Pitäiskö kiittää vai?

Tyttäreni soitti aamulla - hysteriaa äänessään - että hänen autossaan hirttäytyi pakki päälle ja hän ajoi takaperin kovalla vauhdilla, lapset kyydissään, päin naapurin aitaa. Auton perä ja aita tohjona. Vakuutus korvaa vain aidan, ei autoa. Pitäiskö kiittää vai?

Juu, pitäisi. Onneksi - ensi kauhistukseni jälkeen - kun kuulin, että kaikki auton sisällä olleet isot ja pienet ihmiset olivat kunnossa - muistin tämän.
Kun nelikymppisenä aloin haparoiden hakeutua uskon tukevalle tielle osuivat onneksi käteeni silloin ilmestyneet Merlin Carothersin kiitoskirjat: Kiitoksen voima ja Kiitä sittenkin.
Oli hämmentävää saada lukea sellaista opetusta, että pitää aina muistaa kiittää vaikka asiat menisivät kuinka 'päin honkia' ---( ja silloin ne todella menivätkin, sillä koko perheen omaisuus meni 1990-luvun lamassa.)
Ystävät kyselivät silloin, miten jaksan sen massiivisen menetyksemme kestää. Muistan vastanneeni heille,, että taloudellinen romahdus osuu varmaan vielä terävämmin mieheen. Minut kaataisi avioero.
Emme eronneet.
Mieheni tuli siinä kaaoksessa lukeneeksi Ison kirjan kannesta kanteen ja myös sanoneeksi Herralle:"Tässä olen Herrani. Tee jotain." Ja Hän teki. Vanhan menetys oli uuden, todella jännittävän ja mielenkiintoisen elämän alku.

Kiitos nujertaa meissä masennuksen hengen, joka kaiken aikaa vaanii varmaan itse kunkin aivostossa, onhan tämänhetkinen maailmantilannekin jo vaikka minkäkokoisen masennuksen väärtti.

Kuvassa hyppelehtii kevään valossa, onnellisena nuorin lapsenlapseni - hän, jolle HYKS:in syöpälääkäri antoi joulun alla diagnoosin luusyövästä. Se isku olikin jo niin kova koko suvulle, että kiitoksen aiheita sai tikulla yrittää jostakin pimeyden kätköistä tonkia 
Mutta kun rukousaihe tästä lenteli ympäri maapallon, diagnoosi muuttui, löydös poistettiin ja nyt on kahdeksan viikkoa jalassa ollut kipsikin poistettu ja hyppely on tämän näköistä.
Kohti kesän valoa mennään - ISO kiitos kainalossa. .

Kylmän rakkauden ilmapiiri

Eräänä vappuna toimin kovin ajattelemattomasti. Oli harvinaisen lämmin vapunpäivä - suorastaan helteinen. Olimme perheen kanssa pihamaalla pelaamassa petanqueta. Rata kiersi pitkin nurmikoita.  Eipä aikaakaan kun siinä pelin tuoksinassa riisuin kengät ja nakkasin ne sivuun. Kuinka vilvoittavalta edellisen vuoden nurmikko tuntui jalan alla, varpaat suorastaan upposivat kylmänkosteaan sammaleeseen! Ja mikä olikaan seuraus? Jo seuraavana yönä kurkkuun alkoi sattua, ja aamulla oli ääni poissa. Kurkunpääntulehdus kesti kaksi täyttä viikkoa, ja oppilaat joutuivat kärsimään, kun mykkänä kirjoitin ohjeita taulunreunaan.

Tämä tapaus nousi mieleeni, kun eräs ystäväni puhui tänään "kylmän rakkauden ilmapiiristä".
Koko sanayhdistelmä kuulostaa melkoiselta paradoksilta. Voiko rakkaus olla kylmää? Ja millaista sitten on kylmä rakkaus?

Ehkä kylmässä rakkaudessa on jotain samaa kuin minun juoksentelussani keväisellä pihamaalla. Kaikki näyttää kauniilta ja mukavalta, mutta tosiasiassa perusta on hyytävä.
Valitettavasti tämä on totta monissa ihmissuhteissa. Ystävä, joka tuntuu luotettavalta ja läheiseltä, on valmis puhumaan pahaa ja kääntämään selkänsä, kun tilanne muuttuu epämukavaksi.
Perheellä näyttää menevän taloudellisesti ja sosiaalisesti hyvin, mutta yhdessäoleminen on pelkkää kaunista kulissia. Vanhemmat elävät kumpikin tahollaan, ja lapset katselevat ihmeissään sivusta, kun itsekkyys, kärsimättömyys ja arvostelu nakertavat pohjaa perhe-elämältä. Kukaan ei enää viihdy kylmän rakkauden täyttämässä kodissa.

Kylmän rakkauden ilmapiiri on tuttua myös seurakunnissa. Kun joku sananjulistaja tekee virheen, hän joutuu ankaran arvostelun ja ryöpytyksen kohteeeksi. Ei pelkästään lehdistö ja sensaatioilla elävät kirjailijat ole erehtynyttä ilkkumassa, vaan ankarat tuomiot nousevat omien joukosta. Rinnallaseisojia ja vierelläkulkijoita ei tahdo löytyä mistään. Harva rohkenee viestittää, ettei hän unohda virheen tehnyttä, vaan rukoilee, että kaikki vielä menisi parhain päin.

Luther antaa 8. käskyn selityksessä hyvän ohjeen siihen, miten puhumme lähimmäisistä.
Vanhassa katekismuksessa ohjeistetaan kristittyjä, etteivät he petä, panettele tai saata toista pahaan huutoon.
Vaan heidän pitäisi kaikin tavoin kannustaa ja rohkaista lähimmäisiään puhumalla hyvää ja selittämällä kaikki parhain päin.

Kirkkorukouksen pyyntö "uudista rakkauttamme" on todella tarpeen.

Lapsenlapseni piirtämä murtunutta sydäntä pitelevä käsi

  

Pata kattilaa soimaa.

Meidän perhekuntaamme kuuluu neljä perhettä, me kaksi ja lasten perheet. Juhlia tulee usein vietettyä yhdessä - kuka kulloinkin kokkailee. Eihän ole mitenkään mielekästä valmistaa esim. pääsiäislammasta kahdelle, kun sen valmistaa samalla vaivalla kymmenelle. Ja tämän kiireisen elämänrytmin keskellä on mukava tavata omiaan edes muutama kerta vuodessa niin, että olemme kaikki ilman kiirettä koolla. Juhlan järjestelykään ei tule kalliiksi eikä raskaaksi sillä periaatteella, että joku perhe tuo jotakin ja joku toinen jotakin muuta.
Mutta yksi ongelma on meille tästä syntynyt;  ruoanvalmistusastiat kotiinlähdön hulinassa jäävät helposti vääriin osoitteisiin. Minunkin kattilakaapissani on kaunis, tummanruskea keraaminen pata, enkä tiedä mistä osoitteesta se on kotoisin. Kummastelen, kun kukaan ei tunnu sitä kaipaavan. No - ajattelen - se on söpö. Kyllä se meillä saa olla ja sitten kun sitä joku kaipaa, menköön kotiinsa.

Nyt pääsiäisen alla oli taas mukava tehdä 'pitkiä' ruokia, joten kaivoin vierailevan padan kaapistani ikkunalaudalle - ihailtavaksi ja odottelemaan... Otin siitä oikein 'potretinkin'.

Pataa katsellessa mieleeni tupsahti otsikkoni sanonta: "Pata kattilaa soimaa." Muistan tämän sanonnan aivan lapsuudestani asti, mutta silloin olin kuullut sen näin (=väärin): "Pata kattilaa soimaan..." enkä mitenkään ymmärtänyt, miten pata voisi saada kattilan soimaan.
Tutkiessani tätä sanontaa googlesta selvisi, että sama sanonta esiintyy useissa muissakin kielissä ja kun siihen lisätään vielä sen jatko: ..."musta kylki kummallakin", oivaltaakin heti, mistä tässä asiassa on kyse. Siis soimaamisesta ja vielä sellaisen henkilön taholta tulevasta soimaamisesta, joka tekee itse juuri samanlaisia tyhmyyksiä joista muita moittii.

Jeesuksen ajan fariseukset olivat juuri tällaisia kansan kasvattajia. Matt 23: 4 kertoo tästä näin:
" He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille, mutta itse he eivät halua niitä sormellakaan liikuttaa."
Tämä oli Jeesuksen puhetta kansalle ja opetuslapsilleen.
Saman luvun lopussa Hän jatkaa näin: (jakeet 11-12): "Joka teistä on suurin olkoon teidän palvelijanne. Sillä joka itsensä ylentää hänet alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, hänet ylennetään."
Vain sisäisen uudistuksen kautta ihminen voi edes haaveilla löytävänsä tällaista luonteenpiirrettä itsessään. Vanhan 'aatamin' pitäisi meissä ensin nujertua, ennen kuin uusi mahtuu sisään.

Monta minussa

Pääsiäisen aikaan maalla selasin vanhoja valokuva-albumeja, kun etsin ylioppilasluokkani valokuvaa. Olen saanut mukavan, mutta samalla vaivalloisen tehtävän olla silloisen luokkani yhdyshenkilö, kun järjestämme kesäkuun alkuun riemuylioppilaiden juhlaa. Tänä vuonna siis tulee 50 vuotta siitä, kun luokkani painoi valkolakin päähänsä.

Kun olen ottanut vanhoihin luokkakavereihin yhteyttä, on tavallisin vastaus ihmettelevä huokaus: voiko olla totta, että aikaa on kulunut noin järkyttävän paljon!
Kun siinä on sitten juteltu, niin puhelimen toisessa päässä oleva henkilö on alkanut tuntua ihan tutulta, vaikka ääni onkin ensin ollut vieras ja natiseva.
Itsestänikin on pulpahtanut esiin alle 20 v vallaton tyttö, joka useimmiten tuntuu olevan kovin piilossa.

On mielenkiintoista huomata, kuinka monta persoonaa meissä oikein on sisäkkäin. Jossain pohjimmaisena pikkulapsi, suorastaan hellyyttä ja syliä janoava vauva, sitten pieni utelias koululainen, joka vuosien kuluessa muuttui nuoreksi aikuiseksi.
Vuodet oman perheen kanssa ja työelämä muovasivat hahmoomme lisää aikakerroksia.
Samoin jälkensä jättivät kaikki ne ihmiset, joita kohtasimme eri yhteyksissä.

Olemme melkoisia pakkauksia, joihin on ahtautunut paljon historiaa ja tuhansia ihmisiä.
Mutta mahtuuko meihin vielä yksi kerros: viipale taivasta ja ikuisuutta?
Tulevatko meissä näkyviin Paavalin sanat: - Kristus teissä kirkkauden toivo.
Vai kuljemmeko vain tiukkana pakettina, johon Kristus ei pääse sisälle lahjoittamaan omaa kirkkauttaan ja valoaan.

Ja vielä mielenkiintoinen lisäsilaus: kulkeeko mukanamme Kristuksen tuoksu?
2. Kor. 2. Paavali muistuttaa: - Me olemme Kristuksen tuoksu, joka nousee Jumalan eteen; tämän tuoksun tuntevat sekä ne, jotka pelastuvat, että ne, jotka joutuvat kadotukseen. 

Alempaan kuvaan piirtämäni tyttö pitelee vielä  pääsiäismunaa kädessään. Hän ei ole tullut avanneeksi sitä, vaikka pääsiäinen on jo takana.

Näin ehkä meillekin on käynyt: Jumalan lahjat, Kristuksen kirkkaus, valo ja hänen tuoksunsa haluaisivat ottaa persoonassamme sijaa, mutta me vain viivyttelemme ja pyörittelemme avaamatonta lahjaa käsissämme.

Aamuvarhaisella kerran...

Meidän eteisessämme on Golgata-aiheinen, melko suurikokoinen maalaus. Saimme sen erään tunnetun muotokuvamaalarin jäämistöstä sen vuoksi, ettei kukaan suvun jäsenistä sitä huolinut. Se saattoi olla vaikka pienoismalli jonkin kirkon alttaritauluksi ja meidän mielestämme se on arvokas ja kaunis. Saimme sen lahjaksi kyseisen taiteilijan tyttäreltä joka tiesi, että me annamme sille arvoa.

Eräänä varhaisena aamuna, kun kömmin huoneestani eteisen läpi painamaan kahvinkeittimen nappulaa - jähmetyin tämän taulun eteen. En ymmärtänyt enää yhtään mitään. Suuresta taulusta näkyi vain tuo kuva, jonka olen liittänyt tähän blogiini. En pystynyt selvittämään mitenkään tätä mysteeriä. Mistä valo tuli?
No mutta -
tässä rajatussa kuvassa oli kuitenkin koko pääsiäisen ydinsanoma. Jeesuksen runnellun, ristille kohotetun käden suojassa kyyhöttää ilmeisesti rohkea Magdaleena, joka rakasti Jeesusta paljon; olihan Jeesus pessyt hänen suuret syntinsä putipuhtaiksi (kuten myös minun).

Minun työnimeni tässä blogissa on Salome. Nyt on hyvä hetki kertoa tämän nimen historia. Lojuessani kerran olohuoneen sohvalla, ruinasin Isältä saada tietää, mitä naistyyppiä minä Raamatussa mahdollisesti edustan. Tiedosta olisi hyötyä sen vuoksi, että voisi varoa joitakin 'ansoja', johon kanssasisareni oli persoonallisuutensa johdosta 2000 vuotta sitten astunut. Vastaus tuli välittömästi:" Sinä olet Salome."
Kun ystäväni Maija tämän kuuli kimpaantui hän (leikisti) - ja sanoi, että hänkin haluaa olla joku heistä. Tiesin heti kuka, ja laukaisin:" Sinähän olet Magdaleena", mutta siitä hän hermostui ja ilmoitti, että "ei käy, se on liian iso nimi minulle." Se hän nyt sitten kuitenkin on, ja sillä sipuli.

Nyt tämän pääsiäisen alla kysyin Magdaleenaltani mitä hän tarkoitti sanoessaan silloin joskus, että  nimi on hänelle liian iso. Nyt hän sen kertoi ja sanoi, että häntä on jo pikkutytöstä asti itkettänyt se kohtaus puutarhahaudalla, missä Maria kysyy puutarhassa aamuvarhaisella käyskennelleeltä mieheltä, luullen häntä puutarhuriksi, että " minne olette hänet panneet", kun raskas kivikin oli hänen ihmeekseen siirretty pois ja hauta oli tyhjä.
Silloin käytiin yksi maailmanhistorian suurimmista vuorokeskusteluista, jossa Jeesus sanoi hellästi: "Maria". Seuraavaksi kuulemme Marian sanovan: "Rabbuuni"(=opettanija).

Näin Hän sanoo myös meille. Kutsuu meitäkin nimeltä.

Mahdottomasta mahdolliseksi

Aamulenkillä koirani kanssa törmäsin outoon, lähes mahdottomaan näkyyn: jäiselle polulle keskellä metsää oli ripoteltu punaisia ruusunlehtiä!

Pääsiäisen sanoma puhuu myös siitä että mahdoton tulee mahdolliseksi.

Kukaan Jeesuksen lähimmistä ei osannut kuvitellakaan, että Jumala vielä puuttuisi tapahtumien kulkuun, kun Jeesus oli kuollut ja lepäsi haudassaan. Opetuslapset olivat epätoivoisia ja peloissaan. Kaikki oli heidän mielestään ohi ja menetetty.

Kuitenkin näkymätön tuli näkyväksi, inhimillisestä näkökulmasta olematon olevaiseksi, antimateria konkeretisoitui puhtaaksi voimaksi, kun Jumalan enkeli laskeutui taivaasta ja vieritti raskaan kiven haudan suulta.

Jeesus on, ja voi tänäänkin tulla kaiken sen keskelle, johon me emme uskoisi koskaan helpotusta ja ratkaisua tulevankaan. Hän voi astua pelon, rakkaudettomuuden, pettymysten, hylkäämisen, sairauden ja kuoleman kauhun keskelle.

Mikä sitten on oma osuuteni? Varmaan se, että minun on lopetettava kaikenlainen parkuminen ja hötkyily, odottaa vain rauhassa, mitä Jumala tekee, kuinka hän toimii ja luottaa hänen aikatauluunsa.

Minun täytyy antaa Jumalan olla Pyhä.

Jes. 64 pyytää jylhin sanoin.

Oi, jospa sinä halkaisisit taivaan ja astuisit alas,

niin että vuoret järkkyisivät sinun edessäsi,

niin kuin risut leimahtavat tuleen,

niin kuin vesi tulella kiehuu,

että tekisit nimesi tunnetuksi vastustajillesi

ja kansat vapisisivat sinun kasvojesi edessä,

kun sinä teet peljättäviä tekoja,

joita emme odottaa voineet!

Oi, jospa astuisit alas, niin että vuoret järkkyisivät sinun edessäsi! 

Lapsenlapsen piirtämä pääsiäisenkeli




Toivotamme blogimme lukijoille iloista ja siunattua pääsiäistä!

Valinnanvapaus.

Vaalit - ne sitten olivat ja menivät. Olipahan meillä kaikilla valinnanvapaus puolueen suhteen ja senkin suhteen äänestääkö vaiko ei. Olen ihmeekseni kuullut eräiden työttömien suusta sellaistakin valinnanvapauden vaatimusta, että pitää saada itse päättää tekeekö työtön suomalainen töitä vai ei - kaikki kun eivät tahdo työtä tehdä - mutta rahaa yhteiskunnalta pitää silti elämiseen saada - ja asunto - tietenkin.
Näitä virsiä kuunnellessa nousee mieleeni jostakin muistojen uumenista Saarnaajan kirja. Erityisen lähelle sen syvällinen kyynisyys tuli erään puolueen vaalisloganissa, jossa he viisaasti totesivat,  että 'home kuuluu juustoon - ei kouluihin eikä työpaikoille'.

"Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja(kin), turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta. Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstään, jolla hän vaivaa itseään auringon alla." 

Saarnaajan kirja on ihastuttava, kaksistoista lyhyehköä lukua sisältävä mietekirja. Vaikkei muuten jaksaisi Raamattua selailla, se kannattaa lukea. Entä kuka oli tämä viisas Saarnaaja? Vanhassa kirkkoraamatussa ei tämän kirjan nimenä edes ole Saarnaaja, vaan se on 'Salomon saarnaaja'.
No niin; hän on siis se Daavidin pojista, joka oli isänsä jälkeen
kuninkaana Jerusalemissa ja jolla oli niitä vaimojakin tuhat ja
omaisuutta yhtä paljoin kuin viisauttakin.
Saarnaaja kertoo kirjansa luvuissa hyvin rehellisesti oman elämänsä harhailuista, etsinnästä ja tyhjän tavoittelusta. Tämä kuningas pohti syvällisesti sitä, mikä tässä elämässä kannattaa ja mikä ei.
Luvussa 12 hän kertoo mielestäni tärkeimmän:
" Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: Nämä eivät minua miellytä. Tee se ennen kuin pimenee aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet, ja pilvet palaavat sateen jälkeen".

Kirjoitan tähän loppuun vielä Saarnaajan kirjan loppusanat:
Luku 12: jakeet 13-14.
" ....Pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä, sillä niin tulee jokaisen ihmisen tehdä. Jumala tuo näet kaikki teot tuomiolle, joka kohtaa kaikkea salassa olevaa, olkoon se hyvää tai pahaa."

Ja sitten: Siunattua pääsiäisviikkoa teille kaikille, ketkä piipahtelette blogissamme.

(Salomo oli Israelin 3:s kuningas - liki tuhat vuotta ennen Jeesuksen syntymää. Tekstin kuva on kotoisin Suuresta väriraamatusta. Se on ranskalainen maalaus 1600-luvulta.)

                        

Melkein sata vuotta

Kirjoitan tätä anoppini Irenen syntymäpäivänä.  Hän syntyi  5. 4. 1917 ja täyttäisi tänään 100 vuotta. Kun hänen äitinsä, Signe, lähti häntä synnyttämään, hän kulki Hämeenlinnan torin poikki, jonka vieressä olevan kirkon tornissa hulmusi Venäjän kaksipäinen kotka.

Pikku-Irene syntyi perheensä neljäntenä lapsena (kuvassa äitinsä sylissä). Hänen isänsä oli paroni Otto Taube, joka toimi pankkinsa johtajana. Perhe omisti kartanon Tuuloksessa.

Sisällissota riehui kevättalvella 1918 voimakkaasti paikkakunnalla. Sen pelloilla käytiin ankaria taisteluja. Taistelujen keskellä punaiset polttivat Irenen kotikartanon. Isä-Otto oli paennut metsään, josta palasi yhdessä yössä harmaantuneena. Perheen maahan haudatut arvoesineet olivat sulaneet tulessa arvottomiksi.

Perheen elämä muuttui monin tavoin, sillä isän pankki romahti epävakaiden olojen seurauksena. Perhe joutui erään talon piharakennukseen asumaan. Isän sydän ei kestänyt näitä rajuja muutoksia, vaan Irenen ollessa 4 vuotias, hän kuoli.

Äiti ja neljä lasta joutuivat syviin taloudellisiin vaikeuksiin. Alkoi köyhyyden ja kiertolaisuuden aika.

Irene onnistui kuitenkin käymään ylioppilaaksi osittain jo työssä  käyvän isosiskonsa tuella. Hän hakeutui heti sihteerin työhön, missä häntä arvostettiin kielitaitonsa ja nokkeluutensa ansiosta.

Rakkaus tuli hänen elämäänsä lapsuuden- ja nuoruuden ystävän, Paulin, mukana. Paulin perhe oli ollut Irenen perheen palveluksessa, ja Irene ja Pauli olivat vauvoina nukkuneet samassa kehdossa, sillä heidän äitinsä olivat hyviä ystäviä. 

Irene ja Pauli olivat tehneet monet polkupyörä-, uinti- ja marjaretket yhdessä. Kun sota-aika vei sitten Paulin viideksi vuodeksi rintamalle, Irene oli hänen kanssaan kirjeenvaihdossa ja itse toimi lottana. 

Sodan jälkeisinä puutteen- ja jälleenrakennuksen vuosina nuoret solmivat avioliiton. Pauli opetti lapsia Savossa ja halusi Irenen sinne kanssaan. Niinpä Irene kouluttautui opettajaksi Jyväskylän seminaarissa, ja kaupunkilaistyttö lähti töihin Savon sydämeen.

Helppoa elämä nuorelle vaimolle ei siellä ollut, kun kaikki - ruuanlaitto, leipominen, pyykinpesu - piti opetella alusta. Tähän saakka isosisko oli pitänyt arjesta huolen.

Irenen ja Paulin perhe kasvoi tytöllä ja pojalla, ja siinä vaiheessa he päättivät hakeutua takaisin Hämeeseen. Siellä syntyi perheen kolmas lapsi, jolla oli vaikea sairaus, joka leimasi seuraavat vuosikymmenet perheen elämää.

Muistan anoppini sitkeänä, pienikokoisena ja vikkelänä ihmisenä, joka puhui paljon, puuhasi koko ajan jotakin ja oli pohjattoman kiinnostunut kaikesta tiedosta ja tutkimisesta. Tämä tieteentekemisen rakkaus on periytynyt hänen kahteen poikaansakin.

Irene eli 94 vuotiaaksi - ihan 100 vuoteen hän ei siis yltänyt, vaan kuoli ns. vanhuuteen.
Kukaan ei tuntenut Ireneä aivan täysin. Viimeisinä vuosinaan hän usein sanoi, että hänellä on suuri salaisuus, mutta sitä hän ei paljasta kenellekään. Eikä kertonut. Me jälkeläiset olimmekin hänen kuolemansa jälkeen vähän ihmeissämme, että mikähän se isomummun salaisuus mahtoi oikein olla.

Anopilleni ja minulle perheen lisäksi yhteistä oli mm. kielten opiskelu ja käsityöt. Vielä eläkkeellä Irene opetteli unkarin pitääkseen yhteyttä Unkarissa asuvaan nuoreen ystäväänsä. Käsitöissä hän oli perfektionisti: erääseen hänen virkkaamaansa 240 x 240 cm kokoiseen päiväpeittoon oli jäänyt yksi virhellinen silmukka, hänen suurta huviaan oli antaa toisten sitä etsiä.
Usko Jumalaan kantoi Ireneä läpi elämän värikkäiden vaiheiden.
- Kyllä taivaan Isä on ollut minulle hyvä, hän usein toisteli.
Minulle Irene usein sanoi, että olen hänen paras ystävänsä. Ne sanat tuntuivat todella lämmittäviltä.

Siunattu olkoon anoppini muisto.

Sukkaihme.

Jokainen peruskoulunsa, ja varsinkin kansakoulunsa suorittanut takuulla tietää mikä on ruokkimisihme - mikäli on istunut uskontotunneilla jotakuinkin valvetilassa. Mutta mikä on otsikkoni sukkaihme? Siitä kohta...

Evankelista Matteus kertoo omassa evankeliumissaan kahdestakin eri ruokkimisihmeestä. Kummallakin kerralla tuhannet ihmiset olivat tulleet Jeesuksen perässä erämaahan kuulemaan hänen sanaansa, ja kummassakin tilanteessa Jeesuksen kävi sääliksi ihmisiä, jotka jo kolmatta päivää olivat istuneet ja nauttineet hänen puheestaan niin, etteivät malttaneet kotiinkaan lähteä, vaikka eväät oli ilmeisesti jo ensimmäisenä päivänä syöty (näin oletan).
Kolmantena päivänä opetuslapset olivat valmiit lähettämään ihmiset koteihinsa, etteivät nääntyisi kotimatkalla, erämaassa, nälkään. Juuri silloin Jeesus teki opetuslapsilleen sen kummallisen kysymyksen, joka ainakin minuun aina kolahtaa. Hän kysyi heiltä: " Montako leipää teillä on?" 
(Tunnen tätä kohtaa lukiessani aina häpeää ja joudun hiljaa tunnustamaan: "Liian monta.")

Leipä tässä kohtaa kirjoituksia on tietenkin meihin nähden symbolinen. Tänään kannattaa itseltään mieluumminkin kysyä, että mitä minun kuuluisi ylipäätään tehdä niiden eteen, jotka tällä yhteisellä pallollamme kärsivät. Varsinkin ajatus lapsista sodan jaloissa ja köyhyyden kurimuksessa meitä kaikkia varmaan kipeästi kuristaa. Sukkaihme liittyykin heihin.

Kun viime talvena nappasin työmaakseni Bulgarian lapsiäideille koottavien äitiyspakkausten osa-organisoinnin naurahdin, että mistäpä minä mummoikäinen mitään vauvanvaatteita tempaisisin - omat lapsenlapsenikin ovat jo kaikki vähintäänkin leikkikoulussa. Tiesin kuitenkin, että juuri tämä on nyt minun juttuni. Haluan tehdä tätä, vaikkei minulla ole siihen edellytyksiä. Ei opetuslapsillakaan ollut edellytyksiä ruokkia kahdella leivällä ja viidellä kalasella kuuttatuhatta kuulijaa erämaassa.
Sitten tapahtui minullekin ihme - kaikkea vauvaan liittyvää alkoi valua asuntoomme ja minä pakkasin ja pakkaan aina vaan. Kuvassa erään porilaisen ja erään imatralaisen kutojamummon (joita en tunne) kuukauden työn tulos. Osa näistä vauvansukista on kuvanottohetkellä lähtenyt jo matkaankin.

Mikä siis oli minun osuuteni tässä kaikessa: Usko - ja luottamus siihen, että jos tämä työ on Isältä ylhäältä, niin Hän sen siunaa.

(Järjestö, joka tätä työtä tekee on nimeltään Mission possible. Facebookissa on heistä hyvät sivut.)

Kinkereillä

Täällä Sydän-Hämeessä elää vielä voimakkaana kinkeriperinne. Joka kylässä seurakunnassamme pidetään kevättalvella kinkerit, joiden vuoro siirtyy talosta toiseen.
Kauan sitten kinkerit eli lukuset olivat tärkeä, hieman pelottavakin tapahtuma, kun siellä tutkittiin kyläläisten lukutaitoa ja kuulusteltiin kristinopin asioita.
Nyt kun lukutaidosta on jo kauan huolehtinut koululaitos, niin kinkerit ovat muuttuneet hengelliseksi tapahtumaksi. Tänä vuonna kinkereillä oli kaksi isoa aihetta: puhuttiin Lutherista ja 500 - vuotiaasta reformaatiosta. Samalla puhuttiin Suomen 100 vuodesta, joka tuntuikin yllättäen lyhyeltä ajalta, kun sitä verrattiin reformaation ikään.

Maalaistalolla, jossa kinkerit pidettiin, oli myös pitkä historia, se ylettyi aivan Lutherin vuosiin asti. Talo oli myös ollut keskeisessä asemassa seurakunnallisessa elämässä, siellä oli pidetty jo yli 300 vuotta sitten jumalanpalveluksia, kun kirkkoa ei vielä ollut pitäjässä.

Olikin aika juhlallista, kun viivähdettiin ajattelemassa kaikkia näitä pitkiä ajanjaksoja.

Pappimme laittoikin kinkeriväen miettimään pienissä ryhmissä näitä teemoja. Mietimme aluksi, mitä hyvää Suomessa on. Siitä olikin helppo lähteä, sillä kaikilla oli paljon siitä sanottavaa. Lapset ja nuoret toivat omassa ryhmässään esille ilmaisen koululaitoksen ja terveydenhoidon. Aikuiset arvostivat luontoa, turvallisuutta, yhteiskunnan toimivuutta ja luotettavuutta. Itse nostin esiin esiin erään kunnallisvaaleissa esiintyvän sloganin: ketään ei jätetä.
Jokaisesta pidetään Suomessa huolta.

Tämän keskustelun päätteeksi sopikin sitten virsikirjan uusista virsistä Jaakko Löytyn lahjalaulu 954, jossa muistutetaan lahjojen jakamisesta: Opeta, oi Herra meitä, omastamme jakamaan.

Sitten pappi antoi miettimisaiheeksi seurakunnan ja luterilaisuuden. Olikin vaikeampaa pukea sanoiksi, mitä seurakunta itselle merkitsee, ja mitä luterilaisuus kullekin tarkoittaa.
Keskusteluissa pohdittiin luterilaisten arvojen merkitystä suomalaisen yhteiskunnan toiminnan pohjana. Esille nousi seurakunnan tarjoama toiminta, yhteisöllisyys ja turva. Varsinkin onnettomuuksien ja yhteisen surun keskellä ihmiset etsivät lohtua  seurakunnasta.
Arvostettiin seurakunnan erilaisia työmuotoja, ja mietittiin, kuinka paljon puuttuisi, jos niitä ei olisi.
Itse kerroin tänä talvena lukemastani tutkimuksesta, jossa kerrottiin, että ihmiset, jotka ovat mukana seurakunnassa, ovat osallistumattomia tyytyväisempiä elämäänsä. Onnellisuusmittarilla mitattuina he ovat suorastaan onnellisia. Seurakuntayhteyden tarjoama sosiaalisuus, tuki ja lämpö - jopa ystävyys -  ovat merkittäviä ihmisen hyvinvoinnin kannalta.

Illan kuluessa luettiin raamatusta Johanneksen evankeliumista rakastamisesta.
Sain luettavakseni jakeet Kor. kirjeestä, missä kehotettiin tekemään sovinto Jumalan kanssa.
Mietin mielessäni, että siinä olisi monelle levottomalle nykyihmiselle näkökulma, jonka avulla saisi myös luotua rauhan oman rauhattomuutensa kanssa. Mutta miten vaikeaa: koska silloin ensin pitäisi suostua rauhaan Jumalan kanssa!

Ilta päättyi uuteen virteen 932 On armo suuri, ihmeinen. Kuulimme, että laulun sanoittaja John Newton, oli entinen orjakauppias. Laulussa hän nimittää itseään kurjaksi "saved a wretch like me". Voi vain kuvitella, kuinka pitkän tien hänkin on kulkenut, ennen kuin kirjoitti armolaulunsa.