Huushollissamme on ollut varmaan 15 vuotta iso muovinen mansikka, jolla aina uudet lapset ovat innolla huijanneet. Kerran kolmen lapsen kopla odotti isäänsä herkuttelemaan mansikoilla ja sisarukset asettivat muita isomman huijausmansikan aitojen mansikoiden sekaan. Lapset jännittivät, tarttuuko isä suureen muovimansikkaan vai ei. Kun isä saapui pöytään, he tuijottivat hiiskumatta, kuinka tämän käsi lähestyi marjoja, nappasi huijausmansikan ja sanoi: - Minä otankin tämän kaikkein suurimman.
Kuinkas sitten kävi? Ratkesivatko lapset ja muut pöydän ympärillä istuvat nauruun. Kummallista, mutta ketään ei naurattanut. Kaikki olivat jotenkin noloja ja surullisia. Noloja omasta teostaan, isän ahneudesta, ja siitä ettei herkku ollutkaan aito, vaan kalisi koleana hampaita vasten.
Nykyään on paljon asioita, jotka ovat vähän kuin tuo huijausmansikkamme. Ne näyttävät houkuttelevilta ja upeilta, lupaavat hyvää ja makeaa elämää, mutta alkuinnostuksen jälkeen niistä jää vain tyhjä olo, joka ei tyydytä mieltä. Etsiminen vain jatkuu edelleen.
Nyt kun syksy lähestyy, erilaiset opistot aloittavat työkautensa, postiluukuista rapsahtelee niiden esitteitä, tekee mieli valita itselleen mukavaa, mielenkiintoista ja kehittävää harrastusta runsaasta valikoimasta. Samalla voi kuitenkin tutkia, mitä seurakunta tarjoaa, minkälaisia piirejä sieltä löytyisi. Jospa sieltä löytyisi jokin paikka, johon mukaan lähtemällä voisi tuoda oman panoksensa yhteisen hyvän puolesta. Kuuntelin esim. viime sunnuntaina seuroissa erästä lähetyssihteeriä, joka innosti ihmisiä mukaan toimintaan, jossa alettiin jo nyt askarrella joulumyyjäisiä ja pannulappuarpajaisia varten.
Joudumme joka päivä pienempien tai isompien valintojen eteen. Usein valinnat ovat konkreettisia, mitä syön, juon, mitä ostan ja hankin. Tärkeä valinta koskee kuitenkin myös ajankäyttöä.
Huijausmansikka sai myös ajattelemaan rehellisyyttä. Nykyaikana ei ole suosittua sanoa, mikä on oikein tai väärin, eikä varsinkaan puhua totuudesta. Tuntuu, että on ihan sopivaa kertoa asiat vähän sinne päin, eikä ole niin vaarallista, jos valehtelee. Välillä jopa tuntuu siltä, että valehtelemisesta on tullut maan tapa.
Asioiden sisällöt ja merkitykset keikahtavat myös huomaamatta päälaelleen.
Puhutaan esim. äänekkäästi uskonnonvapaudesta, mutta tosiasiassa lähestytään yhteiskuntaa, jossa uskonto ei ole enää suosittua, vaan ollaan suorastaan vapautumassa uskonnosta. Juuri siihen ajatteluun liittyi viimekeväinen kiivas keskustelu siitä, onko suvivirrelle tilaa enää nykyisessä koululaitoksessa.
Omana kouluaikanani syyslukukausi aloitettiin yleensä laulamalla virsi 484 Totuuden Henki.
Kirjoitan tähän sen ensimmäisen säkeistön koulujen alkamisen ja muutenkin totuuden etsimisen puolesta.
Totuuden Henki, johda sinä meitä
etsiessämme valkeuden teitä.
Työtämme ohjaa,
meitä älä heitä,
tietomme siunaa.
P. S. Totuusbanaanit on kuvattu eräästä tänä kesänä olleesta taidenäyttelystä. Valitettavasti en tullut painaneeksi taiteilijan nimeä mieleeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti