, jotka eivät usko mihinkään, uskovat sentään Mustaan Madonnaan".

Jotain tällaisesta salaperäisyydestä satunnainen matkailijakin sai kokea piipahdellessaan krakovalaisissa kirkoissa. Oli kadehdittavaa kokea ihmisten luottamus ja vilpittömyys, kun he työpäivän jälkeen ja ostosten välissä poikkesivat kirkkojen hämärään rukoilemaan.

Kuvan Madonna on Corpus Christin kirkosta.    

  

Once upon a time in Kazimierz

. . . olipa kerran Kazimierzissä . . .

Miten saatoinkin ennen  Krakovan matkaa olla niin käsittämättömän naiivi? Olin katsonut matkaoppaasta entisestä juutalaiskaupunginosasta ravintolan, jossa soitetaan iltaisin klezmer-musiikkia ja tarjotaan juutalaisia ruokia. Kuvittelin, että istumme Klezmer-ravintolassa rentoutuneina, hyvillä mielin ja nautimme ympärillä olevista ihmisistä ja talon tunnelmasta.

Olimme jo edellispäivänä kiertäneet juutalaisen Krakovan, joka tuntui olevan kaupungin näkyvä matkailuvaltti. Keskustorin reunoilla oli pysäköitynä parisenkymmentä mopoautoa, joiden yläreunoissa kulkivat tekstit: Kazimierz, Getto, Schindlerin tehdas.  Nauhoitukset kaikuivat erikielisinä ja kuuluttivat, kuinka paljon Kazimierzissä oli ollut asukkaita ennen natsimiehitystä, ja miten kaupunginosa sitten tyhjennettiin, väki sai kävellä tavaroineen gettoon Veikselin yli parin kilometrin matkan, ja kuinka sekin sitten tyhjennettiin viimeistä juutalaista myöten. Geton torin reunalla viitta osoitti kohti Placzovin keskitysleiriä, jonne matkaa oli torilta vain kolmisen kilometriä, hieman pidempi matka kuin Schindlerin tehtaalle.

Tämä paikkojen läheisyys oli yksi mieltäni hämmentävä asia. Koko tapahtumien kulku oli helposti tavoitettavissa, kun itse pystyi kulkemaan Krakovan juutalaisten kärsimystien askele askeleelta. Minua hämmensi myös nykyinen tilanne, koska tämän päivän krakovalaiset tuntuivat tahkoavan rahaa holocaustin kauheudella, vaikka aikoinaan tapahtumien vyöryessä vain muutamat nousivat auttamaan saati puolustamaan juutalaisia. Mielessä pyörivät kuvaukset siitä, kuinka puolalaiset olivat Kazimierzissä tyhjentämässä juutalaisten koteja ja heittelemässä heidän tavaroitaan ikkunasta pihalle. Mieheni tosin muistutti minua siitä, että puolalaiset olivat itsekin miehitysvallan alaisia, ja siinä tilanteessa oli vaikea nousta juutalaisia puolustamaan.

Kaikki tämä myllersi mielessä, kun istuimme Klezmer-ravintolassa Kazimierzissä syömässä, minkä piti oli olla matkan kohokohta. Todellisuus oli kuitenkin jotain muuta. Kazimierzin kauupunginosa on vasta viime aikoina alkanut nousta jaloilleen, mutta historian lasti painaa, monet talot ovat hyljätynoloisia ja korjaamattomia. Meidänkin ravintolastamme leyhähti niin voimakas homeen haju, että jäimme istumaan pihamaalle oksiaan riiputtavan koivun katveeseen. Olimme paikan ainoat asiakkaat, eikä klezmer-musiikki soinut. Tilasimme Hamanin- korvia (korvanmuotoinen leivonnainen) ja minä viihdytin puolisoani tilauksen saapumista odotellessamme kertomalla pahasta Hamanista, juutalaisesta Mordokaista ja hänen ottotyttärestään, kuningatar Esteristä, joka pelasti kansansa (Esterin kirja). Ottoisä Mordokain sanoi tässä vakavassa paikassa Esterille: - Ja kukaties sinusta tulikin kuningatar  vain tällaisia aikoja varten.

Nämä sanat oikean ihmisen toimimisesta omalla paikallaan tulivat mieleen, kun kiertelimme Schindlerin tehtaalla. Schindler käytti kaikkia mahdollisia konsteja, erityisesti lahjontaa juutalaisia pelastaakseen. Ihmettelen kovasti hänen huimapäisyyttään ja rohkeuttaan, huoletonta, röyhkeää itsevarmuutta ja nokkeluutta, jonka avulla hän selvisi kolmesti vankilasta. Schindler oli minun näkökulmastani katsoen varsin nuori - sodan loppuessa 34-vuotias. Hänen rohkeudessaan on jotain kadehdittavaa. Jospa itsekin häntä tällä hetkellä 30 vuotta vanhempana uskaltaisi rohkeana seistä omien ajatustensa takana! Olisi oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja tehtävässä. Toisi näköalattomuuteen ja alakuloon pienen valonsäteen!

Mestariluomus

Kuva: Voi meitä!

Täällä meidän mummilassa on yhä tallella vanha videolaite ja kymmenkunta suosituinta lastenvideota, joita on katsottu jo 25 vuotta sitten. Pienimmistä on hauskaa katsoa elokuvaa, joka on ollut äidin lempiohjelma, kun äiti oli pieni. Eilen katsoimme koko perheen voimin Pingua.Tämä meidän kaikkien tuntema sarjakuvahahmo tuntuu osuvan, ikään katsomatta, meissä kaikissa piilevään hellyysosastoon. Siinähän perehdytään pienen pingviinin arjen kommelluksiin

Vaikka tämä sarja luotiin jo vuonna 1984 Sveitsissä, ei sen tenho ole laimentunut. Se on tullut yleisradiommekin kanavilta jo useiden vuosien ajan. Pingun tekemisessä on käytetty nk. vaha-animaatiotekniikkaa, joka on antanut sen hahmoille niiden suloisen joustavuuden.

Luulen, ettei sellaista ihmistä olekaan, joka ei kokisi pingviinejä herttaisen huvittavina, hellyyttävän kömpelöinä ja rentouttavan hauskoina. Kun katsomme luontodokumenteissa niiden taapertavaa menoa, välillä hyppivääkin, siiventyngät tököttämässä ikään kuin täysin hyödyttöminä pitkin sen kylkiä, saa se katsojan hykertelemään. Hauskuus huipentuu usein siihen, kun se jäätä tai lunta allensa saatuaan heittäytyy hurjaan mahaliukuun pitkin rinnettä.

Ehkä näitä lintuja seuratessa tulee alitajuntaamme tietoisuus omista ensiyrityksistä vauvakaudeltamme, omista pyrkimyksistämme päästä askel pari eteenpäin, isän ja äidin jännittäessä pysymmekö pystyssä vai lennämmekö ‘pyrstöllemme’. Jotakin syvää niiden seuraaminen varmasti tuo meissä pintaan.

Niin, pingviini on lintu, joka ei osaa lentää. Sillä on evämäiset siivet, jotka näyttävät pikemminkin airoilta. Itse asiassa ne onkin muotoiltu vedenalaista käyttöä varten. Tehokkaan siipityöskentelynsä avulla pingviini voi sukeltaa ruokaa etsiessään jopa puolen kilometrin syvyyteen ja viipyä veden alla vaikka 20 minuuttia yhteen menoon. Sen pörröinen ulkonäkö taas johtuu siitä, että sillä on kolme tiivistä höyhenkerrosta päällekkäin. Ne ovat rasvaisia ja hylkivät näin ollen vettä.

Vaikka pingviini tuntuu meistä vähän ‘höpsöltä’, on alkeellisuus kuitenkin tästä eläimestä kaukana, jos lähdetään tutkimaan sen kykyä selviytyä Etelämantereen sydäntalvesta, jolloin pakkasta voi olla -60 Celsiusastetta ja lisäksi myrskytuuli puhaltaa 200 km/ tunnissa. Olemme luonto-ohjelmissa nähneet kuinka linnut silloin kerääntyvät tuhansien yksilöiden laumoihin, pysyäkseen lämpiminä. Se on viisas konsti, mutta, mutta … miksi niiden varpaat eivät jäädy?

Järjestelmä on nerokas ja tehokas. Se perustuu kahteenkin eri mekanismiin. Ensiksikin - pingviini kykenee säätelemään valtimoveren virtausta varpaisiinsa muuttamalla valtimoiden läpimittaa! Kylmällä säällä.virtausta pienennetään, lämpimällä säällä sitä taas lisätään. Tällä menetelmällä varpaiden iho pidetään vain muutaman asteen jäätymispistettä lämpimämpänä. Ja sama toisin päin. Samalla kun valtimoveri menettää lämpöä, niin vastakkaiseen suuntaan virtaava laskimoveri varastoi lämpöä ja kierrättää sitä kehossa niin, ettei lämpö pääse karkaamaan varpaiden kautta “harakoille”.

Nyt jään minä miettimään, että — mikäli tätä järjestelmää ei oltu edeltä suunniteltu, niin miten pingviinit ovat mahtaneet tulla toimeen Etelämantereen äärimmäisissä olosuhteissa — järjestelmän evoluutiota odotellessa?

Aljona

Kuva: Suositun venäläisen suklaalevyn käärepaperissa heille rakas satuhahmo ‘Aljonka’.

“Olen kuullut tarinan entisen Neuvostoliiton ajoilta. Tarinan mukaan Aljona (’Aljonka’) kirjoittaa koulussa kommunistista järjestelmää ylistävän aineen koulun kirjoituskilpailuuun. Hän kirjoittaa kommunistisen järjestelmän olevan niin suurenmoisen hienon, että tulevana kesänä saatava perunasato riittäisi peittämään koko Moskovan ja Kremlinkin. Sitten kommunistisen puolueen johtajat voivat ihailla Kremlin muurin päältä tätä puolueen suurta saavutusta. Jopa Jumala taivaasta voi ihmetellä tätä kommunismin saavutusta.

Opettaja sanoi luokan edessä Aljonalle, että aine oli muuten erinomainen ja isänmaallinen, mutta Jumalaa ei ole olemassa. Aljona puhkesi itkemään kuultuaan opettajan ankarat sanat ja sanoi kyynelsilmin, ettei ole perunoitakaan.”

Kommunismissahan ei saanut kyseenalaistaa tai tarkastella systeemiä kriittisesti. Kaikki piti omaksua sellaisena, kuin se annettiin ylhäältä päin uskottavaksi. Itse asiassa komminismista oli muodostunut oma uskontonsa jolla oli liturgiansa, uskontunnustuksensa ja hierarkiansa. Nykytutkimuksen mukaan se muistutti keskiaikaista hierarkkista kristillistä kirkkoa. Kirkonjäsen ei saanut kysellä, kyseenalaistaa tai arvioida mitään omalta kannaltaan.

Tuntuu siltä, että tänä aikana Raamatun tutkimuksesta yritetään tehdä ikään kuin salatiedettä, jota vain kyvykkäimmät voivat harjoittaa, pääosin kansalta ja julkisuudelta piilossa. Kirkkojen “unilukkaritkin” tuntuvan pitävän huolta enemmänkin siitä, että kaikki nukkuvat, kuin että kyselisivät ja kyseenalaistaisivat opetuksia ja käytäntöjä - joka olisi kuitenkin yksi ihmiskuntaa eniten eteenpäin vievistä luonnollisista Jumalan antamista kyvyistä. (Shalom-lehden päätoimittaja Ilkka Vakkuria sieltä täältä lainaten. 5/2013)

Mutta psalmissa sanotaan näin:

Ps. 119: 105 “Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani.”

Jos tämä on totta, niin kuin sen täytyy olla, on pakostakin totta myös se, että kaikki ihmisen oppi, joka ei perustu Jumalan sanaan, on pelkkää pimeyttä, näytti se sitten kuinka kauniilta ja loistavalta tahansa. Järkikin on kyllä kaunis valo, mutta se ei voi näyttää tietä askelille, jotka haluavat kulkea synneistä ja kuolemasta vanhurskauteen ja elämään. Meidän vahakynttilämmekään eivät valaise taivasta ja maata, vaan talojen ahtaita nurkkia. Maata ja taivasta valaisee sen sijaan aurinko. Onnellinen on se, joka kaipaa tätä valoa ja katsoo sitä mielellään, sillä se myös loistaa mielellään.Myyrät ja lepakot, toisin sanoen maailma, eivät sen sijaan siitä pidä. (Luther)


Tänään kirkot tyhjenemistään tyhjenevät. Miksi? Pyhä Jumala, missä on tänään sinun valkeutesi ja pyhyytesi? Jos ihmiset vaikenevat, niin pian he kyllästyvät olemaan pelkkiä pelinappuloita suuressa näytelmässä. Kansa ei saa, eikä enää edes osaa kysellä. Kuoret ovat jäljellä mutta sisältö on pitkälti unohtunut.

Tätä postausta kootessani alkoi sisälläni soida Uuno Kailaan runo: ‘Siunaa ja varjele meitä …’. Kuinka ajankohtainen se tänään onkaan, kun alkaa todella näyttää pelottavasti siltä, ettei perunoista todellakaan enää ole jäljellä kuin ne kuoret. Aloin ottaa selvää mihin olosuhteisiin tämä vasta 1980-luvulla virsikirjaan hyväksytty laulu on sanoitettu. Runo oli alun perin osa Kailaan vuoden 1930 itsenäisyyspäiväksi kirjoittamaa kolmiosaista runosarjaa‘Isänmaan päivä’. Niistä erityisesti tämä runo oli Kailaalle erittäin läheinen. Yleisradion pyynnöstä Taneli Kuusisto sävelsi sen virreksi syksyllä v.1939 ja se julkistettiin Messuhallissa, vain muutamaa päivää ennen talvisodan syttymistä.

Psykiatrian professori Kalle Achté:n mukaan se on: “… kaunein koskaan kirjoitettu isänmaallinen runo.” Tässä sen 3. säkeistö:

“Tutkien sydämemme, silmäs meihin luo,
ettemme harhaan kääntyis, ettei kansamme nääntyis,
silmäsi meihin luo.
Alati synnyimaalle, siipies suoja suo.” 

Ellei maalla ole Jumalan siunusta, ei ole perunoitakaan.

Missä Ville?

Kuva. Ville-kisu ja verivaahtera.

Tulevana sunnuntaina, viikko jälkeen helluntain, vietetään kirkoissamme Pyhän Kolminaisuuden päivää. Se on Jumalan kolmiyhteisyyden ja uskontunnustuksen päivä. Raamattu todistaa, että Jumala on yksi, mutta on ilmoittanut meille itsensä myös kolmena: Isänä, Poikana ja Henkenä ja täällä meidän keskellämme Hän myös vaikuttaa kolmitahoisesti: Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä.

Jumala on siis yksi, mutta samalla myös kolme. Jotkut numerot esiintyvät Raamatussa usein ja niillä näyttää olevan symbolisia merkityksiä. Luku kolme tuntuu olevan aivan erityisen merkittävä.

1. Joh 5: 7 ” Sillä kolme on, jotka todistavat taivaassa: Isä, Sana ja Pyhä Henki, ja nämä kolme ovat yhtä.” 1=3. Jumalan salattu olemus ylittää kaiken ihmisymmärryksemme, jopa matemaattisenkin sellaisen, mutta meissa asuva usko ei käsittelekään Jumalan olemusta tiedollisesti eritellen, vaan ihmetellen, kiittäen ja siitä eteenpäin kertoen.

Tässä muutama lisäesimerkki luvun kolme esiintymisestä Raamatussa.
- Jeesus ristiinnaulittiin kolmannella hetkellä.
- Jeesus oli kolme päivää haudassa, samoin oli Joona kolme päivää kalan vatsassa.
- Jumala puhui kolme kertaa Jeesukselle taivaasta.
- Juudas möi Jeesuksen kolmestakymmenestä hopearahasta. Jne.

Mutta kas. Luku kolmehan liittyy myös meihin itseemme. Meidät on koottu kuin legopalikat kolmesta osasesta: ruumiista, sielusta ja hengestä. Entä sitten eläimet? Kuinka moniosaisia ne ovat?

Perheemme 17-vuotias Ville-kisu jouduttiin viime kesänä lopettamaan. Se oli ollut jo jonkin aikaa kuuro ja saimme alinomaa pelätä, että petolintu sen nappaa. Se oli tottunut viettämään kissanpäiviä omalla saarellamme, eikä osannut pelätä. Se kun oli aina luottanut kuuloonsa.

Viime kesänä meni näkökin - ja sokea kissa on kyllä surkeuden huippu. Silti, vaikka se oli niin säälittävä että eksyi omalla pihallakin, oli meidän vaikea viedä sitä lopetettavaksi. Näin tiedän olevan useimmilla perheillä joilla on lemmikkieläin. Niistä tulee perheen jäseniä, eikä sellaisia kuulu lopettaa.

Ville-kisun haudalla perheemme pienimmäinen kysyi, että onko Ville nyt taivaassa? Tiedän monen aikuisenkin tekevän mielessään tämän saman kysymyksen. Ovatko perheen lemmikit kuoltuaan taivaassa vai missä?
Siis mikä kissaltani puuttui, mikäli se ei ole taivaassa; henkikö (ruah) vai sielu (nefes)? Ja mikä ylipäätään henki on? Tiedämme, että se on ihmisruumiin tietty osa, mutta on se muutakin. Sanotaan, että Jumala on Henki. Puhutaan Pyhästä Hengestä. Enkelit ovat henkiolentoja. Henki meissä on luontomme sisin osa, se alue, jossa usko asuu. Se on myös omantunnon tyyssija.

Sen sijaan kaikki se mikä liittyy aisteihin ja älyyn, kuuluu sielun piiriin. Sielu on ulkonaisempi, eikä ota sitä vastaan, mikä Jumalan Hengen on - ei voi sitä edes ymmärtää. MOT. Kissaltani siis puuttui tämä ihmisluonnon sisin osa, se henki, jossa uskomme asuu ja joka palaa Luojansa luo.

Lapselle - tähän kiusalliseen kysymykseen: “Missä minun kisuni nyt on?”, olen opetellut vastaamaan, ettei kukaan ihminen sitä varmuudella tiedä, mutta että jos taivas on niin ihana paikka, ettei siellä ole enää edes kyyneleitä, niin en yhtään ihmettelisi vaikka siellä olisivat kaikki meidän Villemme ja Hillamme, Perrimme ja Lallumme.

Heleää helluntaita!

On helluntaiaamu ja on niin heleää, että silmiä häikäisee.

Helluntai on joulun ja pääsiäisen jälkeen kirkkovuoden kolmanneksi suurin juhlapäivä. Se on omistettu Pyhän Hengen vuodattamiselle. Helluntai on myös seurakunnan syntymisen päivä. Juutalaisuudessa helluntain aikaan vietetään shavuot-juhlaa uuden sadon ja lain antamisen muistopäivänä. Helluntaihin liittyvät asiat ovat kaikki jollain tavoin uusia ja tuoreita. On helppo ajatella helluntaista näin tällaisena kevätkesän aamuna pienen sateen jälkeen, kun luonto tuoksuu, tuomi on puhkeamaisillaan kukkaan, käki kukahtelee ja vuohenputki loistaa kirkkaanvihreänä.

Minulle helluntaihin ja Pyhään Henkeen liittyvä suosikkiteksti kertoo Paavalista saapumassa Efesoon. Näen Paavalin nykyisen Turkin rannikolla sijaitsevassa upeassa antiikinaikaisessa Efeson kaupungissa. Hän laskeutuu pitkin marmoristen kivien peittämää pääkatua kohti Efeson keskustaa. Katukivet hohtavat kuumuutta, kadun molemmin puolin on liikkeitä, mutta Paavali ei pysähdy niitä vilkuilemaan, hän taivaltaa kadun päässä näkyvää Efeson korkeaa kirjastoa kohti. Paavali tietää, että kirjaston vieressä on agora, kauppatori, jolla hän voisi tavata paikallisia kristittyjä.

Näin tapahtuukin, mutta kristittyjä löytyy  Efesosta kuitenkin vain muutama. Paavali kysyy heiltä keskustelun polveillessa, saivatko nämä uudet tuttavat Pyhän Hengen, kun he tulivat uskoon. Miehet katsovat hämmästyneinä Paavalia. Mistä  tämä oikein puhuu? Sitten he vilkaisevat toisiaan. Pyhän Hengen? Ovatko  kaveritkaan kuulleet mitään sellaisesta. Lopulta heidän on tunnustettava: - Emme me ole kuulleetkaan mistään Pyhästä Hengestä.

Puhe Pyhästä Hengestä on vieläkin vähän vaikeaa ja arkaluontoista. Uskontunnustuksen kolmannessa osassa tunnustamme uskomme Pyhään Henkeen, pyhien yhteyteen ja pyhään yhteiseen seurakuntaan. Samoin on tuttu kertomus siitä, miten opetuslapset saivat Pyhän Hengen ensimmäisenä helluntaina. Sen näkyvä muoto oli tulisien liekkien värähteleminen oppilaiden päällä ja heidän käyttäytymisensä muuttuminen: lukkojen taakse piiloutuneet miehet ryntäsivät rohkeasti kaduille ja alkoivat kertoa kokemastaan sellaisilla kielillä, joita he eivät olleet ennen osanneet, mutta pystyivät yllättäen kommunikoimaan kuulijoittensa kanssa.

Kun Jeesus oli palannut taivaaseen, Pyhä Henki saapui hänen sijaisekseen seurakunnan keskelle. Se tuli  varustamaan kristittyjä eri tehtäviin. Usein kristityt saivat vahvistusta jo heille ennestään tuttuihin asioihin, mutta välillä Jumala vei aivan uusille alueille. Kaikki Pyhän Hengen lahjat on kuitenkin tarkoitettu seurakunnan palvelemiseen - ei sen takia, että ihmisellä itsellään olisi helpompaa elellä. Raamattu lupaa kuitenkin, että Pyhä Henki saa aikaan ihmisen mielessä muutoksen, vähitellen alkavat kypsyä myös Hengen hedelmät. Niitä ovat rakkaus, ilo , rauha, kärsivällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.

Hengen hedelmät eivät ehkä kaikkien mielestä kuulosta kovin muodikkailta. Ne tekevät kuitenkin elämän joka tavalla helpommaksi: suhteessa itseen ja muihin. Voisi kai puhua eräänlaisesta elämänhallinnasta ja myös eheytymisestä.

Sata Szymborskaa

Kuvassa on puolalainen Nobel-runoilija Wislawa Szymborska (1923 - 2012).

Edellisellä Krakovan-käynnilläni kollegani Jolanta halusi esitellä minulle merkittävien krakovalaisten taloja. Hän näytti erään kerrostalon parvekkeen ja kunnon katolisena  kertoi, että juuri tuolta parvekkeelta heidän paavinsa vilkutti, kun oli viimeeksi käymässä Krakovassa. Sitten juoksimme taas kiireellä pitkin katuja, sillä Jola halusi näyttää rakkaan Nobel-runoilijan kodin: - Katso, tuolla ylhäällä! Noiden ikkunoiden takana asuu Wislawa Szymborska.

Myös tämän viikon matkalla keskustelin puolalaisen kirjakauppiaan kanssa Szymborskasta, hän oli Wislawan tuotannosta ja puolalaisuudesta hyvin ylpeä.

Szymborska on ihailtu ja rakastettu myös ympäri maailmaa. Vaikka hänen tuotantonsa ei ole kovin laaja, vain noin 250 runoa, niiden näennäinen arkipäiväisyys, mutta samalla monimerkityksellisyys koskettaa yhä lukijoita.
Liitän tähän hänen runonsa Vielä. (Tekstin saa suurennettua näpäyttämällä.)

Enkelimatkustusta

Kuva: Kevättä Krakovan kasvitieteellisessä puutarhassa

Olen lähdössä Krakovaan,  kerran aiemminkin olen ollut siellä Comenius-projektiin liittyvällä kouluvierailulla. Silloin puolalaiset collegat kierrättivät vierastaan ympäri upeaa kotikaupunkiansa. Krakovahan on Puolan suurista kaupungeista ainoa, joka selvisi toisesta maailmansodasta lähes vahingoittumattomana. Siellä on säilynyt vaikuttava keskiaikainen keskusta, joka on päässyt mukaan Unescon maailmanperintökohteiden listalle. Puolaiset isännät halusivat näyttää kaupungistaan ja maastaan “kaiken”, ajoimme jopa Tatralle ja eteläosan luonnonsuojelualuille.

Jotain minulle tärkeää jäi kuitenkin jäi näkemättä: koko juutalainen Krakova. Kun luin viime talvena Thomas Keneallyn Schindlerin listaa, heräsi ajatus päästä Krakovaan katselemaan, mitä juutalaisuudesta on vielä kaupungissa löydettävissä. Kun nyt lähden mieheni kanssa Krakovan kevääseen, haluankin päästä juutalaiseen Kazimierzin kaupunginosaan. Siitä tuli juutalainen kaupunki v. 1495, ja se oli Euroopan tärkeimpiä juutalaisuuden keskuksia 1600-luvulla. Siellä on vielä puolisen tusinaa synagogaa paikallaan sekä juutalaisuudesta kertova museo. Alueella on myös vanha juutalainen hautausmaa. Toisen maailmansodan aikana natsit tyhjensivät Kazimierzin 1941, sulkivat kaupungin suuren juutalaisväestön ghettoon, josta se kuljetettiin edelleen keskitysleireille mm. Etelä-Puolassa sijaitsevaan Auschwitziin tai Krakovan lähellä Schindlerin listassakin esiintyneeseen Placzoviin.

Näiden mieltä liikuttavien kohteiden välissä voimmekin sitten istahtaa Kazimierzissä ravintolaan, syödä perinteisiä juutalaisia ruokia ja kuunnella samalla taustalla soivaa haikeansuloista klezmer-musiikkia.

Tällaiset ovat ajatukset, mutta mitä tulee tapahtumaan, toteutuvatko suunnitelmat? Liittyykö matkaamme kenties “enkelimatkustusta” kuten viime keväänä palatessamme kotiin Brysselissä.

Näin kaikki tapahtui:

Odotimme keskustan rautatieasemalla lentokentälle kulkevaa junaa, jota ei kuulunut. Lopulta selvisi, että raiteilla oli syttynyt tulipalo, eikä junia tulisikaan. Junailija selitti meille ranskaksi, miten selviäisimme lennolle, kuinka pitäisi vaihtaa bussiin ja sitten vielä toiseen. - Mutta ette te siitä kyllä selviäisi, hän sanoi olematta kovinkaan rohkaiseva. Katsoin puolisoani kysyvänä, mitä nyt tehdä? Samassa olkapäätäni kosketti hyvin pitkä mustahattuinen mies, jolla oli musta pohkeisiin ulottuva trenchcoat ja pieni, musta salkku kädessä. - Mennään kentälle taksilla, mies sanoi. Lähdimme pinkomaan miehen jäljessä rautatiehallin poikki. Mies meni hirmuista kävelyvauhtia, ja me juoksimme, läähätimme ja kiskoimme vetolaukkuja perässä. Hattupäinen mies asteli omaa ylvästä tahtiaan,  mustan takin liepeet vain viuhuivat säärien ympärillä. Vilkaisin puolisoani hämmästyneenä, mitä kummaa tämä oikein oli?

- Tämä on nyt sitä enkelimatkustusta! mieheni sanoi. Taksissa rohkenin kysyä pitkäliepeiseltä mieheltä, minne hän oli lentämässä. - Liettuaan, kuului lyhyt vastaus. Nyökkäsimme mieheni kanssa ymmärtävästi toisillemme: niitä on siis olemassa liettualaisiakin enkeleitä!

Kun saavuimme Brysselin lentokentälle, mustahattuinen mies maksoi taksin ja katosi lentokentän vilinään. Me ehdimme hyvin omalle lennollemme.


Magdaleenan piirrokset: 1. Enkelimatkustajat ja 2. Tuo outo tyyppi

Äitienpäivästä vielä

Kuva. Martta Wendelinin aiheen pohjalta Salomen maalaama äitienpäiväidylli.

Äitienpäivä tuli - ja meni - ja meillä kaikilla oli niin mukavaa. Vai oliko? Voiko äitienpäivänä olla myös epämukavaa? Kyllä voi, sain sen juuri itse kokea. Sydämeeni oli muutaman viikon varrelta kasaantunut muiden henkilöiden sysäämiä murheita niin suuri möykky, etten päässyt niiden yli enkä ali, ja tämän vuoksi tuntui todella typerältä ottaa vastaan hyvän äitienpäivän onnittelut, kun päivä ei nyt vaan kerta kaikkiaan ollut hyvä.

Mutta toisaalta - oli varsin terveellistä kokea kerran myös huono äitienpäivä. Koska minulla, monen lapsen mummina, äitienpäivä on yleensä ollut hyvä, niin eipä ole tullut mieleen ajatella, että kyseinen päivä voi vieressä seisovalle olla ’se päivistä pahin’.

Onhan olemattomia tai huonoja äitisuhteita, lapsettomuuksia tai lapsia, jotka eivät vain moisesta äitienpäiväkiihkoilusta ole kiinnostuneita. Kiitän siis siitä, että edesmennyt äitienpäivä avarsi minua ymmärtämään, että se mikä yhdelle on pelkkää juhlaa saattaa toiselle olla raskas risti.

Äitienpäivän kaupallisuus on sitten aivan oma juttunsa. Sitä en ymmärrä laikaan. Onko äidinrakkaus ostettavissa ja voiko sen pakata kiiltävään paperiin? Eiköhän päivän päätarkoitus ole osoittaa kiitollisuutta saadusta elämän lahjasta, oli äiti itse sitten mimmoinen hyvänsä? Entä mistä tämmöinen päivä ylipäätään on saanut alkunsa?

Äiteinpäiväperinteen voi halutessaan alkaa tosi kaukaa, aivan Antiikin Kreikasta saakka. Mutta koska siellä kyseinen juhla oli nimeltään ‘jumalten äitien juhla’, niin ei sitä nyt oikein voi nimetä oman äitienpäivämme juurivesaksi. Eivät minun lapseni ainakaan ole jumalia, enkä minä liioin.

Englannin Mothering day, joka on peräisin 1600-luvulta on mielestäni ajatukseltaan erittäin kaunis. Kyseisenä päivänä kaupungeissa palvelleet rengit ja piiat saivat yhden kokonaisen keväisen päivän palveluksestaan vapaata, päästäkseen tapaamaan kaukana asuvia äitejään. Upeaa.

Meidän maamme äitienpäiväperinne on kuitenkin peräisin USA:sta. Syntyhetki sille on se, kun eräs Länsi-Virginialainen nainen, Anna Jarvis, järjesti kuolleen äitinsä muistoksi juhlan paikallisessa kirkossa. Seuraavan kerran tämä idea otti tuulta siipiensä alle 1860-luvun puolivälissä, kun eräs runoilija, Julia Ward Howe, alkoi järjestää kotikaupungissaan Bostonissa vuosittaisia juhlia äideille. Nämä juhlat eivät olleet kaupallisia, vaan niiden teemana oli ‘rauhalle omistettu päivä’. Yhdysvalloissa äitienpäivä virallistettiin v.1914 ja sieltä se on levinnyt laajalta ympäri maailman.

Entä Suomi? Kouluneuvos Vilho Reimaa saamme kiittää tämän USA:sta kotoisin olevan tavan leviämisestä Suomeen. Hän ehdotti ko. juhlan viettoa maassamme jo v.1918. Ensin tätä juhlaa vietettiin maassamme vain harvakseltaan, siellä täällä, mutta kun pelastusarmeija otti sen viralliseksi juhlintapäiväkseen, levisi se pian ympäri koko Suomen maan. Virallisena juhlapäivänä, toukokuun toisena sunnuntaina, on tätä juhlaa alettu viettää vuodesta 1928.

Tämän pohdinnan loppuun jätän mietittäväksi - niin itselleni kuin lukijallekin, Jeesuksen opetuslapsi Johannekselle ristiltä lausumat kummalliset sanat:

Joh 19: 26-27:  ” Nähdessään äitinsä ja rakastamansa opetuslapsen seisovan siinä vieressä Jeesus sanoi äidilleen:” Vaimo, katso poikasi! Sitten hän sanoi opetuslapselle:”Katso äitisi!” Siitä hetkestä opetuslapsi otti hänet kotiinsa.”

Minä luen tämän kohdan niin, että äitejä ja poikia (tyttäriä) voi myös ‘adoptoida’. Kenenkään ei ole pakko jäädä yksin.

Äitinä olemisesta

Lapsuuteni äitienpäiviin liittyivät sinivuokot.  Jo juhlaa edeltävänä iltana me siskokset pujahdimme lähimetsään ja poimimme äidille kimpun sinivuokkoja. Ne odottivat sitten sunnuntaiaamuna korvattomassa kupissa kahvipöydän keskellä. Joka vuosi äiti ihmetteli: - Joko nyt on sinivuokkojen aika? Mistä te oikein löysitte?  Aina vastaus oli sama: - Meidän ja naapurin rajalta, ihan polun vierestä, sieltä puron reunalta. Ja aina äiti ihasteli kuin olisi nähnyt sinivuokkoja elämässään ensimmäisen kerran: - Kuinka ne voivatkaan olla noin kauniita!

Äitienpäivän aikaan tuntee kuuluvansa pitkään äitien ja naisten ketjuun. Näkökulma yltää sukupolvien yli molempiin suuntiin. Näen mielessäni äitini ja isoäitini, näen myös nuoret äidit, omat tyttäreni ja myös kasvavissa lastenlapsissa tulevan sukupolven äidit, vaikka he ovat tällä hetkellä vielä pieniä tyttöjä. Jokainen heistä viidestä kantaa tässä elämänsä vaiheessa vielä omaa räsynukkeaan -Kaalimaan kakaraa - kainalossaan.
Olen ollut äiti 40 vuotta. Vuosien kuluessa äitiys on muuttanut muotoaan - koskaan se ei ole pysynyt paikoillaan, vaan aina on pitänyt opetella äitiydestä jokin uusi asia ja sävy.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten runon tästä muuttumisesta. Runo päättyy murrosikäisen äitinä olemiseen, mutta se olisi voinut jatkua vielä paljon pidemmälle.

ÄITINÄ OLEMISESTA

Juuri kun oppii

olemaan

vauvan äiti,

lapsi onkin äkkiä taaperoiässä.

Kun oppii olemaan

uhmaikäisen äiti,

täytyykin tukea

kohta koululaista

- kuljettaa pientä sormea

eteenpäin

elämän kirjaimilla.

Ja kun jotenkin oppii

olemaan

murkun äiti,

pitääkin pian jo

irrottaa,

päästää ohjeiden

ja neuvojen narut

- luottaa nuori

Isompien käsien

kannettavaksi.

Näin äidin sydän

voimistelee!

Onnellista äitienpäivää kaikille lukijoille!

Sinivuokot ovat mieheni kuvaamia tänä keväänä meidän ja naapurin rajalta, polun viereltä, puron reunalta.

Pyhä taikina

Olen etsiskellyt tällä viikolla taikinanjuurta pakastimesta. Meillä on mieheni hapattama leivänjuuri yli 30 vuoden takaa. Viime aikoina olemme leiponeet ruisleipää niin vähän, että juuri on päässyt katoamaan. Kaksihenkiseksi pienentynyt perheemme ei kovin monta limppua yhdellä kertaa tarvitse.

Nyt äitienpäivän lähellä olen lueskellut Anni Maria Laaton kirjaa kirkkoäideistä Matres ecclesiae. Kirkkoisistä puhutaan paljon, mutta keitä sitten ovat kirkkoäidit? Sana voi tarkoittaa kaikkia äitejä ja naisia, jotka opettavat lapsiaan, lastenlapsiaan sekä muita lähellään olevia ihmisiä ja hoitavat samalla arkiset velvollisuutensa. Heidän merkityksensä on ollut valtava kristinuskon leviämisessä ja säilymisessä. Kirkkoäiti voi myös tarkoittaa varhaisen kirkon naisia, jotka tekivät jotain erityistä. He opiskelivat, opettivat, perustivat luostareita ja johtivat sairaaloita. Samalla he toimivat hengellisinä äiteinä ja olivat muille esikuvina.

Monen varhaiskirkon tunnetun teologin takana on kristitty äiti. Augustinuksella (v. 354 - 430) oli pohjoisafrikkalainen kristitty äiti nimeltään Monnika, Augustinuksen isä oli pakana. Augustinus itse oli nuorena skeptikko, hän piti 15 vuotta rakastajatarta, jonka kanssa hän sai pojan. Äiti ohjaili poikaansa lujalla kädellä. Hän jopa sai Augustinuksen hylkäämään avopuolisonsa luvaten etsiä tälle uuden vaimon. Nykyisin ei voisi kuvitellakaan anopin  tarttuvan näin rautaisella otteella nuoren perheen elämään. Meidän aikamme vetäisisi kirkkoäiti-Monnikalle tästä toiminnasta pitkän miinuksen. Lohdullista on myös ajatella, ettei kukaan ole täydellinen! Täytyy kuitenkin muistaa, että aika oli kovin erilainen, elettiinhän antiikkia. Augustinus joutui kriisiin, kun ei tiennyt, miten hyvä elämä ja todellinen onni saavutetaan. Muutettuaan Milanoon hän istui uskollisesti kirkossa, mutta taisi ennemminkin silmäillä ympärillään olevia vaimoehdokkaita. Eräänä päivänä hän koki uskonnollisen murroksen, kun kuuli sanat: - Ota ja lue! Room. 13: 13-14. Siitä alkoi Augustinuksen uskon tie, joka vei hänet Konstantinopolin piispaksi ja teologiksi, joka on auktoriteetti lähes kaikissa keskeisissä kysymyksissä.

Laaton kirja vilisee äitejä ja isoäitejä, jotka ovat vaikuttaneet perheensä arvoihin ja tekoihin ja ovat olleet hengellisiä kasvattajia. Eräs tällainen oli roomalainen Nonna (k. n. 374) jonka kaikki kolme lasta kasvoivat kristityiksi. Toinen hänen pojistaan kuvaa äitinsä merkitystä lapsilleen ja sanoo, että Nonna oli hyvä ihminen, todellinen “pyhä taikina”. Hän viittaa Roomalaiskirjeen kohtaan 11:16: “Sillä jos alku on pyhä, niin on myös koko taikina, ja jos juuri on pyhä, niin ovat myös oksat”. Poika kertoo äitinsä elämästä, ettei tämä elänyt vain itseään varten, vaan välitti hengellisen perinnön myös lapsilleen ja miehelleen.

Viimeisimmässä Elämään- lehdessä Timo Junkkaala puhuu samasta asiasta. Hän sanoo, etteivät Suomen kirkon tulevaisuutta ratkaise teologit ja kirkko instituutiona, vaan kodit. Kodeissa saa kohota “pyhä taikina”, jonka päälle kämmensyrjällä on vuosisatoja painettu ristinmerkki.

Ehkä minäkin lähden etsimään vielä omaa taikinanjuurtani. Luulen, että se löytyy kaupunkikotimme pakastimesta.

Kuva Magdaleena

Helatorstai - mikä hela?

Kuva: Kristilliset symbolit risti, ankkuri ja kala Rooman Priscilla-katakombissa.

Helatorstai, arkipyhä on aina ylimääräisen upea juttu ‘työtätekeville ja raskautetuille’. Siihen on sitäpaitsi luontevaa liittää myös perjantai ja sitten onkin taas pitkä viikonloppu tiedossa. Mutta kuinkahan moni katugallupissa tietäisi, miksi he tätä päivää vapaanaan pitävät.

Helatorstai - mikä ‘hela’? Hela-sana tulee ruotsinkieleisesta sanasta helg=pyhä. Meillä on Pyhä ja Korotettu Kristus.

Helatorstaita ei mainita lainkaan raamatussa, ja tätä juhlaa alettiin viettääkin vasta neljännellä vuosisadalla. Mutta siitä lähtien olemme joka vuosi juhlineet Kristuksen taivaaseenastumisen juhlaa. Tämä juhla sijoituu pääsestä 40. päivän päähän. Näin monen päivän ajan Jeesus ylösnousemuksensa jälkeen näyttäytyi opetuslapsilleen ja puhui heille Jumalan valtakunnasta.

Tästä kertoo apostoli-lääkäri Luukas Apostolien tekojen ensimmäisessä luvussa Ap. 1:1-11, joka onkin ajallisesti suoranaista jatkoa hänen kirjoittamaansa Luukkaan evankeliumiin. Apostolien teot alkavat Jeesuksen puheilla ja kertomuksella hänen nousemisestaan ylös taivaaseen Öljymäeltä. Ja näin tapahtui. Opetuslapset saivat olla todistamassa, kuinka pilvi vei Jeesuksen pois heidän näkyvistään. Sitten tuli enkeleitä opastamaan heitä eteenpäin. Enkelit myös lupasivat, että Jeesus on tuleva samalla tavalla takaisin, kuin he näkivät hänen taivaaseen menevän.

Jäähyväispuheessaan Jeesus oli käskenyt seuraajiaan pysymään Jerusalemissa. Heidän kuului odottaa sitä, että heidät siellä tullaan kastamaan Pyhällä Hengellä, joka tulee antamaan opetuslapsille voiman olla Jeesuksen todistajia sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa, Samariassa ja maan ääriin saakka. Opetuslapset ja uskolliset naiset jäivät siis Jerusalemiin odottamaan Jeesuksen lupauksen täyteenpanoa.

Jeesuksen opetuslasten toive on kaikesta epätodennäköisyydestään huolimatta toteutunut. Muutaman innostuneen miehen perustama liike on levinnyt koko maailmaan. Kun nuo kalastajat ja käsityöläiset puusepän pojan johtamina lähtivät kylistään, he saivat ensin koko oman kansansa järjestyksessä olevan uskonnollisen elämän toiminnallaan aivan sekaisin. Ja - tämän juutalaisen saarnaajan Jeesus Nasaretilaisen ympärille muodostunut pieni, radikaali liike kasvoi vajaassa 400 vuodessa koko ‘valtakunnan’ kokoiseksi ja levisi hämmästyttävän nopeasti Kaspianmereltä Britanniaan ja niin edelleen…

Kristittyjen salaiset symbolit.

Jo alkukristillisissä seurakunnissa kala oli kristittyjen symboli. Se esiintyi katakombeissa, sarkofageissa, talojen ovissa ja amuleteissakin. Koska kristittyjen jumalanpalvelukset voitiin pitää vain salasissa paikoissa, kala oli heillä salaisena tuntomerkkinä.

Kala sopikin monesta syystä. Kristuksen symboliksi: Kreikkalainen kalaa merkitsevä sana ‘ikhthys’ muodostuu kreikankielisen lauseen “Jeesus Kristus Jumalan poika (ja) vapahtaja” - sanojen alkukirjaimista.

Vesi kalan elementtinä viittaa kasteeseen. Veteen viittaavat myös kristilliset symbolit ankkuri ja laiva. Ankkurin vertauskuvallisuus perustuu käsitykseen uskosta “lujana ja varmana ankkurina sielussamme” (Hepr.6:19) ja “pelastajana merihädästä” henkisen ahdingon keskellä.

Ei hapannaamaisia pyhimyksiä!

Kirjoitin viimeksi meidän aikamme pyhimyksestä intialaisesta Äiti-Teresasta. Espanjan Avilassa  1500-luvulla elänyt hänen kaimansa, Teresa, on kuitenkin ehdoton suosikkini.

Teresan railakkaat sanat: - Jumala varjelkoon meitä hapannaamaisilta pyhimyksiltä!  - riemastuttavat ja saavat hykertelemään. Millainen nainen oli tämä Avilan villikissa? Minkälainen oli tämä mystikko karmeliittanunna, kirjailija ja lukemattomia luostareita perustanut tehopakkaus?

Teresa jäi äidistään orvoksi 13-vuotiaana, isä ei ymmärtänyt villikkotyttärensä kasvatuksesta mitään, vaan pani tämän luostariin. Isä ajatteli, että poikien keskellä kasvanut raju ja herkkä tyttö oppisi koulussa viisaiden naisten tavoille. Koulunkäynti jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi sairastumisen takia, ja Teresan oli palattava kotiin, missä hän ehti mietiskellä rauhassa elämäänsä. Vastoin isän tahtoa hän karkasi karmeliittaluostariin, joka oli hyvin ankara sääntökunta. Siellä pitäydyttiin äärimmäiseen köyhyyteen ja yksinäisyyteen. Teresa eli syvällistä elämää Jumalan yhteydessä näkyjen maailmassa. Hän rukoili jatkuvasti, hän veti eron “lapsellisten” pyyntörukousten, jotka muistuttivat joulupukin toivelistaa ja Jumalan kanssa yhteistyössä toimimisen välillä. Hän sanoi: - Sanot kohteliaisuuden Jumalalle pyytämällä häneltä suuria asioita.

Teresan opetus rukouksesta onkin hänen tärkein perintönsä nykyajan ihmisille. Pyytämällä suuria asioita luotamme Jumalan mahdollisuuksiin.  Kirjoituksissaan Teresa kertoo sisäistämistään asioista. Tunnetuimmat hänen kirjoistaan ovat Sisäisen linnan asunnot ja nimettömäksi jäänyt elämäkerta, joista otetaan vieläkin uusia painoksia.

Mikä sitten tekee uskovasta Teresan kaihtaman hapannaaman?

Kun olimme Salomen kanssa Eilatissa, kuuntelimme  kansainvälisessä seurakunnassa opetusta, jossa muistutettiin siitä, että jos uskovalta kuolee ilo, mitä uskosta silloin jää jäljelle? Mikä enää erottaa uskovan ei-uskovista? 
Ilon löytämisen juuret ovat Tess. 3: 17-19. ”  . . . Silloin te kykenette kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden . . .”  

Jos nämä rakkauden valtavat mittasuhteet tulevat todeksi ihmisen mielessä, niin monet asiat, jotka ovat painaneet ja ahdistaneet menettävät merkityksensä. 
Silloin ei enää tarvitsekaan surra maailman tilaa, kulkea läheisten ihmisten huolten taakoittamana, ei tarvitse arkailla tekemisiään ja olemistaan ihmisten edessä, käpertyä arkana elämättömän elämän turvaan. 
Peloista suurin -kuolema jylhyydessään - ei enää olekaan niin pelottava rakkauden mittasuhteiden edessä. 

Perspektiivi muuttuu rakkautta katsellessa: kaiken näkyvän takana on Jumalan hyvä suunnitelma, kaikki on paljon suurempaa, kuin osaamme edes kuvitella. Ja ihmeellisintä on se, että Jumala itse haluaa pitää meistä ja asioistamme huolen. 

Hapannaamainen, tyytymätön ja toisia arvosteleva uskova saa kyytiä tällaista näköalaa tarkastellessaan.

Avilan Teresa muistuttaa: - Kaikki riippuu siitä, että on rohkeutta siihen, mitä elämä tuo tullessaan. Kaikki saa arvonsa ainoastaan rakkaudesta.

Teresan muotokuva on tuntemattomalta maalarilta.

Nimipäiviä

Toukokuu on alkanut monen ystävän nimipäivällä. Onnea Vapulle, Vuokolle ja Outille! Kauniita suomalaisia naisten nimiä ja ihania naisia!
Nimipäiväkalenterin pohjana on ollut keskiaikainen pyhimyskalenteri, sen takia nimistö pysyikin pitkään vierasasuisena. Arkena käytettiin toki nimien suomalaisia muotoja: Maria oli Maija, ja Magdaleena lyhentyi Leenaksi. Vappu- nimen takaa löytyy baijerilainen Valborg-pyhimys. Outi nimen pohjana on kansallisromanttinen kausi, suomalaisuutta haluttiin ilmaista etsimällä nimiä Kalevalasta tai Kantelettaresta tai muodostamalla niitä suomalaisista sanoista. Vuokko taas kuuluu luontonimiin, joita käytettiin ennen kristinuskon tuloa, mutta jotka jäivät välillä kristillisten nimien varjoon.

Huhtikuun lopulla ystäväni muistutti, että oli myös hänen nimipäivänsä - Teresan päivä.  Hänhän on saanut Venäjällä avustustyötä tehdessään lempinimen - tosiasiassa äärimmäisen kunniakkaan arvonimen: Äiti-Teresa. Ystäväni on tehnyt siellä vuosikymmenet monipuolista sosiaalista työtä, joka on ollut ennen muuta hengellistä.

Olen lueskellut viime päivinä “oikean” Äiti-Teresan elämäkertaa ja miettinyt sitä, kuinka Jumala kutsuu ja johdattaa ihmistä askel askeleelta eteenpäin. Kun Äiti-Teresa oli vielä nimeltään Agnes ja albanialais-makedonialainen koulutyttö, hän tempautui mukaan lähetysinnostukseen, joka vei hänet Intiaan. Hän sai kuulla Bengalissa tehtävästä hengellistä ja  kasvatuksellista laupeudentyötä tekevästä järjestöstä, jolle päätti omistaa elämänsä. Hän antoi nunnalupauksensa, toimi opettajana tyttökoulussa, mutta tutustui samaan aikaan Kalkutan köyhiin. Sitten Äiti-Teresa koki saaneensa “kutsun kutsun sisällä”. Hänen oli määrä lähteä luostarista ja auttaa köyhiä, ja kaiken oli tapahduttava niin, että hänen piti asua köyhien keskellä.
Äiti-Teresan ei ollut helppoa astua tälle uudelle tielle, jättää luostari taakseen ja astua kadulle köyhien keskelle ilman mitään taloudellista tukea. Alku oli vaatimaton, hänen apunaan oli aluksi vain yksi henkilö, sitten kolme ja seuraavaksi viisi. Vähitellen yhä enemmän nuoria naisia halusi liittyä Äiti-Teresan sisarten joukkoihin, hänen aloittamansa työ kaikkein köyhimpien joukossa eteni - yhä uusia rakkaudenlähettien koteja perustettiin ympäri maailmaa, samalla kun monia muita ihmisen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista huolehtivia työaloja kehittyi perustoiminnan rinnalla.

Äiti-Teresan elämäntarina puhuu kuuliaisuudesta, siitä ettei ihminen heti näe koko tehtäväänsä, vaan se avautuu hänelle vain vähän kerrallaan. Kun ihminen on uskollinen työssään, Jumala siunaa sen, ja avaa hänelle oven seuraavaan. Tuskin kukaan on hypännyt heti pitkää loikkaa tiellään eteenpäin, yleensä ihminen joutuu kulkemaan askele askelelta. Ensin täytyy olla valmis saatuun tehtävään ja siinä luotettava. Tästä seuraa siunaaminen ja sitten taas polku kulkee eteenpäin.

Äiti-Teresan sanoin: - Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksesi.

Niityllä onnittelukukkia poimivan tytön on piirtänyt Neiti 7 v.

Enkelin vilkutus

Taannoin kuuntelin maalaislääkäri Tapani Kiminkistä. Hän on saarijärveläinen lääkäri, joka on paljon kierrellyt puhumassa suoria sanoja suomalaisten hyvin-, mutta erityisesti pahoinvoinnista. Hän sanoi, että surkuteltavin olento on yksinäinen, masentunut vanhus. On vaikeaa päästä ylös masennuksen kuopasta, mutta erityisen vaikeaa se on sellaiselle, jonka voimat ovat jo vanhuuden takia muutenkin vähissä.

Vanhuuden yksinäisyys syntyy sairauksien ja sosiaalisen elämän vähenemisenä, joskus se alkaa pitkän parisuhteen katkeamisesta. Kun saatoimme hoitokotiin lähes 95-vuotiasta appeani, hänen puolisonsa kuoleman jälkeen, appeni toisteli: - Minä olen niin yksin, yksin. Minäkin tahtoisin kuolla.

Oli helppoa ymmärtää vanhan miehen tunteita yli 60 vuotta kestäneen avioliiton jälkeen, siinä puheet veteraanikodin hyvästä hoidosta tuntuivat kovin heppoisilta.

Kiminkinen saarnasi puheessaan, miten helposti tuppaamme unohtamaan vanhukset, heikot ja köyhät, vaikka juuri heitä varten olemme olemassa.

Kun itsekin olen eläkeiässä, puheet vanhusten yksinäisyydestä tulevat lähelle. Enhän nuorempana uskonut, että voisin koskaan joutua masennuksenkaan syövereihin, sillä olen pitänyt itseäni melko iloisena ja positiivisena tyyppinä. Kuitenkin kahtena viimeisimpänä työvuotena sairastin masennusta. Miten se oli oikein mahdollista? Työelämän muutokset kotikaupungissani saivat minut täysin ymmälle. Oli vaikeaa käsittää koululaitoksessa tehtyjä leikkauksia ja säästöjä, jossa yhteydessä hyvin toimiva, turvallinen koulumme lopetettiin. Vuosien kuluessa kouluyhteisössä oli tehty paljon suunnittelutyötä, joiden seurauksena koululla oli useita toimintatapoja, jotka olivat koko maan mittakaavassa uusia ja kiinnostavia. Nyt 150 oppilasta joutui jättikoulun ahmaisemiksi, siellä tukiopetus ja muut heikkojen oppilaiden tukitoimet piti jakaa suuren joukon kanssa. Lapsi jäi euron kilinän jalkoihin.

Kaiken tämän pohtiminen vei minulta yöunet, sai aikaan väsymyksen, toi ilottomuuden - eikä mikään enää tuntunut miltään. Näin jälkeen päin on vaikea ymmärtää, miten näin pääsi tapahtumaan. Olin kuin virrassa, mutta olin ajautunut sivuun, siellä jonkinlaiseen pyörteeseen, jossa räpiköin lahon uppotukin varassa. Menetin kaiken näköalani, en nähnyt puun taakse, Unohdin, että minulla on jossain taivaallinen Isä, joka on kiinnostunut minusta ja haluaa kiskoa minua kädestä ylös.

Oli outoa, että saatoin näin pahasti sokeutua. Nyt toivon vain, että jos/kun elämässäni vielä joskus joudun vastaavaan tilanteeseen, joka minua ei ollenkaan miellytä, en vastustelisi. Suostuisin vain elämän virran vietäväksi ja luottaisin siihen, että elämä kannattelee. Että Jumala kantaa.

Toivon, että näkisin puun takaa enkelin vilkutuksen.

Kuva: Magdaleena

Onko se masennus sellaista ...

Salome puhui viime kerran tekstissään depressiosta. Kirjoitan  tähän masennuksesta kertovan runoni, jossa poika pohtii äitinsä sairautta ja sitä, miten se on vaikuttanut koko perheen elämään.

Kirjasta Kirjavissa kengissä 2011

REKO

Tänne osastolle ei voi tulla suoraan,
täytyy soittaa ovikelloa.
Ne tuntee kyllä minut,
kävelen suoraan vitoshuoneen ovelle.
Raskas avata, kurkistan raosta,
(Tältäköhön enkelistä tuntui haudan suulla?)
siellä on äidin sänky, vaalea peitto koholla,
näkyy päälaelta karheaa tukkaa.
Se on mun pikkuinen äiti!
On kuin joku meidän luokkalainen olisi
kippurassa peiton alla,
mun pikkusisko tai kissa.
Kuinka äiti voi muuttua niin pieneksi,
ettei jaksa päätään nostaa?
Onko se masennus vähän niin kuin sellaista,
että lumi on tuiskuttanut ladun umpeen,
eikä jaksa enää hiihtää?
Isä tekee meille perunamuusia joka päivä. OK.
Mutta sisko on muuttunut kaktukseksi
ja piikittelee.
Isä kulkee huoneissa ja nostelee meidän tavaroita.
Sekin on vähentänyt puhumisen.
Sängyn viereltä äipän päätä
ihan pikkuisen hipaisen.

Kuva: Magdaleena