perjantai 4. heinäkuuta 2014

Riemuylioppilaat




No niin. Nyt me kummatkin tämän blogin kirjoittajat olemme toisistamme tietämättä käyneet kesäkuussa kukkakakävelyllä. Samoin olemme - kumpainenkin - joutuneet tämän kostean kesän tuottaman runsauden ja monimuotoisuuden edessä nöyrästi miettimään perimmäisiä kysymyksiä.

Minä en silloin vielä tiennyt, että tämän vuoden kukka oli valkolehdokki, enkä tiedä onko tämä silloin saunapolulta löytämäni kukka (kuvassa) juuri se kaivattu lehdokki, jota Hämeen kukkaryhmä ei omilta mailtaan löytänyt. Osaaako joku kertoa? 

Minun tämänpäiväinen tarinani sijoittuu kuitenkin ajassa taaksepäin, toukokuun loppupuolelle. Kerroin silloin, miltei tasan kuukausi sitten päivätyssä blogijutussani, vanhimman lapsenlapseni lakkiaisten minussa aiheuttamasta sisäisestä kuohunnasta.
Kyseisen viikon tiistaina olin kuitenkin joutunut jo miltei samanmoiseen tunnemyllerrykseen. Oma ylioppilasluokkani oli järjestänyt sille päivälle meidän ikäluokkamme 50-vuotis-riemuylioppilasjuhlan.
Tilaisuus alkoi oman kaupunginosamme kirkossa kello 10 aamulla. Niinhän siihen aikaan kun me koulua kävimme, oli kaikilla oppilaitoksilla tapana lukukautensa aloittaa - kirkossa.

Luokkatovereiden tapaaminen oli niin jännittävä hetki, että se teki miltei kipeää. Hävetti - että jos vaikka kaikki muut tuntevat toisensa, mutta minä en ketään. Jätimme koulumme silloin nuorina ylioppilaina, miltei kakaroina - ja tapasimme toisemme nyt vanhuksina. Koulun ympäristöön asumaan jääneet luokkatoverit tunsivat tietenkin toisensa, mutta. minä en kuulunut heihin. Onneksi kirkon eteisessä oli jokaiselle varattuna oma nimilappu ja lopullisesti rauhoitun, kun yksi sun toinen kirkonmenojen jälkeen kävi lappuja rinnuksissamme lukemassa - oikein lähelle kumartuneena.

Oli ylevää todeta, että kaikki 'esiintyjät' kirkossa - pappia, kanttoria ja sellistiä myöten - olivat löytyneet omasta takaa. Kuudenkymmenen ylioppilaan joukosta näytti löytyvän siis yhtä sun toista osaamista!
Alttarille oli tuotu kaksi korkeaa menorahkynttelikköä. Erityisen kaunis hetki hartaustilaisuudessa oli se, jolloin kaksi liki 70-vuotiasta luokkatoveriamme sytytti alttarilla kynttilän, yhden kerrallaan - poisnukkuneille luokkatovereillemme. Samalla pappi luki kirkkoväelle kyseisen henkilön nimen. Nämä kaksi korkeaa 7-haaraista kynttelikköä tuikkivat edessämme koko loppujuhlan ajan, joten muisto näistä ystävistämme oli läsnä tässä tilaisuudessa.

Pääsimme veljeni kanssa saman vuonna ylioppilaaksi ja olimme kummatkin lukeneet pitkän matematiikan. Ihmettelimme kirkosta ulos tullessamme, että miksi vain viisi kielilinjalaista oli kuollut? Miksi matemaatikoita oli yli kaksinkertainen määrä? Onko miesten maailma yhä kovempi kuin naisten, vai antaako humanistinen tapa ajatella aikuisvuosiimme enemmän elämän eväitä?

Yhteistä veljeni ja minun kokemalle 'juhlien jälkeen'-tunnelmalle oli se outo tunne, että kun väki muisteli toinen toisensa sanomisia ja tekemisiä - tuntui siltä, että sitä henkilöä, jonka he meistä maalasivat, ei enää aikoihin ole ollut edes olemassa. Jouduin monasti oikein tarkistamaan kuuloani, että voivatko he puhua minusta? Enhän minä ole tuollainen.
Tästä yhteisestä tuntemuksesta kehkeytyi minulle ja veljelleni keskustelu aiheesta: "Onko 'minuutta' (siis luotua sellaista) lainkaan olemassa, vai alkaako kaikki meissä kuin tyhjästä? Vai onkohan meistä sittenkin ollut jokin luotu idea, jokin 'massa', jota sitten paikka, aika ja kohtalot alkavat muotoilla --- kuin savea savenvalajan pöydällä?

Minun yksi lempijakeistani Raamatussa on Jes 49: 16 joka kuuluu näin:
" Kätteni hipiään minä olen sinut piirtänyt..."
Suuri taiteilija on siis ison kirjan mukaan tehnyt minusta luonnoksen, jota aika, valintani ja kohtalo koko elämäni matkan muokkaavat.

Toinen tätä vahvistava upea paikka on Ps 139: 16
" Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut."

Kuva: Kauniita vanhoja leidejä ja "vaan - hoja heerr- roja viik-sek - kkäitä....".


  
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti