lauantai 30. kesäkuuta 2018

Valoa väistelen

Juhannuksen aikaan kaikki seitsemän lastenlastani istuivat pitkän pöydän ympärillä maalaamassa. Minun tehtäväkseni jäi etsiä tarvikkeita, irrottaa papereita lehtiöstä ja vaihtaa puhdasta vettä vesikuppeihin. Lapsilta syntyi taidetta, mutta minulle syntyi kaipaus ryhtyä pitkästä aikaa itsekin maalaamaan.

Kun talo oli sitten tyhjentynyt ja hiljainen, istuuduin vuorostani pöydän ääreen, mutta rimakauhu oli vähällä tarttua minuun. Käteni tuntuivat kaikesta työn touhusta niin kömpelöiltä, että epäilin vahvasti, syntyisikö mitään.
Onneksi netti on melkoinen aarreaitta: löysin kuvan naisesta, joka oli kohottanut käden päänsä suojaksi. Naisen asento kiehtoi minua.
Päässäni alkoi soida virsi 510 jonka 1. säk. sanat kertovat monelle ihmiselle tutusta ristiriitatilanteesta. Siinä virsirunoilija Anna-Maija Raittila kertoo, kuinka ihminen  kaipaa Jumalan yhteyteen, mutta samaan aikaan pelkää ja väistelee Jumalan kirkasta, paljastavaa valoa.

Tuttuni filosofi Torsti Lehtinen kuvasi kerran uskoontuloaan sanoilla: - Tein rauhan rauhattomuuteni kanssa.
Rauha on Jumalan ominaisuus ja Jeesuksen luonteen laatu.
Raamattu kehottaa meitä kautta linjan  tekemään rauhan Jumalamme kanssa.

Kirjoitan tähän virren 510, se pohjautuu englantilaiseen kansansävelmään

Sinä, Jeesus, ymmärrät parhaiten,
kun katsot sydämeen,
miten pelkään, valoa väistelen
ja kaipaan pyhyyteen.
Anna anteeksi, pese puhtaaksi,
tee uudeksi kokonaan.
Minä tahdon kuunnella ääntäsi,
se kutsuu seuraamaan.

Sinä, Jeesus, Mestari hiljainen,
et vaatimuksiin vie.
Tulet vastaan seuraasi pyytäen
ja itse olet tie.
Enkä leipää, laukkua, sauvaakaan
saa turvaksi matkalle.
Otan yhden askelen kerrallaan
ja pääsen perille.

Sinä, Jeesus, vallasta riisuuduit
ja suostuit nöyryyteen.
Isän tahdon täyttäen antauduit
maan kaikkeen köyhyyteen.
Sido, Jeesus, nyt minut itseesi,
suo usko ja rakkaus!
Ota kaikki voimani käyttöösi
luo matkaan tarkoitus.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti