Valoa väistelen

Juhannuksen aikaan kaikki seitsemän lastenlastani istuivat pitkän pöydän ympärillä maalaamassa. Minun tehtäväkseni jäi etsiä tarvikkeita, irrottaa papereita lehtiöstä ja vaihtaa puhdasta vettä vesikuppeihin. Lapsilta syntyi taidetta, mutta minulle syntyi kaipaus ryhtyä pitkästä aikaa itsekin maalaamaan.

Kun talo oli sitten tyhjentynyt ja hiljainen, istuuduin vuorostani pöydän ääreen, mutta rimakauhu oli vähällä tarttua minuun. Käteni tuntuivat kaikesta työn touhusta niin kömpelöiltä, että epäilin vahvasti, syntyisikö mitään.
Onneksi netti on melkoinen aarreaitta: löysin kuvan naisesta, joka oli kohottanut käden päänsä suojaksi. Naisen asento kiehtoi minua.
Päässäni alkoi soida virsi 510 jonka 1. säk. sanat kertovat monelle ihmiselle tutusta ristiriitatilanteesta. Siinä virsirunoilija Anna-Maija Raittila kertoo, kuinka ihminen  kaipaa Jumalan yhteyteen, mutta samaan aikaan pelkää ja väistelee Jumalan kirkasta, paljastavaa valoa.

Tuttuni filosofi Torsti Lehtinen kuvasi kerran uskoontuloaan sanoilla: - Tein rauhan rauhattomuuteni kanssa.
Rauha on Jumalan ominaisuus ja Jeesuksen luonteen laatu.
Raamattu kehottaa meitä kautta linjan  tekemään rauhan Jumalamme kanssa.

Kirjoitan tähän virren 510, se pohjautuu englantilaiseen kansansävelmään. 

Sinä, Jeesus, ymmärrät parhaiten,

kun katsot sydämeen,

miten pelkään, valoa väistelen

ja kaipaan pyhyyteen.

Anna anteeksi, pese puhtaaksi,

tee uudeksi kokonaan.

Minä tahdon kuunnella ääntäsi,

se kutsuu seuraamaan.

Sinä, Jeesus, Mestari hiljainen,

et vaatimuksiin vie.

Tulet vastaan seuraasi pyytäen

ja itse olet tie.

Enkä leipää, laukkua, sauvaakaan

saa turvaksi matkalle.

Otan yhden askelen kerrallaan

ja pääsen perille.

Sinä, Jeesus, vallasta riisuuduit

ja suostuit nöyryyteen.

Isän tahdon täyttäen antauduit

maan kaikkeen köyhyyteen.

Sido, Jeesus, nyt minut itseesi,

suo usko ja rakkaus!

Ota kaikki voimani käyttöösi

luo matkaan tarkoitus.

Reppahousun päivä

 Joskus niitä vain on sellaisia päiviä, joiden yli tahtoisi hypätä ja haluaisi, että elämä voisi jatkua entisellään tuon vaikean päivän jälkeen.

Sydämeni on surusta tahmea, mutta silti se moukaroi ja hypähtelee epätahdissa.

Tällaisena päivänä olen surkea reppahousu asioiden vyöryessä omaa rataansa eteenpäin. Ei auta kuin juosta suurempien käsien turviin!

Yritän muistaa, että Isä, joka on vuorilla mukana, on mukana laaksossakin.

Hän, joka on mukana päivällä, on mukana yöllä.

Hän, joka on kanssani valossa, on myös pimeässä.

Ja hän suoristaa asiat, jotka menevät väärin.

Hyvien aikojen Jumala on Jumala myös pahoina aikoina.

 Hän antaa rauhansa surullisiin ja pelottaviin päiviin.

Ystäväni Rachel lähetti minulle Youtube-videon, jossa Lynda Randle laulaa amerikkalaisen Bill Gaither-kuoron solistina laulun God on the mountain.
Kuoro on esiintynyt vuosikymmenien ajan ja kiertänyt ympäri maailmaa laulamassa.

Liitän Lyndan ja kuoron laulun päivitykseeni.

Janoinen maa

 Lauloin alttoa 17 vuotta kirkkokuorossa. Se oli hauskaa aikaa, koska kuorosta tuli melkein perhe ja altoista siskoja.
Aina ei alttostemman laulaminen kuitenkaan tuntunut kovinkaan innostavalta,  se maistui puisevalta, koska sävelkulku liikkui matalalla, kovin kapealla alalla.

Kerran lauloimme psalmiin 143 pohjautuvaa sävelmää. Siinä me altot toistelimme 17 kertaa peräkkäin kolmea sanaa ja säveltä:
"Niin kuin maa, niin kuin maa, niin kuin maa, niin kuin maa, niin kuin maa j.n. e."
kunnes vihdoin tuli 18. säe, jolloin sai laulaa koko sydämestään:
"Niin kuin janoinen maa, minun sieluni halajaa sinua".

Kuluneen kuivan kevään ja alkukesän aikana mielessäni on pyörinyt tuo tuttu kuorolaulu ja sen alttojen osuus, kun olen katsellut kotitieni varrella kuivuudesta halkeilleita ojanpenkkoja.

Kuinka totta onkaan luonnon tuska, kun se on kuivunut ja kärsii, kun vettä ei tule! Tätä kirjoittaessani satoi edellisen kerran 50 päivää sitten.

Eikä ihminen voi kutsua vettä valuvia sadepilviä tai luoda pelloille ja laajoihin metsiin täsmäsadetta.
Vaikka sadettajat pyörisivätkin aamusta iltaan puutarhoissa, se on vain pieni paikallinen apu.

Janoisen ihmisen elämä keskittyy veden ympärille, kuuluu loppumaton huokaus: - Vettä, vettä!
Vain vesi voi muuttaa kaiken!

Nina Åström laulaa Hilja Aaltosen sanoin sekä konkreettisen että hengellisen sateen ikävästä.

Anna sade Jumala

Kuljen täällä kysellen, 

katson hiljaa vaieten

taivaanrantaan tähyillen, 

missä viipyy sateet sen.

Virkistävää juhannusta blogin lukijoille!

Miksi taivas pidättää?

Poutapilvet nyt vain nään.

Kunpa sadepisarat

vuotais maahan, kostuttais.

Anna sade, Jumala, 

sydän kaipaa, odottaa.

Anna kaste Golgatan

virvoittamaan kuiva maa.

Katson ylle vainion,

tähkäpäät jo kypsät on.

Lapset Herran uupuvat.

Johda jälleen ristin luo,

missä virtaa lähde tuo,

joka janon sammuttaa,

lapset Herran uudistaa.

Anna sade, Jumala ...

Tahdon nähdä  voiman sen,

joka muuttaa ihmisen,

veren voiman valtavan,

murtuu kahleet maailman.

Herra, tässä polvistun,

en voi muuta, antaudun.

Näihin käsiin tässä jään,

jossa arven jäljet nään.

Anna sade, Jumala ...

Seuraa minua!

Kylällä korjattiin tietä, vain toinen ajokaista oli käytössä. Päästäkseni eteenpäin piti kiltisti pysähtyä odottamaan saattoautoa, joka kuljetti vuoroaan odottavan autoletkan tietyön toiseen päähän.
Ajoin saattoauton perässä hieman huvittuneena, sillä en voinut välttyä ajattelemasta Jeesusta, joka kutsui opetuslapsiaan samoilla sanoilla kuin autokin: - Seuraa minua!

Sunnuntain 17.6. evankeliumiteksti löytyy Matt. 9 - 13. Se kertoo varakkaasta tullimies Matteuksesta, joka istui tulliasemallaan Kapernaumissa Merentien päässä  ja keräsi varsin korkeita tullimaksuja, joista osa saattoi päätyä hänen omiin taskuihinsa.
Matteus oli kuitenkin hetkessä valmis, kun Jeesus kutsui hänet mukaansa. Raamatussa ei kerrota,  oliko hän kuullut Jeesuksesta aiemmin, tai tunsiko hänet. Joka tapauksessa Matteus hyppäsi epäröimättä pystyyn ja lähti seuraamaan häntä.

Hyppäys oli samalla suuri muutos sosiaaliluokasta toiseen. Varakkaasta tullimiehestä tuli köyhän kiertelevän saarnamiehen seuraaja. 20 vuotta myöhemmin Matteus kirjoitti Jeesuksesta tarkan elämäkerran, olihan hän jo työssään tottunut huolelliseen kirjaamiseen. Itsestään hän kertoi vähemmän. Tiedetään kuitenkin, että Matteus liittyi myöhemmin Paavalin lähestystiimiin, ja vahvistamattomien tietojen mukaan hän on saattanut käydä evankelioimismatkoilla Etiopiassa ja jopa Intiassa saakka.

Jeesuksen kohtaaminen muuttaa aina ihmisen tapahtuipa se millä tavalla tahansa. Yleensä hänet kohdataan Sanan kautta. Nykyisin muslimimaailmassa monet ovat saaneet kohdata hänet unissa tai näyissä. Kohtaamiset ovat niin vahvoja kokemuksia, että koko elämä menee uusiksi.

Paavali kirjoittaa Ef. 2  ihmisen muuttumisesta näin: Ennen te vaelsitte tämän maailman menon mukaan, ilmavallan hallitsijan tahdon mukaan, sen hengen, joka nyt vaikuttaa tottelemattomuuden lapsissa.

Heidän joukossaan mekin kaikki ennen elimme lihamme himoissa tyydyttäen lihan ja mielen haluja ja olimme luonnostamme vihan lapsia niin kuin muutkin.

Mutta Jumala, joka on laupeudesta rikas, on rakastanut meitä ja suuressa rakkudessaan tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikkomustemme tähden, eläviksi yhdessä Kristuksen kanssa.

Armosta te olette pelastettuja.


Kuva Generaretin järven rannalta, missä Jeesus maan päällä ollessaan kulki ja kutsui ihmisiä seuraamaan itseään.

Mikä kukka olet?

Ystäväni Salome, joka seurusteli paljon Isämme kanssa, kysyi kerran Häneltä, mikä kukka hän olisi, jos olisi jokin kukka.
- Kultapiisku! tuli vastaus.

Kun ihmettelin vastausta, niin Salome tokisi huolettomasti: - No, kun minä olen tällainen piiskuttaja!

Salome oli maalannut kuvan Kultapiisku, jossa hän itse kultatukkaisen tytön hahmossa tavottelee kultapiiskun kukkia.

Minua alkoi kiinnostaa myös oma nimikkokukkani. Olin kultapiiskusta pikkuisen kateellinenkin. Pyysin Salomea kyselemään Jumalalta, mikä kasvi olisin.
Aika venyi ja vanui, eikä vastausta kuulunut. Ehkei minulla ollut lainkaan nimikkokasvia.
Sitten Salome saapui meille salaperäisenä kirpputorilta hankittu puutarhakirja kainalossaan.
- Nyt Isämme ilmoitti, mikä kasvi sinä olet, mutta ehkä petyt, Salome sanoi. - Olisit halunnut varmaan olla iso puu.

- Kuinka niin? ihmettelin. - Isolla puulla on isot varjot ja suuri vastuu.
Salome näytti helpottuneelta ja sanoi: - Sinä olet rusokuusama!
Hämmästyin. - Enhän edes tiedä sellaista kasvia.
Aloimme selata puutarhakirjaa. Kasvi löytyi, näytti kauniilta, romanttiselta ja  - yllättävän tutulta.
- Tuollahan se on meidän puutarhassa mieheni ilmoitti.


Tämä vuosientakainen keskustelu tuli tänä aamuna mieleeni, kun hoidin aamulla puutarhassa rusokuusamaani. Kasvi oli kurjassa kunnossa, sillä en ollut viime kesänä kunnostanut sitä millään tavalla. Se oli täynnä kuivia, kuolleita oksia, joita sahasin, katkoin ja heitin pois. Sen varsi oli nokkosien ja vuohenputken ympäröimä. Takerruin tukastani sen oksiin, kun konttasin puun alla. Kasvi kukki parhaillaan, mutta kukkia oli kovin vähän, kuivuus oli varmaan kiusannut sitäkin. Olin laiminlyönyt rusokuusamani hoitamisen, ja nyt se näkyi.

Joh. 15 Jeesus kertoo itsestään, mikä kasvi hän on.
Minä olen totinen viinipuu, ja minun Isäni on viinitarhuri. Jokaisen oksan minussa, joka ei kanna hedelmää, hän karsii pois, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän.

Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedemää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette tekään, ellette pysy minussa.

Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.

Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, voitte pyytää, mitä ikinä haluatte, ja te saatte sen.

Näin Jeesus-viinipuu puhui.

Mikähän on sinun kasvisi, ja mistä asioista se kertoo sinulle?

Tänään kuusamani taitaa puhua minulle siitä, kuinka tärkeää on huolehtia uskonelämästään, ettei aivan kuivetu ja muutu pelkäksi ryhmyiseksi joka suuntaan harottavaksi kummajaiseksi.

Aika on arvokkainta, mitä meillä on

Kuuntelin radio-ohjelman 2000 vuotta sitten eläneestä filosofi ja kirjailija Senecasta. Hän pohdiskeli kirjoituksissaan ajan olemusta ja sanoi: - Aika on arvokkainta, mitä meillä on.

Senecan sanat havahduttivat, sillä tunsin, että tuo on totta.

Aika täällä maan päällä on mahtavan arvokas lahja. Kun olin lapsi ja kävin kansakoulua, joka aamu pidettiin koko koululle aamuhartaus. Tavallisin aihe, mikä toistui aamusta toiseen oli kiitollisuus uudesta alkavasta päivästä. Lauloimme virsikirjoistamme "Taas siunattu päivä se luo valoaan, ja armahan aamun se tuopi. Se kaikille loistavi kirkkauttaan ja siunaustansa se tuopi". Näin jälkeen päin ajatellen tuntuu siltä, että jokaista uutta päivää osattiin arvostaa aivan eri tavalla kuin nykyisin. Jopa pieni lapsikin tunsi niin.

Senecan mielestä ajan voi käyttää kolmella eri tavalla: työhön, asioiden ja ilmiöiden tutkimiseen, jota hänen mukaansa  voi kutsua eräänlaiseksi meditaatioksi, ja sitten kolmas tapa itsensä viihdyttämiseen ja hemmotteluun. Seneca ei laita eri ajankäyttötapoja arvojärjestykseen, vaan kaikki ajankäyttötavat ovat yhdessä arvokkaita - viihtymistä ja hemmotteluakaan unohtamatta. Nykyihminen tosin haluaisi asettaa viihtymisen ja hemmottelun kaikkein suurimpaan rooliin.

Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, miten aika pitäisi   käyttää, että päivistämme tulisi Isämme tahdon mukaisia.

Tuntuu, että päämme pursuaa hyviä ajatuksia ja aikomuksia, mutta istua kyhjötämme paikallamme, osaamatta tarttua mihinkään. Olemme omien ennakkoluulojemme ja - asenteittemme vankeja. Toisten  lähestyminen mutkattomasti ja avoimesti, on vaikeaa. Aika kuluu pohtiessa hyviä aikomuksia: kyllähän minäkin voisin, mutta ...
tai: olisin siinä aika hyvä, mutta kun ...
tai: olisi kyllä tärkeää, mutta ei minulla ole aikaa.



Filosofi Seneca pohti - yllätys, yllätys - kiirettä jo 2000 vuotta sitten. Hän piti kiirettä kaiken pahan alkuna, ja sanoi, etteivät työt tule hoidettua koskaan kunnolla kiireellä.
Eikä raamatussakaan koskaan puhuta kiireestä halaistua sanaa!
Jumala teki kaiken kauniisti, hyvässä järjestyksessä ja ajallaan.

Kuvassa sydän ei ole kohdallaan, vaan kiepahtanut nurinniskoin.

Psalmissa 90 sanotaan:
Opeta minua laskemaan päiväni oikein, että saisin viisaan ja ymmärtäväisen sydämen.

On hieman yllättävää, että psalmin pyynnössä yhdistetään aika ja sydän.  Rukouksessa on kaksi asiaa, päivien oikea käyttäminen ja viisaan sydämen saaminen. Kun siis ymmärtää ajan kulumisen oikein, osaa tehdä oikeita valintoja.
Kaikkein tärkein valinta ajan tällä puolen on se, että uskomme evankeliumin ilosanoman, otamme vastaan Jeesuksen tarjoaman pelastuksen ja varmistamme itsellemme näin taivaspaikan.

 Silloin ajankäyttö muuttuu huomaamatta, ja sydämestä tuleekin täällä tärkeä työkalu.

Itulehden tarina

Osallistuin helluntaina Tampereella Israelin puolesta-konferenssiin, jossa arkkipiispa Dominique Bierman ja hänen miehensä Baruch Bierman opettivat kristinuskon juutalaisista juurista.

Usein luemme vain UT:a, ja unohdamme, että Jeesus oli juutalainen, hän eli juutalaisen kulttuurin keskellä, hänen uskontonsa oli juutalaisuus ja hänen opetuksensa perustuivat VT:iin. UT:a ymmärtääksemme on hyvä tajuta, että Vanha ja Uusi testamentti muodostavat kokonaisuuden.  Jokainen VT:n kirja puhuu jo Jeesuksesta.

Dominique ja Baruch Bierman, jotka ovat minulle tuttuja puhujia jo Eilatin ajoilta, kiertävät nyt ympäri maailmaa kutsumassa ihmisiä Raamatun yhteiselle alkulähteelle.
Heidän toinen teemansa on kutsua ihmisiä seisomaan Israelin rinnalla. Jerusalemiin ollaan parhaillaan perustamassa Yhdistyneet kansakunnat Israelin puolesta-lähetystöä. Siitä tulee paikka, jonne ihmiset voivat tulla ympäri maailman rukoilemaan ja siunaamaan Israelia.

Ystäväni Raku-Rachel oli tullut myös konferenssiin Eilatista, ja vietimme laatuaikaa yhdessä Tampereella. Olimme varanneet hotellihuoneen mukavasta hotellista, joka oli ollut aikoinaan Aaltosen kenkätehtaan työntekijöiden asuntola.
Ajelimme myös taksilla herroiksi, siis rouviksi,  syy tällaiseen ylellisyyteen löytyi kylläkin kipeistä polvista.

Rachelilla oli minulle muovipussiin kääritty tuliainen: sieviä, pyöreitä, vihreitä lehtiä. Ihmettelin niitä, mutta mieheni kertoi, että kyseessä oli kasvi, jota kutsutaan itulehdeksi.

Terhakat pikkulehdet juurtuivat multaan napakasti, ja muutaman päivän kuluttua ne olivat jo täysin uuden kasvun vauhdissa.

Kun katselin alimpana olevaa Rachelin lähettämää aikuisen kasvin kuvaa, minua hämmästytti taas kerran se, miten pienestä alusta on mahdotonta tietää, minkälainen aikuinen kasvi on. Sama ilmiöhän on nähtävillä jokaisen siemenen kohdalla. Parhaimmillaan pienestä siemenestä varttuu jonakin päivänä valtaisa puu.










Samalla tavalla voimme voi kysellä: minkälaisia meistä oikein tulee? Vaikka emme huomaakaan olemme koko ajan muutoksen kynsissä. Sitä ei heti huomaa, mutta jos katselemme taaksepäin vaikka 10 tai 20 vuotta, tajuamme, kuinka maailma on muttunut, ja samalla itse olemme joutuneet muutoksen pyörteisiin. Ehkäpä omat asenteemme ja arvommekin ovat joutuneet muuttumaan. Aina ei muutos ole suotavaa, vaan kyse on periksiantamista.

Älkää mukautuko tämän maailman ajan menoon, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, jotta voisitte tutkia, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä. 
Room. 12:2

Kristus on muuttumisen malli, jonka mukaan kurottautua. Hänen täydellisyytensä on toki kaukana meidän räpiköimisestämme, mutta päämäärä on hänen rakkaudessaan.

Me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin   katselemme Herran kirkkautta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niin kuin muuttaa Herra, joka on Henki. 2. Kor. 3:18.

Yhdessä enemmän

 Asun puolet vuodesta pikkukylässä, jossa on asukkaita noin 40 henkeä. Vaikka elämme Etelä-Suomessa, kaikki on kaukana. Lähikauppaan on matkaa 20 km, ja koulu sekä päiväkoti karkaavat 30 km päähän. Ei ole ihme, ettei kylän asukasluku lisäänny paitsi kesäisin, jolloin kesävieraat pyrähtävät pitäjän keskellä olevan järven rannoille.

Viime viikonvaihteessa kylässämme rakennettiin talkoilla uusi laituri. Paikalle oli saapunut n. 20 asiasta innostunutta talkoolaista. Aluksi työ näytti aika hurjalta, kun odottamassa oli vain  kasa pitkiä lautoja. Tuumaamisen jälkeen päästiin asiaan, ja kahden päivän kuluttua laituri olikin valmis.


Suomessa elää vielä vanha talkooperinne, jossa uskotaan siihen, että yhdessä saadaan aikaan enemmän. Nytkin talkoissamme joku tiesi hyvän tavarantoimittajan, toinen osasi visioida uuden laiturin, kolmannella taas oli kokemusta, mitä virheitä pitäisi välttää. Neljännellä oli mönkijä, joka kiskoi vanhaa laituria rinteessä, viidennellä taas traktori, joka vei romut pois. Sitten tietysti olivat emännät omissa töissään.

Talkoot ovat myös eräänlainen kuva Kristuksen ruumista, seurakunnasta, kuinka siinä jokaisella on omat tehtävänsä.

1. Kor. 12 puhutaan seurakunnasta, missä Kristus on seurakunnan pää, ja jokaisella seurakuntaruumiseen kuuluvalla - kädellä, jalalla, silmällä, korvalla, nenällä - on oma paikkansa ja tehtävänsä.

Jäämme helposti seurakuntayhteydessä vain kuulijoiksi, olemme vain pelkkiä korvia. Kuitenkin kaikilla muillakin ruumiinosilla on merkityksensä. Ehkä emme edes tunnista itsessämme muuta kuin "korvan", se muka riittää. Tärkeää onkin ensin kuunnella, mitä Herralla on sanottavaa, eikä lähteä vain oman innostuksen varassa liikkeelle. Hän tarvitsee rohkeita ihmisiä, jotka monipuolisesti tarttuvat taivaanvaltakunnan töihin.

Kannattaa rukoilla, olenko vain pelkkä korva, vai voisinko olla vielä jotain muutakin.

1. Kor. 12: 27 eteenpäin kertoo.

Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen osaltanne hänen jäseniään.

Jumala asetti seurakuntaan  ensinnäkin jotkut apostoleiksi, toiseksi jotkut profeetoiksi ja kolmanneksi jotkut opettajiksi. Sitten hän antoi voimallisia tekoja, sitten armolahjoja parantaa, avustaa, johtaa, puhua eri kielillä.

Eivät kai kaikki ole apostoleja? Eiväthän kaikki ole profeettoja? Eivätkä kaikki opettjia? Eivät kaikki tee voimallisia tekoja?

Eihän kaikilla ole parantamisen armolahjoja? Eiväthän kaikki puhu kielillä? Eiväthän kaikki selitä kieliä?

Tavoitelkaa innokkaasti parhaimpia armolahjoja. Ja vielä minä osoitan teille verrattoman tien.

Seuraava luku puhuukin sitten rakkaudesta.