lauantai 23. helmikuuta 2019

Pikkuhiljaa kohti kultahäitä


Lapsenlapsemme, Esteri 9 v,  innostui tekemään mummille ja ukille onnittelukortteja lähestyvän hääpäivän kunniaksi.
Pääsihän perhekuvaan toki koirakin mukaan!
Tänä vuonna ei ollut sentään tulossa mitään pyöreitä, rubiinihäät oli ohitettu ja kultahäihin on vielä muutama vuosi aikaa.

Muisteltiin siinä taas kerran perhetarinaa siitä, kuinka mummi ja ukki ottivat yhteisen elämän ensi askeleita.

Elettiin syyslukukautta 1967, opettajakoulutuksen ensimmäistä vuotta ja joulu lähestyi. Oli tenttiaika ja muutama koe oli jo läpäisty.
Katselin kavereitteni kanssa ilmoitustaululta kotitalouden tentin tuloksia. Oma arvosanani ei ollut kovinkaan häävi, mutta listan korkeimpana komeili T. K. täydellä kirkkaalla kympillä.
En tuntenut kyseistä sankaria ollenkaan, vaan pyysin kavereitani näyttämään hänet minulle.
Muutaman päivän kuluttua pitkä, päättäväisen näköinen mies sitten marssi päärakennuksen ovesta sisälle aulaan, päällään ruskea villakangastakki ja susilakki silmillä. Lakin korvaläpät heilahtelivat harppausten tahdissa.
- Tuolla tulee T. K! tytöt supattivat.

Eräänä päivänä kun tuo kotitalousmestari istui sitten yliopiston kahviossa yksin pöydässään, niin lähestyin häntä rohkeasti ja kysyin: - Oletkos sinä niitä Hauhon poikia? Minä olen Luopiosten likkoja.
(Olivathan Hauho ja Luopioinen sentään naapuripitäjiä!)

Siitä alkoi ystävyys, joka muuttui muutaman vuoden kuluttua romanttiseksi rakkaudeksi.

Mikä on saanut pitkän suhteemme sitten kestämään?

Varmaan yhtenä syynä oli se, että opimme tuntemaan toisemme hyvin ensin ystävinä. Toisen persoona ja koko elämä tuli tutuksi - ei tullut myöhemmin yllätyksiä.
Tutustuimme myös toistemme arvomaailmaan. Ajattelimme samalla tavalla uskonnosta, avioliitosta, perheestä, rahasta, luonnosta.
Pidimme samoista asioista, luimme kirjoja, kirjoittelimme ja kuuntelimme musiikkia. Rakastimme myös metsiä.
Myöhemmin työelämässä työskentelimme tiiminä, oli erityisen hauskaa ideoida yhdessä ja toteuttaa erilaisia projekteja. Ja jos vastoinkäymisiä tuli, seisoimme rinnakkain toistemme tukena.
Oli tärkeää myös pyytää ja antaa anteeksi toiselle. Onneksi kumpikaan ei ole ollut pitkävihainen. Yritimme sopia riidat ennen nukkumaanmenoa.
"Älkää antako auringon laskea vihanne yli" on ollut tärkeä neuvo. Ef. 4:26

Ehkä paras ohje on kuitenkin ollut: Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.
Room. 12:6

Nuo sanat ovat sellaiset taikasanat, jotka kätkevät sisälleen puolison kaikenlaisen hyväksymisen.
Sanat sisältävät myös jatkuvan prosessin, miten edetä. Siihen sisältyvät toiseen luottaminen, ystävällisyys, auttaminen ja huolenpito - monet arjen mukavat pienet asiat - sillä arjen pienistä hetkistä elämä muodostuu.


Ja näin sitten vuonna 1972




























Luin kuluneella viikolla Sally Salmisen kirjan Katrina, joka kertoo suuresta rakkaudesta, vaikka ulkopuolisen silmin se näyttäisi olevan pariskunnalle aivan mahdotonta.
Olen julkaissut Katrinasta arvioinnin sivupalkin Kirjat 2019 osiossa.













Ei kommentteja:

Lähetä kommentti