Pääsiäisen jälkeen

Olin ensimmäisen kerran Israelissa 35 vuotta sitten. Matkalta on mieleeni jäänyt eräs  aurinkoinen  kesäaamu, jolloin lähdin isäntäperheeni kanssa Jeesuksen kotijärven, Gennesaretin, rannalle retkelle. Silloinkin elettiin levotonta aikaa: jo varhain aamulla hiekkaranta oli kynnetty, kun oli etsitty pommeja, ja jostain Golanin suunnalta kuului etäisiä laukauksia. 

Istuimme rannalla pyyhkeitten päällä ja kaivelimme eväitä esille. Emännälläni oli kassissaan iso vesimeloni, jonka hän laski liinalle ja alkoi sitä paloitella.

Mieleeni nousivat selkeinä Jeesuksen sanat: ”Lapset, onko teillä mitään syötävää?”

Nehän oli sanottu tämän saman järven rannalla kauan sitten.

Monissa kohtaamisissa Jeesuksen kuolleistanousemisen jälkeen puhutaan ruuasta. 

Opetuslapset ovat kalastaneet koko yön, mutta eivät ole saaneet mitään, niin Jeesus odottaa heitä rannalla ja kyselee, ovatko oppilaat onnistuneet saamaan syötävää. Kun oppilaat sitten heittävät verkot Jeesuksen neuvojen mukaan veneen oikealle puolelle, kaloja tulee niin paljon, etteivät he jaksa kiskoa niitä ylös.

Ruuasta puhutaan myös, kun Emmauksen tien kulkijat kutsuvat Jeesuksen iltapalalle. Vasta kun Jeesus taittaa ja tarjoaa heille leipää, he tunnistavat hänet. 

Jeesus ilmestyy myös yhdelletoista opetuslapselle, kun he ovat kokoontuneet Emmauksen miesten ympärille kuuntelemaan heidän ihmeellistä kertomustaan. Oppilaat säikähtävät ensin, mutta Jeesus kehottaa heitä katselemaan ja koskettelemaan häntä, että  oppilaat vakuuttuisivat siitä, että hän itse on heidän keskellään, eikä mikään aave. Osoittaakseen olevansa elävä, hän kysyy tässäkin tilanteessa: ”Onko teillä jotakin syötävää?” Luuk. 24: 36-49

Jeesuksen kysymys: ”Onko teillä syötävää?” on vieläkin ajankohtainen. Tuntuu, kuin Jeesus kysyessään huolehtisi myös meistä tämänpäivän kristityistä. Voihan olla, että elämme hengellisessä  nälässä ja suorastaan kidumme. Olemme ehkä laiminlyöneet  tarpeellisen hengellisen ravinnon nauttimisen. Raamatun lukeminen ei ole maittanut, eikä seurakunnan tilaisuuksissa käyminen houkuta. Seurakuntayhteys on kuihtunut anorektiseksi. Voi olla, että olemme joutuneet oikein pitkäaikaiseen hengelliseen puutostilaan.

Pääsiäisen jälkeinen sunnuntai oli seurakunnan alkuaikoina merkittävä päivä. Silloin ne jotka oli kastettu pääsiäisenä, olivat käyttäneet koko viikon valkoista kastepukua, luopuivat siitä  ja pukeutuivat tavallisiin vaatteisiinsa. Ajateltiin, että nyt kristityn pitää jo erottua omalla käytöksellään ja tekemisillään ympäröivästä maailmasta, erottavaa valkoista pukua ei tarvita. 

Meitä kutsutaan myös kristityn elämään, mukaan seurakuntaan, lukemaan Raamattua ja viemään pääsiäisen ilosanomaa. Kenenkään elämän ei tarvitse olla ikävää ja olon nälkiintynyttä, kun vahvaa ravintoa on joka päiväksi kyllin tarjolla. 

Rannan nuotio kutsuu

kaukaista kulkijaa.

Joku kalaa ja leipää

tulella valmistaa.

- Onko sinulla ruokaa?

Täällä on syötävää.

Ystävänkin voit tuoda.

Ilman ei kukaan jää.

Kipinät räiskyen lentää.

Aamu pian paljastaa:

Herramme elämän leipää

itse näin tarjoaa.

Hartauskirjoitus viime sunnuntain evankeliumitekstiin, julkaistu SHL:ssä  9.4. 2015

Magdaleenan kuvat Gennesaretin järven rannalta