Tässä eräänä sunnuntaina 7-vuotias lapsenlapseni, Julius, ja hänen isotätinsä viettivät tuntikausia auringonpaisteessa istuskellen. He olivat asettuneet kököttämään perunamaan taakse pilvikirsikan alle.
Mitä he oikein siellä tekivät? Nauttivat viimeisten kesäpäivien lämmöstä, tarkkailivat kiven alta vilahtelevia sisiliskoja ja keskustelivat verkalleen elämästä.
Isotäti kysyi pojalta: - Mikä sinä haluat olla isona?
Poika mietti pitkään ja hartaasti. Sitten kuului vastaus: - Minusta tulee tietysti liskonmetsästäjä.
Katselin näitä kahta eri-ikäistä ystävystä kauempaa ja ajattelin, miten hienoa onkaan kiirettömyys, tuollainen leppeä joutilaisuus, joka ei vaadi mitään, vaan antaa ajatusten vapaasti vaellella sinne tänne. Voi tehdä jotain, tai olla tekemättä mitään. Voi sanoa ihan sitä, miltä tuntuu. Voi viipyä hyväksynnässä ja luottamuksessa.
Itse olin Helsingin-matkallani erään ystäväni kanssa Lasipalatsissa kahvilla ja tulin kertoneeksi hänelle minua painavia asioita. Ystäväni, joka ei vielä ole kovin tuttu uskonasioiden kanssa, kysyi minulta henkilökohtaisen kysymyksen.
- Millaista se on, kun rukoilee, ja tuntuu, ettei Jumala kuule, eikä vastaa. Eikö se koettele sinun uskoasi?
Nojauduin tuolissani taaksepäin. - Tietysti se koettelee. Mutta yritän opetella koko ajan pyhää huolettomuutta.
- Pyhää huolettomuutta?
- Niin juuri. Jos koko ajan rukoilisin näin. (Näytin oikein konkreettisesti ystävälleni tiukasti yhteen rutistettuja käsiäni. Rystyset loistivat kireinä ja valkeina!) Olisin silloin sidottu monin tuskaisin ajatuksin ongelmiini. Nyt sanon vaan Jumalalle: "Tiedät, Isä, kyllä kaiken!" Silloin annan Jumalalle tilaa toimia. Hän hoitaa ongelmani parhaalla mahdollisella tavalla. On tosi mielenkiintoista nähdä, miten hän järjestää asiat.
Ystäväni leikkasi haarukallaan kakusta pienen palan ja nyökytteli.
Pyhä huolettomuus kuulosti meidän mielestä oikein hyvältä asenteelta.
Ristiin mahtuvat kaikki elämän sävyt.
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti