Kaamea olo - miten puhumme

Joskus sitä vaan lysähtää kasaan kuin kuvan sieni, ei oikein jaksa päätään nostaa.
Minulle kävi juuri näin, sillä epäonnekseni sain jostakin flunssatartunnan ja olen ollut nyt toista viikkoa kovin toistaitoinen. Olen viettänyt aikaa pääasiassa hautautuneena pehkuihin ja yrittänyt kaikin tunnetuin tavoin kuntouttaa itseäni juomalla runsaasti kuumaa ja lepäilemällä.
Harmillista on ollut seurata ikkunasta kauniiden syyspäivien vilahtelemista ohi, koska mieli olisi tehnyt lähteä kävelylenkille kullanpunaisena hehkuvaan luontoon. Nyt kuitenkin jo muutaman omenan poimiminen puun alta on jo nostanut hien pintaan ja uuvuttanut kohtuuttomasti.

Olen tässä lepäillessäni miettinyt omaa nurinaani ja valitustani, kuinka olen tehnyt tavallisesta flunssasta suuren numeron, samalla kun olen niistänyt, yskinyt, olen voihkinut läheisille, että minulla on niin kaamea olo.

Jumala on kuitenkin tarkka puheistamme.
Kun Israelin kansa vaelsi erämaassa, heillä oli vaikeaa: nälkä ja jano piinasivat, takaa-ajajat olivat kintereillä. Jumala piti heistä kuitenkin päivittäistä huolta, he saivat päivittäisen ruoka-annoksensa mannaa, viiriäiset laskeutuivat kuin tarjottimelle ja sauvan lyönnillä kalliosta alkoi suihkuta vettä. Takaa-ajajat jäivät loukkuun Kaislamereen, kun Israelin kansa asteli avautunutta meritietä kuivalle maalle.

Vaikka Israelin kansa oli kokenut kaikki nämä ihmeet, he valittivat ja nurisivat kaiken aikaa, mikään ei ollut heidän mielestään hyvin. Tämä loputon marina suututti Jumalan ja vastauksena heidän  tyytymättömyyteensä hän puhui Mooskselle ja Aarnonille 4. Moos. 27-35 "Minä olen kuullut, kuinka israelilaiset napisevat minua vastaan ... aivan niin kuin te olette puhuneet minun korvieni kuullen, niin minä teille teen."
Niinpä Israelin kansan oli jatkettava harhailua erämaassa 40 vuotta, vasta heidän lapsensa pääsisivät Luvattuun maahan asumaan. Aikuisten joukossa oli vain kaksi poikkeusta, Kaaleb ja Joosua, jotka olivat puhuneet myönteisesti edessä olevasta maasta ja luottaneet Jumalan lupauksiin, he tulisivat selviämään ainoina perille.

Sanojen voimaa ei voi väheksyä, niillä on suuri vaikutus. Sanoilla voi lyödä, kirota, nostaa tai siunata. Puheemme ovat lisäksi itseään toteuttavia. Jos hoen vuoteesta käsin perheelle, että minulla on kaamea olo, ja että viime syksynäkin sairastin kokonaisen kuukauden, minun olisi kiireellä pantava suu suppuun. Jos näin hoen, näin nytkin tapahtuu.

Parempi olisi vain takertua Jumalan lupauksiin esim. Mal. 3:20 "Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, koittaa vanhurskauden aurinko ja parantuminen sen siipien suojassa. Te lähdette ulos ja hypitte kuin syöttövasikat.
Silloin lopetan napinan ja alan pettymyksen sijasta liikkua kohti terveyttä.
Silloin Jumalan omat sanat ajatuksissani ja suussani olisivat Jumalan mielenmukaisia.

Nyt vain luottaen liikkeelle syksyn väriloistoon!

Uusi näkökulma.

Magdaleena hehkutti edellisessä blogissaan sen tärkeyttä, että joskus on asiallista etsiä ongelmavyyhteihinsä - tai elämäänsä ylipäätään - aivan uusi näkökulma. Mutta minullepa kävi niin, että uusi näkökulma astui elämääni lupaa kysymättä. Toisen silmän kuudes hermo halvaantui, ja niinpä kirjoitankin tätä tekstiäni vain yhdellä silmällä killistellen. Siis: aivan uusi näkökulma vallan kaikkiin tekemisiin. Ei ehkä parempi kuin edellinen, mutta minkäs teet.
Joku voisi sanoa, että katson kaiken aikaa kieroon, mutta minä sanon sen näin: "Uskovana naisena minä en katso kieroon, vaan katson kaiken aikaa ristiin."

Viime kesänä istuskelin eräänä tyynenä aamuna laiturin nokassa ja näpsyttelin maisemasta kuvia talven varalle. Eräs kuvista esitti pitkän laiturimme päässä nököttävää majakkaa. Saimme sen kymmenkunta vuotta sitten saariston vakituisilta asukkailta lahjaksi, muistona siitä työstä, jota olimme tehneet karkottaaksemme Fennovoiman ydinvoimalan tästä saaristomme kolkasta, jonka vesiä jo Loviisan ydinvoimalaitoskin lauhdevesillään kylliksi lämmittää.
KUVA: Lahjamajakka laiturin nokassa. Se on pienoismalli Seiskarin majakasta, joka oli yksi sodan loputtua Venäjän puolelle jääneistä majakkasaaristamme. Muut majakkasaaret olivat Suursaari, Lavansaari ja Tytärsaari.

Seuraavan kuvan otin edessämme aukeavasta laajasta, aavasta merestä. Muistan, että olin tuona aamuna jostakin syystä levoton - mistä, se on unhottunut - ja tiedän entuudestaan, että minut saa rauhoittumaan se, että saan katsoa jonnekin kauas. Jotain on siis tullut opittua...

Mutta mitä kamerastani löysin, kun sittemmin tutkin ottamiani merikuvia? Vieressäni ollut majakka oli eräässä kuvassa oudosti siirtynyt pois paikaltaan ja kellui nyt vinossa asennossa keskellä merta.
Kameralla ei voi olla ennustajan lahjoja, mutta vähän tuohon tapaan näen kaiken nyt. Saapi nähdä, onko silmäklinikalla konstia korjata tätä uutta näkökulmaa, joka on tosi hankala kumppani.

Ps.18:20 " Hän toi minut avaraan paikkaan. Hän vapautti minut, sillä hän oli mielistynyt minuun."

 

Mitä sinä näet?

Nykyään ovat selfie-kuvat kovin muodikkaita. Tämän kuvan tekeminen oli monen mutkan tulos: mukana kännykkä,  peilin heijastuma ja suurennuslasi.
Syynä vaivalloisen viritelmän rakenteluun oli näkökulman havainnollistaminen, - pohdinta siitä, miten näkökulma syntyy. Mistä saamme tietomme ja ajatuksemme? Tulevatko ne monen mutkan kautta, suodatettuina, vääristyneinä, perspektiivinsä menettäneinä peilikuvina? Ovatko ne median ja toisten mielipiteiden muokkaamia vai otammeko itse asioista selvää?

4. Moos: 12, 13 ja 14 kerrotaan tapahtumaketjusta, joka synnytti kaksi aivan vastakkaista näkökulmaa. Jumala kehotti Moosesta lähettämään miehiä vakoilemaan Kanaanin maata, jonka hän lupasi israelilaisille. Niin 12 miestä lähti matkaan. Heitä pyydettiin katselemaan ympärilleen ja tekemään havaintoja siitä, millainen maa oikein on. Kun he palasivat maata vakoilemasta 40 päivän kuluttua, heillä oli sekä hyviä ja huonoja uutisia. He kertoivat maan olevan hyvin viljava, ja vakuudeksi kaksi miestä kantoi korennolla yhtä rypäleterttua. Huono uutinen oli se, että vakoilijoiden mielestä maa oli täynnä jättiläisiä, joiden kimppuun oli mahdoton käydä.

Kun kansa kuuli nämä uutiset, he joutuivat epätoivoon ja halusivat palata Egyptiin. He olivat täysin unohtaneet Egyptin orjuuden kurjuuden, nyt se tuntui tutulta ja turvalliselta. He olivat myös unohtaneet Jumalan huolenpidon erämaassa: manna, viiriäiset ja kalloista juokseva vesi - kaikki hyvä katosi mielestä.
Vain Kaaleb ja Joosua olivat Mooseksen ja Aaronin ohella sitä mieltä, että pitäisi lähteä heti valloittamaan edessä olevaa maata. He näkivät asiat toisin kuin 10 muuta. Heillä oli erilainen näkökulma!

Jokainen valitsee itse, miten asioita tarkastelee. Myös Kaaleb ja Joosua näkivät linnoitetut kaupungit ja jättiläiset. He kuitenkin valitsivat sen näkökulman, että Jumala oli luvannut heille maan. Heidän näkökulmansa oli sama kuin Jumalan.
Muut laskivat katseensa, sokaistuivat, unohtivat ja joutuivat pelon valtaan.

Kaaleb ja Joosua tarttuivat Jumalan sanaan. Kun näin toimitaan, nähdään kyllä ongelmat, mutta nähdään myös niiden taakse ja katsotaan Jumalaan ongelmien yli. Samalla myös kurottaudutaan Jumalaa kohti, eletään suorastaan jännityksessä odottaen, mitä nyt tapahtuu.
Jos jäämme kiinni ihmisen näkökulmaan, elämästä tulee pitkä rivi laiminlyötyjä tilaisuuksia, kun näkökulma ja rohkeus puuttuvat.

Kuvissa erilaisia näkökulmia samasta paikasta. Kyseessä on vanha rautatiesilta, joka ei ehkä kuvista paljastukaan.

Tässä on tie

Törmäsin humanitäärisellä kirpputorillamme pieneen  kirjaseen - erityisesti motoristeille painettuun Raamattuun, jonka nimi on hauskasti keksitty: " Tässä on tie." Niin - ellei olisi tietä ei olisi motoristejakaan. Mutta sanalla tie on suuri merkitys myös tämän pienen pehmeäkantisen kirjan sisällön kannalta. Sanoohan kirjan päähenkilö - Jeesus - itsestään, että Hän on TIE, TOTUUS JA ELÄMÄ.
Minun poikani on erään helsinkiläisen moottoripyöräkerhon presidentti. Kun minä sitä hänelle äimistelin toppuutteli hän minua ja sanoi:" Kuule, ole huoletta. Meidän kerhomme päämissio on murtaa myyttejä. Kun mummo tulee täysine kauppakasseineen ulos kaupan ovesta, näkee motoristin ja pelästyy - hyppää liiviveikko pyöränsä päältä, kiirehtii avaamaan liikkeen oven, kantaa kassit mummon autolle ja toivottaa hänelle lähteissään 'siunattua päivää.'

Usko muuttaa ihmistä, murtaa muureja ja hajottaa vanhoja, jonninjoutavia tottumuksiamme. Kun minä 35-vuotiaana tulin uskoon tapahtui elämässäni suoranainen räjähdys. Silmäni näkivät. Korvani kuulivat. Näköpiirini laajeni. Iloni ylti uusiin korkeuksiin. Aloin ahmia hyvällä ruokahalulla Jumalan sanaa. Olin niin rakastunut perheeltä saamaani punanahkaiseen vetoketjuraamattuuni, että se kulki kaiken aikaa matkassani. Jopa tiellä ajaessani se matkusti kanssani auton etupaneelilla - sillä siinä sen näin kaiken aikaa.
Mutta sen näkivät myös autoni ohi kävelevät kadun miehet ja naiset ja kerran sen oli nähnyt myös eräs kunnon kirkkouskovainen. Hän oli silloisessa pikkukaupungissani jakanut näkemäänsä tuohtuneena seuraavasti: " Ei se Salome mikään oikea uskovainen voi olla, kun sen Raamattu keikkuu kaiken aikaa auton etuikkunalla. Ei sillä lailla voi pyhiä esineitä kiikuttaa. Niiden kuuluu olla hyllyssä.".

Tämä kommentti kuuluu samaan sarjaan kun mitä kuulin 1990-luvun Inkerinmaalta, jonne suomalaiset rakensivat mummoille (ja silloin eli vielä pappojakin) kirkkoja. Eräs mummo ei voinut tulla lainkaan kirkkosaliin kun siellä oli niin epäpyhä soitin kuin kitara. Ja eräs toinen oli äkeissään siitä että kirkon seinien sisäpuolelle oltiin rakentamassa niin epäpyhää huonetta kuin wc?
Eivät nuo pyhän ja epäpyhän käsitteet ole välttämättä meille itsellemmekään kovin selviä. Siksi muistutan itseäni ja muita, että meidän sydämemme on se, josta kaikki pyhä tai epäpyhä lähtee - joten sitä pikku lihasta kannattaa tarkkailla... että mitä puppua se kulloinkin meille höpöttää.

Aika ja vartijat

Kun olin 6-vuotias, aloin haaveilla kaappikellosta. Siinä oli mielestäni jotain juhlallista ja salaperäistä. Vasta kymmenen kertaa vanhempana huusin itselleni huuto.netistä kaappikellon, joka olisi tarvinnut paljon kunnostamista. Mieheni ensin lupasikin, mutta sitten aika kului, ja korjaus jäi  vaiheeseen. Kellosta tulikin pelkkä kaappi!
Nyt olen itselleni yllätykseksi alkanut pitää seisovasta kellosta. Olen asettanut sen ainoan viisarin lähestymään 12:ta. Näin kellotauluun syntyy draamaa ja jännitettä.
Muistan 1950-luvulta Ensio Lehtosen kirjan, Ajan kello (kust. Kuva ja Sana), jossa pohdittiin, mitä maailman aikaa elämme Raamatun mukaan. Vanhoja profetioita rinnastettiin aikakauden suuriin linjoihin ja tapahtumiin.

Syyskuussa tiedotusvälineissä on kerrattu 15 vuoden takaista kaksoistorneihin kohdistunutta terrori-iskua. Jo vuosia monet politiikan asiantuntijat ovat sanoneet, ettei maailma ole ollut enää sama iskun jälkeen: ajan kello on nytkähtänyt piirun verran eteenpäin.
Kuluneella viikolla kuuntelin TV:stä keskustelua, jossa puhuttiin turvattomuuden lisäntymisestä Euroopassa. Nykyään yhä useampi matkailija liikkuu valppaana lentokentillä, ruuhkissa ja suurissa tapahtumissa. Enää ei voi olla täysin varma ja levollinen siitä, ettei mitään yllättävää tapahtuisi.

Oman maamme turvallisuustilanne on ruvennut puhuttamaan myös uudella tavalla. Itärajamme takana on suuria joukkoja, ja muutamia päiviä sitten venäläinen sotilasasiantuntija muistutti siitä, että maamme asema muuttui väistämättä Venäjän silmissä, kun kirjoitimme 2014 Suomen ja Naton välisen isäntämaasopimuksen, joka määrittelee millaista yhteistyötä tehdään rauhan tai kriisin aikana.

Kaikki tällaiset levottomuutta herättävät uutiset ovat herättäneet ihmisiä rukoilemaan Suomen puolesta. TV7 on ollut järjestämässä yhteiskristillisiä rukousviikkoja. Siinä Suomi on jaettu maakunnittain viikkoihin niin, että koko vuoden ajan on jokin maakunnista erityisesti täyttämässä maata rukouksella.
Oman maakuntani, Keski-Suomen, rukousviikko on kohta loppumassa, mutta aivan vuoden lopulla on täällä vielä yksi vuoro jäljellä.

Piirsin näkyväksi mielikuvani Suomea puolustavasta enkeleistä. Kun näytin luonnoslehtiötä Raku-ystävälleni, hän sanoi, että heidän siipensä ovat kovin pienet puolustustehtävään. Niin, ja muutenkin he näyttävät kovin inhimillisiltä. Sanotaan kuitenkin, että pieninkin enkeli on vahvempi kuin legioona paholaisia. Jatketaan siis rukousta ja pyydetään enkelirintamaa maamme turvaksi.

Eben-Eser?

Mökkimme pihamaalla on melkoisen kokoinen siirtolohkare. Täällä Kymenlaaksossa näitä riittää. Tämän lohkareen huipulle olemme 'istuttaneet' tonttimme suojelusenkelin. Siellä se kököttää kesät ja talvet. Tämän kirjoitelmani otsikkona on kuitenkin Eben-Eser? Mitähän tekemistä sillä on minun kuvani kanssa? On -paljonkin. Me iäkkäämmät henkilöt muistamme, että Ebeneser oli oppilaitos, jossa annettiin varhaiskasvatuksen ja lastentarhanopettajan kolutusta. Kun tutkin tämän Ebeneser-säätiön historiaa sain ihmetyksekseni todeta, että Suomi on ollut tälläkin alalla pohjoismaiden ensimmäinen. Säätiön ylläpitämä 'Sörnäisten kansanlastentarha' on perustettu jo v.1892. Kyseinen talo on nykyään suojelukohde Helsinginkatu 3-5:ssä. --- Kun oikein tätä lastentarha-asiaa kävin mieheni kanssa miettimään - muistimme anopin kertoneen, että sodan aikana, jolloin hän oli työssä Suomenlinnan esikunnassa sihteerinä, joutui hän, matkalla Käpylästä Kauppatorin rantaan, jättämään kaksi nuorinta lastaan Ebeneserin lastenseimeen Sörnäisiin. Siis perheeni omakin historia liittyy tähän aiheeseen, johon minä nyt - 70 vuotta myöhemmin tartuin. Ja koska talon koko toiminta on ollut kristillistä niin ajattelen, että sielläkö mieheni - jo silloin - ennen ensimmäistä elinvuottaan - on saanut ylleen siunauksen ja --- ovatkohan minun ja mieheni ensimmäiset treffit olleet Sörnäisten pommisuojassa.

Säätiön nimi on hepreaa ja se kiinnosti. olenan sitä viime vuodet opiskellut Tiesin, että sana esher on apu, mutta mitä tuo eben mahtoi olla? Jouduin katsomaan sen sanakirjasta. Siellä ko. sana on kirjoitettu muodossa 'even', (kirjaimet b ja v muovautuvat sanan alla olevan  nk. 'nekudan' avulla) siispä sana even on kivi.  Even-eser = Kivi-avun, siis Avun kivi.
Sana itsessään on kotoisin Vanhasta testamentista, Sam 7:12
"Samuel otti kiven, pani sen Mispan ja Seenin välille ja antoi sille nimen Eben-Eser. Hän sanoi: "Tähän asti on Herra meitä auttanut."

 

Mitä kannamme, mitä jää?

Teen joka aamu koiran kanssa muutaman kilometrin kävelylenkin. Koirani tekee omia koiramaisia tutkimuksiaan, ja minä kuvailen kaikkea kiinnostavaa.
Eräänä aamuna löysin reittimme varrelta lippalakin, parittoman sukan ja lenkkikengät roskiksen päältä. Vielä löytyi söpö vaaleanpunainen röyhelömyssy, mutta se jäi ikuistamatta.

Mietin kaikkea sitä, minkä elämässä jätämme taaksemme, hylkäämme, hukkaamme ja unohdamme. Sitten on paljon sellaista, jota kannamme mukanamme. Emme välttämättä edes tiedä jotain raahaavammekaan, olo vain tuntuu raskaalta ja epätyydyttävältä.
Anja Laurila kertoo näistä kantamuksista runossaan näin:

Lähdin lapsuudenkodista selässäni reppu ja repussani mitta.

Sillä mittasin itseäni.

Ja aina oli tulos: ei riitä, ei riitä.

Kauan uskoin mittaani.

Sitten löysin uuden.

Se sanoi: riittää, riittää hyvinkin.

Silloin tajusin, että mitta oli virheellinen.

Sen ainoa lukema oli: ei riitä.

Vein sen takaisin, ja äitini hämmästyi:

ei se virheellinen ole,

se on perintömitta ja kulkenut suvussa kauan.

Moni meistä tuntee tuollaisen mitan. Kun sillä arvioi itseään, läheisiään ja omaisuutta, aina jää mitta vajaaksi. Valitettavasti tällaiset mitat liikkuvat suvuissa, ja niitä ollaan hanakasti siirtämässä seuraaville sukupolville.
En kai itse ole syyllistynyt tai parhaillaan syyllistymässä samaan?

Jos huomaat, että omistat tällaisen valheellisen mitan, pane se kiireesti pois. Ja yritä taivaan Isän avulla oikaista  niitä mittavirheitä, joita olet sillä jo tehnyt.

Meidän ei tarvitse itse ponnistella ja yrittää täyttää mittaa, sillä Jeesus on sen jo täyttänyt puolestamme, kun hän huusi ristillä: - Se on täytetty!

Ei tarvitse myöskään elää vanhassa roinassa, asioissa, jotka sitovat ajatuksia, masentavat ja viivyttävät.
Jatketaan vain iloisesti eteenpäin!

Piirtänyt pikku-A 5 v

Katkennut kamelin sel...kaula.

No niin. Nyt se sitten tapahtui. Se kamelin kuuluisa kaula katkesi.
Sain kuvassa olevan jääkaappimagneetin viime keväänä  ystävättäreltäni Deboralta tuomisena tyttärentyttärelleni. Sen kaula parka oli katkennut lentolaukussa ja meidän on pitänyt se liimata ennen lahjoittamista, mutta tuossa se aina vaan on - kun ei heti tehty.

Kun nyt syksyllä tätä pianon päällä korjaustaan odottavaa tuliaista katselin, näinkin siinä itseni. Jokainen katkeaa, jos liikaa taakkaa ladotaan - presidenttikin - kuinka ei sitten kameli tai pikkuruinen mummi. Magdaleena kertoi juuri omasta sortumisestaan ja nyt teen saman minä. Syyt: lähipiirissä lomautuksia, irtisanomisia, avioeroja ja henkilökohtaisia konkursseja - lähellä olevilla omaisilla ja ystävillä. Ja kun on luonteeltaan kuuntelija ja vierellä seisoja, niin vaikka kuinka niitä heittelee täällä kotona Herralle - jää niistä osa suruna sydänalaan - jolloin kantajan omakin kaula voi katketa.

Näin kävi  minulle. Sairastuin vakavasti. Kuultuani diagnoosin oli ensireaktioni suuttumus, seuraavana päivänä masennuin ja kolmantena päivänä aloin kehitellä konsteja, millä nyt mennään. Samalla häpesin ja pelästyin edellispäiväisiä vahvoja tunteitani.  Lohduttauduin vain sillä, että olipahan Jeesuksellakin vahvoja tunteita. Hän tunsi rakkautta ja sääliä, hän kiivastui ja itki. Tunteet taitavatkin olla meille annettu varaventtiili, ettemme paukahda tai pullistele.
 Magdaleena muistutti edellä olevassa blogissan meitä kiittämisestä. Omakin lempimietelauseeni on: Muuta kaikki kiitokseksi, niin kiitos muuttaa kaiken.
Kunpa sen vaan aina muistaisi.

Kaikkitietävät pikku-ukot

Kun olin lapsi, kotona keittiön kaapin päällä oli Harmony-merkkinen puinen, ruskea radio. Sitä kuunneltiin päivän mittaan useaan otteeseen. Isä etsi aina töistä tullessaan uutiset, sunnuntaisin piti kuunnella hiljaa jumalanpalvelusta ja maanantai-iltoina sammutettiin kattolamppu ja seurattiin hämärissä kuunnelmia.
Minulla oli lapsena epämääräinen käsitys, että radion sisällä asusti pienenpieniä mini-ihmisiä, joiden maailmaa saatoimme seurata radion välityksellä.

Nyt menneellä viikolla vähän samanlainen lapsenomainen tunne radion sisällä asuvista kaikkitietävistä - ja näkevistä pikku-ukoista sai minut lähes säpsähtämään.
 - Tuohan puhuu suoraan sinusta, sanoi miehenikin, joka kuunteli kanssani aamuhartautta.

Aamuhartauden puhuja kertoi läheisestä ystävästään, jonka sisko oli sairastunut. Ystävä oli kulkenut siskonsa rinnalla vaikean sairauden kuvioissa niin tiiviisti, että oli itsekin uupunut. Se näkyi jo ystävän ulkomuodostakin.
Muistin, kuinka oma ystäväni oli sanonut minulle alkukesästä: - Kauheaa, miten sinä olet väsyneen näköinen! Olet ihan harmaa.
Aamuhartauden pitäjä ei ollut sanonut sentään noin suoraan ystävälleen, mutta hän oli antanut tälle hyvän neuvon, jonka avulla ystävä voisi löytää iloa elämäänsä. Hän kehotti ystävää miettimään joka aamu ennen kuin olisi edes avannut kunnolla silmiään kolme hyvää asiaa elämästään, mistä voisi olla kiitollinen.
Näin ystävä toimikin, ja kiitollisuuden aiheita alkoi yllättäen löytyä sairauden värittämän elämän keskeltä. Kun ystävykset sitten jonkin ajan kuluttua tapasivat, niin muutos parempaan oli tapahtunut. Ystävän ulkonainen olemus oli aivan toinen.

Aivan samalla tavalla minunkin oli kesän alussa ryhdyttävä etsimään elämästäni hyviä asioita. Ohjenuoraksi sopi Tess. 5: 16-18 "Olkaa aina iloiset. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta."
Paavali painottaa, että Isämme odottaa omiensa käyttäytyvän juuri näin. Hän jatkaa: "Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta".

Ensin ei tuntunut löytyvän ensimmäistäkään kiitoksen aihetta, mutta vähän ajan kuluttua jo kaikki alkoi tuntua ihmeeltä ja lahjalta. Kuinka hienoa oli herätä uuteen aamuun! Kuinka upeat olivatkaan aamutaivaan värit! Ruohokin oli niin pehmeää jalkojen alla. Ja että minulla oli terveet jalat, joilla pystyin kävelemään!
Tuosta kuvan kukkivasta kiinanruususta olin tietysti yhä uudelleen kiitollinen, kun uusia nuppujakin siitä löytyi päivittäin. Ja ikkunalla oleva siskoni lahjoittama pieni posliinienkeli - että sekin oli vielä ehjä ja tallella!

Sisältä solmussa

Elämä - kenellepä se ei olisi rakas. Sille ei vedä vertoja raha, ei rikkaus, eikä koko maailman kunnia.
Meihin kaikkiin on juurtunut pitkän elämän toivo ja siitä syystä monet suuntaavat kaiken vaivannäkönsä siihen kuvitelmaan - ikään kuin eläisivät ikuisesti. Tällaisena aikana, jolloin me ihmiset onnistumme uhkaavasti vaarantamaan oman elinympäristömme on kuitenkin hyvä palauttaa  mieliin se, että elämme täällä - sen minkä elämme - yksinomaan Jumalan tahdosta.

On vaikeaa ajatella, että Luojamme ylipäätään luotti meihin ihmisiin niin paljon, että uskoi käsiimme tämän ihmeellisen planeetan, mutta onkohan mitään keinoa, jonka avulla tämä tellus voisi pysyä 'pystyssä'? Uskonpuhdistajamme Martti Luther kiteytti tämän konstin yhteen lauseeseen:
" Elä elämäsi Jumalan rakastamana - toisia varten."

 Me emme siis kuulu yksinomaan itsellemme, vaan myös Kristukselle, ja sen myötä niille ihmisille, joiden luo Hän meidät lähettää. Kerron erään huvittavan tapauksen tällaisesta 'lähettämisestä'.

Naapuriimme muutti viime syksynä uusi perhe. Meidän ja seinänaapureittemme keittiöistä aukeavat ovet yhteiseen portaikkoon, josta päästään kellareihin. Uusi naapurini ei tiennyt, että jos keittiössä puhuu normaalia kovemmalla äänellä, se kuuluu myös meille. Eräänä päivänä perheen äiti valitti miehelleen, kuinka heidän sähkölaskunsa oli niin suuri, etteivät perheen rahat siihen näin muuton jäljiltä mitenkään riittäneet. Naureskelin kuulemaani. Samat murheet siis kaikilla. Mutta sitten kuulin (korvinko vai sydämessä) kun minulle annettiin ohje:"Anna tuon perheen äidille 50 euroa."
En ymmärtänyt tästä mitään ja olin suorastaan vaivautunut koko asiasta. Ajattelin ohjeen tulleen lähinnä  omasta mielikuvituksestani. Mutta kun muutaman päivän kuluttua kuulin saman, hiljaisen käskyn uudelleen, kutsuin naapurini olohuoneeseemme ja kerroin hänelle koko jutun. Nainen hermostui ja huudahti, että hän ei kuuna päivänä ota minulta vastaan yhtään mitään! Silloin jouduin tiukasti sanomaan, ettei hänellä itse asiassa ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin ottaa, sillä käskyn tästä olin saanut suoraan yläkerran Herralta. Silloin hän purskahti itkuun ja kertoi koko oman surkean elämänsä tarinan ja tästä istunnosta lähtien meillä on ollut 'salainen sydänten yhteys'.

Saatat ajatella, ettei sinun luoksesi ole koskaan ketään lähetetty tai ei lähetetä. Mutta onko sinun sydämesi ja korvasi olleet tässä kohtaa herkistetyssä tilassa? Kuvailen itse tätä juuri nyt meneillään olevaa aikaa sanoilla 'sydänten jääkausi'. Ihmiset ovat yksinäisiä ja hukassa. Sen näkee/(kuulee) jokainen, joka haluaa sen nähdä tai kuulla.