Suuri mäkikotka ja mäkihypyn legenda Matti Nykänen on poissa.
Monilla jyväskyläläisillä on Matista muistoja erilaisista yhteyksistä: naapurina, koulukaverina, mäkihypyn tiimoilta tai ravintolamaailmasta.
Haluan itsekin tuoda näihin muisteluihin oman muistohippuseni vuodelta 1971.
Olin silloin ensimmäistä vuotta opettajana. Työpaikkani oli upouudessa Kangasvuoren koulussa, jossa neljä luokkaa oli yhdistetty toisiinsa paljeovilla.
Musiikkiluokka oli erillisessä tilassa, siellä ei ollut pulpetteja vaan laulupenkit, joilla 2. luokkalainen Matti Nykänenkin istua kökötti. Hän oli musiikkioppilaani ja minä hänen musiikinopettajansa.
Matin laulamisesta ei kovinkaan paljoa muista, (vaikka hänestä levylaulaja myöhemmin tulikin!) eikä hän edes villi tunneilla ollut - mitä nyt vähän vääntelehti - sillä oppitunti tuntui varmaan liikunnallisesta pojasta pitkältä. Matin luokka oli muutenkin aika vauhdikas, joten ei hän porukasta kummemmin erottunut.
Eräs hauska tapaus on Matista muistoissani.
Meitä oli Kangasvuoren koulussa silloin viisi naisopettajaa. Eräänä päivänä välituntivalvoja pyyhälsi sisälle takki lumihiutaleita pöllyten ja huusi:
- Mitä nyt tehdään? Matti on kiivennyt pihakuusen latvaan, eikä suostu tulemaan sieltä alas!
Mitä ihmettä? Pihakuusi ei ollut mikään matala näre, vaan ulottui jonnekin 15-20 metrin korkeuteen.
Kiskaisimme kaikki neljä muuta opettajaa takit harteillemme ja riensimme pihalle. Siellä jo oppilaat, satakunta lasta kiersivät kuusta ja osoittelivat latvaan, jossa oksien välistä näkyi Matin tummaa puseroa ja valkoinen pipolakki.
Kauhistuimme. Alkoi aneleminen: - Matti, tule alas! Tule heti alas!!!
Matti taisi kuitenkin jo 8-vuotiaana pitää kovasti korkeista paikoista, sillä hän ei ottanut kuuleviin korviinsa meidän viiden naisopettajan pyyntöjä, joita me ringissä kuusen alla hänelle vuorotellen kiljuimme. Siellä tuleva mäkikotka istui kuusen tyytyväisenä latvassa eikä suostunut hievahtamaankaan.
Välitunnin lopussa rehtori patisteli oppilaat ja opettajat sisälle, itse hän jäi pihamaalle houkuttelemaan huimapäätä alas.
Matti ei halunnut palokuntaa tulevaksi, eikä hän halunnut ottaa vahtimestariltakaan apua.
Joskus puolen tunnin kuluttua hän suostui laskeutumaan rauhassa omia aikojaan maan pinnalle.
Seuraavina vuosina Matin harjoitusmäet olivat samassa metsässä, jonka kautta hiihdin työpaikalleni. Siellä on Matin nimeämä Karmitsa, jolle hän koulupäivän jälkeen kiirehti harjoittelemaan. Karmitsa - jonka nimikin johti myöhemmin Garmish Partenkirchenin huipuille.
Alla on kuva minusta vuodelta jolloin toimin Matin musiikinopettajana. Alemmassa mainoskuvassa olen esittelemässä silloisen musiikkiluokan laulupenkkejä.
Matin lausahduksia löytyy netistä pitkä lista.
Poimin tähän häneltä muutaman viisauden.
Jokainen tsäänssi on mahdollisuus.
Ohilyöntejä voi sattua niin elämässä kuin pesäpallossakin.
Rakkaus on sitä, että välittää toisesta ja on hänelle hyvä.
Se on kaikenlaisten harmien välttämistä, ettei toinen joutuisi kärsimään.
Elämä on ihmisen parasta aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti