Aina ei alttostemman laulaminen kuitenkaan tuntunut kovinkaan innostavalta, se maistui puisevalta, koska sävelkulku liikkui matalalla, kovin kapealla alalla.
Kerran lauloimme psalmiin 143 pohjautuvaa sävelmää. Siinä me altot toistelimme 17 kertaa peräkkäin kolmea sanaa ja säveltä:
"Niin kuin maa, niin kuin maa, niin kuin maa, niin kuin maa, niin kuin maa j.n. e."
kunnes vihdoin tuli 18. säe, jolloin sai laulaa koko sydämestään:
"Niin kuin janoinen maa, minun sieluni halajaa sinua".
Kuinka totta onkaan luonnon tuska, kun se on kuivunut ja kärsii, kun vettä ei tule! Tätä kirjoittaessani satoi edellisen kerran 50 päivää sitten.
Eikä ihminen voi kutsua vettä valuvia sadepilviä tai luoda pelloille ja laajoihin metsiin täsmäsadetta.
Vaikka sadettajat pyörisivätkin aamusta iltaan puutarhoissa, se on vain pieni paikallinen apu.
Janoisen ihmisen elämä keskittyy veden ympärille, kuuluu loppumaton huokaus: - Vettä, vettä!
Vain vesi voi muuttaa kaiken!
Nina Åström laulaa Hilja Aaltosen sanoin sekä konkreettisen että hengellisen sateen ikävästä.
Anna sade Jumala
Kuljen täällä kysellen,
katson hiljaa vaieten
taivaanrantaan tähyillen,
missä viipyy sateet sen.
Poutapilvet nyt vain nään.
Kunpa sadepisarat
vuotais maahan, kostuttais.
Anna sade, Jumala,
sydän kaipaa, odottaa.
Anna kaste Golgatan
virvoittamaan kuiva maa.
Katson ylle vainion,
tähkäpäät jo kypsät on.
Lapset Herran uupuvat.
Johda jälleen ristin luo,
missä virtaa lähde tuo,
joka janon sammuttaa,
lapset Herran uudistaa.
Anna sade, Jumala ...
Tahdon nähdä voiman sen,
joka muuttaa ihmisen,
veren voiman valtavan,
murtuu kahleet maailman.
Herra, tässä polvistun,
en voi muuta, antaudun.
Näihin käsiin tässä jään,
jossa arven jäljet nään.
Anna sade, Jumala ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti