Olin viikko sitten viikonloppuna vuorokauden kestävällä risteilyllä - kääntymässä Tukholman edustalla. Osallistuin laivalla seminaariin, jonka sisältö oli yhtä ravitseva ja monipuolinen kuin laivan seisovapöytäkin. Seminaarin aiheina olivat ajankohtaiset asiat liittyen ikuiseen kysymysmerkkiin nimeltä Lähi-Itä, mutta myös lempeämpiin aiheisiin kuten esirukous ja lähimmäisenä olemisen ihanuus ja tärkeys.
Ostin seminaarin kirjapöydältä itselleni Pekka Sartolalta jo vuonna 2012 ilmestyneen kirjan nimeltä Näkymätön maailma. Se on perusteellinen tutkimus kaikesta siitä mitä me ylipäätään voimme tietää enkeleistä. Lainaan kirjan takaa tähän pienen selonteon - tästä varmasti niin tunteita kuin aivojakin sekoittavasta aiheesta..
" Se mitä kykenemme havaitsemaan aistiemme välityksellä on vain pieni osa olemassa olevaa todellisuutta. Näitä näkymättömiä maailman piirissä toimivia erilaisia olentoja ja hahmoja kutsutaan pääasiassa enekeleiksi ja heidät jaotellaan yleisesti kahteen ryhmään: Valkeuden enkelit ja toisena ryhmänä Langenneet, eli pimeyden enkelit.
Tässä kirjassa etsimme vastauksia heitä koskeviin mielenkiintoisiin kysymyksiin, mm. seuraaviin:
Keitä enkelit ovat? Miksi heidät on luotu?Voimmeko nähdä heitä, puhua heidän kanssaan? Mitä Raamatun ulkopuoliset lähteet kertovat heistä? ym....
Kirja sisältää myös luvun siitä mitä meille tapahtuu kuollessamme --- aihe, jota jokainen varmasti ainakin joskus elämänsä aikana pohtii. Sain viime perjantaina olla oman, jo aikuiseen ikään ehtineen kummityttöni tuhkanlaskutilaisuudessa mukana ja juuri tällaisissa tilaisuuksissa ylläolevaa kysymystä ei oikein mitenkään pääse väistelemään.
Tämä nimenomainen tilaisuus - kaikessa tyyneydessään ja yksinkerteisuudessan - loi parhaat puitteet juuri sille, että jäi aikaa kuunnella ja kokea myös sitä pyhyyttä, joka ilmiselvästi oli läsnä, jopa siinä määrin, ettei se keltään meiltä neljältä, sen kuopan äärelle kyykistyneeltä jäänyt huomaamatta.
Hautajaisissa oli ollut paljon väkeä, mutta todellinen saattojoukko olimme me: isä, kummitäti (minä), sekä mieheni, joka sai kunnian kantaa uurnaa. Taivas oli ollut paksussa violetintummassa pilvessä käydessämme sisään siihen nimenomaiseen pikkukappeliin, josta uurna oli noudettavissa. Isä allekirjoitti virallisen noutopaperin ja lähdimme. Oven ulkopuolella meitä kohtasi kaksi mukavaa yllätystä. Olimme kappelissa vajaat viisitoista minuuttia ja niiden aikana oli taivas avautunut syvänsiniseksi ja aurinko kurkisteli hautumaan vanhojen kapeiden jalokuusien välistä. Oven edessä meitä odotti myös nainen, jota emme tunteneet. Hän pyysi saada liittyä seuraamme, kertoen olevansa vainajan hyvä ystävä. Nyt meitä oli siis hautuumaan oman suntion lisäksi neljä saattajaa. Ystävätär täydensi upeasti pienen saattojoukkomme.
Vainajan toivomuksesta tuhka kaadettiin, haudalla avatusta uurnasta maan syliin. Se oli kaunista, mutta sen jälkeen tapahtui vielä jotakin ikimuistettavaa. Tuhkan kevein osa alkoi nousta, ensin pienenä pilvenä ja lopuksi kapeana nauhana kohti sinisiä korkeauksia. Juuri samalla hetkellä tuli auringon kirkas valo kuusen oksien lomasta esiin ja sai jokaisen tuhkahippusen loistamaan kuin taivaalle kohoava kultasade.Minä ja vainajan ystävätär olimme kyyristyneinä kuopan reunalle kun tämä tapahtui. Olimme sanattomia hetken kauneudesta. Se suorastaan maalasi eteemme sen totuuden, kuinka ruumis jää maahan, mutta sielu (henki) meissä on ikuinen ja nousee Isän tykö taivaisiin.
Kun olimme nousseet jälleen seisomaan ja hauta oli luotu umpeen piiloutui aurinko jälleen kuusen oksien lomaan.Vasta tässä vaiheessa esittäytyi tämä tuntematon ystävätär meille. Hän kertoi olevansa erään Helsingissä toimivan seurakunnan pastori.
Olenpa melko varma, että tämä 'rouva pastori' näki ja kuuli sen saman kuin minä - Jumalamme hiljaisen ja hienostuneen saarnan, liian nuorena poisnukkuneen tyttömme avoimen haudan äärellä. Meidän annettiin kokea pieni pisaran siitä näkymättömästä maailmasta, josta laivassa ostamassani kirjassa niin laajasti kerrottiin.
Siispä - näkemiin, Anitta-tyttömme!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti