Heräsin viime yönä lapinkoirani, Saanan, haukkumiseen, enkä saanut sen jälkeen pitkään aikaan unta. Istuin sänkyni reunalla ja katselin yötaivasta ikkunasta. Elokuinen yö oli jo pimeä, tähdet loistivat kirkkaina. Ihmettelin, miten kesä olikin kuin salaa jo siirtynyt pimeiden öiden aikaan. Joka vuosi se tulee liian nopeasti ja yllättää.
Jeesus puhuu Raamatussa itsestään valona. Hän sanoo: - Minä olen maailman valo. Se joka seuraa minua, ei kulje pimeydessä, vaan hänellä on elämän valo.
Ja Paavali muistuttaa tessalonikalaisia 1. Tess.5: 4-6 Mutta te veljet, ette ole pimeydessä ... sillä te kaikki olette valon lapsia ja päivän lapsia. Me emme ole yön, emmekä pimeyden lapsia.
Olen ihmetellyt ihan päivittäisen elämäntavan nyrjähtämistä, miten nuoremmilla sukupolvilla yö ja päivä tuntuvat vaihtaneen paikkaa. Nuoret - jopa lapset - valvovat yömyöhään ja roikkuvat laitteittensa kanssa, niin että seuraavan päivän herääminen siirtyy puolille päivin tai jopa iltapäivään. Tuntuu, että paljon on menetetty, kun raikas ja odotuksilla ladattu aamu on valunut käsistä.
Taiteilija Birgitta Yavari on sanonut osuvasti: - Voimme vaikeuksitta ymmärtää, että lapsi pelkää pimeyttä, mutta on traagista, kun aikuiset pelkäävät valoa.
Tuntuu, että hengellisessä maailmassa ihmiset eivät halua tulla Jumalan kirkkaaseen valoon, joka valaiseen ja paljastaa synnin. Raamatun sana ohjaa meitä maailman pimeydessä kuin pieni lamppu yhden askelen kerrallaan. Jumalan sanan valo on niukka, se ei paljasta meille Jumalan koko sanomatonta kirkkautta. Se antaa kuitenkin tarpeeksi valoa, jolla on tultava toimeen. Se kertoo tärkeimmän: sen että Jumala rakastaa, hän antaa synnit anteeksi ja johdattaa taivaan kotiin. Tähän valoon on tyydyttävä, ja se riittääkin elämän ajaksi.
Pimeyttä ei voi poistaa, mutta valoa voi aina lisätä.
Voimme itsekin olla valona - edes pieneä tuikkuna - sille, jota elämän pimeys ahdistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti