sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Kisujen outo salaisuus

v
Hassua miten Magdaleenan viimeviikkoisessa tekstissä ollut kuva, jossa 'Pyhät saapuvat marssien'  - pitää sisällään juuri sen saman salaisuuden, josta minunkin kissatauluni kertoo. Siinähän pienet kisut ihmettelevät perhosen kaunista liitoa kohti yläilmoja. Jos luet juttuni loppuun löydät symboliikan, johon viittaan.
Sitä paitsi sisältyy tähänkin kirjoitelmaan erään suomalaisen isän tarina, näin isänpäivän päätteeksi.

Kuvan pieni öljytyö ei ole minun maalaamani. Sen on maalannut ystäväni isä v.1949, ollessaan koko sen talven tuberkuloosisairaalassa. Mies oli viisilapsisen perheen tarmokas isä, jonka terveys oli lopulta taittunut - kaiken sen jälkeen mitä sota oli tälle perheelle aiheuttanut. Perhe oli rajakarjalan väkeä. Muutettu oli moneen kertaan rajan yli Suomen puolelle, sitten taas takaisin kotikonnuille Karjalaan ja taas takaisin Suomeen. Jokainen muutto oli työläs. Aina oli rakennettava tai korjattava jokin asumus isolle perheelle. Välillä remontoitiin joku lato, tai asuttiin jonkin ehjänä säilyneen maatalon peräkammarissa - toisten jaloissa.

Kuvan maalaushetkellä oli parantolassa hoidettavan myös tämän sairaan isän vanhin, 12-vuotias tytär, jonka terveys ei myöskään ollut kestänyt ankeita asunto-oloja, nälkää ja vastuuta pikkusisarusten hoidosta. Tyttö vajosi ensin syvään tajuttomuuteen ja sitten keuhkot pettivät hänelläkin.
Kotona perheen äiti odotti kuudetta lastaan, hoidellen jotenkuten neljää lastaan - puolison ja vanhimman tyttären ollessa sairaalahoidossa viikkotolkulla.

Alkukevään valossa maalasi siis isä sanatoriossa tämän kissataulun lahjaksi sairaalle tyttärellen  Kesän kynnyksellä pääsivät isä ja tytär jatkamaan hoitojaan kotona. Isä lähetettiin kuitenkin vielä Helsinkiin jatkotutkimuksiin ja sieltä hän palasi kotiin vasta kesäkuun keskivaiheilla.
Juhannukseksi isä päätti lähetää raskaana olevan vaimonsa ja 2- ja 12-vuotiaat tyttärensä sukulaisten luo lepäämään - nauttimaan juhannuksesta. Kolme keskimmäistä lastaan hän sanoi hoitavansa kotona itse.

Juhannus tuli ja meni ja sitten tuli äidille ja esikoiselle tieto kotoa. Isä, joka oli Helsingissä saanut kuulla sairastavansa parantumatonta keuhkosyöpää (eikä ollut kertonut siitä vaimolleen mitään) oli lopettanut itsensa ampumalla ja ottanut perheen kolme keskimmäistä lasta kanssaan taivasmatkalle.

Oliko teko moraalisesti oikein? Isä oli ryhdikäs ja raitis suomalainen mies. Avio-ongelmia ei ollut. Isä oli päättänyt ratkaista äidille jäämässä olevan - aivan liian suuren taakan - näin. Hän jätti vaimolleen avuksi 12-vuotiaan ja iloksi 2-vuotiaan ja vielä syntymättömän lapsensa  Loput hän otti hoitaakseen itse. Taivaassa kun sosiaaliturva on aina toiminut!
Kissanpojat kuvassa ovat mielestäni ne kolme keskimmäistä lasta, jotka isä oli päättänyt ottaa mukaan viimeiselle matkalleen. Näin ajattelee myös se isosisko, jolle taulu aikanaan on maalattu ja jonka seinältä kissakuvani nappasin.

Tämä tarina nousi uudelleen ajatuksiini kun luin parin viikon takaisesta, epätoivoisen äidin kuolonkolarista - yhdessä lastensa kera. Vain kyseisen teon tehnyt yksin tietää tarinan koko kuvan.

Maailmassa on kautta aikojen ollut, ja on tälläkin hetkellä, meneillään sellaisia murhenäytelmiä, erityisesti Lähi-Idässä ja monissa Afrikan maissa, joissa perheenpäät ovat joutuneet tekemään päätöksen lähteä tästä pahasta maailmasta mielummin koko perhe yhdessä, kuin että jättäisivät tänne vaimonsa ja lapsensa alttiiksi vihollisen raakuuksille.
 Ei siis ole olemassa vain yhtä ainoaa totuutta. Joskus konaisuus ratkaisee teon mielekkyyden, vaikkei se moraalisesti, tai maan lain mukaan oikein olisikaan. .   


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti