Neljä viikkoa tätä juhlaa tuli eilen täyteen. Turistiryhmiä tulee ja menee, mutta me vain olemme ja olemme kuin kotonamme. Neljässä viikossa ehtii saada paljon ystäviäkin. On suloinen huonepalvelija Anna, venäjänjuutalainen. On vanha Leonardo, juutalainen Uralin alueelta. Hän kävelee kepin kanssa ympäri hotellin sisäpihaa käsi ja jalka paketissa. Tavatessamme vaihdamme aina muutaman sanan venäjää hänen kanssaan. Sitä hän hämmästelee, siitä iloitsee. On Stephen, ruotsinjuutalainen, joka soittaa ja laulaa gospelia rantabulevardilla. Kuinkahan hänen laulujensa sanoihin ei kukaan puutu? Nostosillalla tapaamme päivittäin ravintolamainoksia jakavan hulvattoman hauskan nuoren miehen, joka on kotoisin ties mistä. Temperamentista päätellen ehkä Väli-Amerikasta.
Eläinystäviäkin on paljon. Kyyhkyspariskunta pihallamme, rakkaat pikkuruiset lämpimänruskeat varpuset kesäravintolan pöydän kulmalla odottamassa osaansa. Jäisikö ranskanperunoista jotain heillekin? Mutta kaikkein hauskin ystävämme on suurisuinen kissa, joka osaa puhua. Harva se päivä touhuaa kollimme beesin tyttöystävänsä kanssa oman hotellirakennuksemme ulko-oven tienoilla. Kolli tykkää meistä. Se on huomannut, että me osaamme puhua sen kieltä. Se hiipii lähellemme, kallistaa päänsä ja suurella kolmikulmaisella suullaan alkaa kertoa päivän tapahtumista. Tulisi varmaan turinoimaan tänne neljänteen kerrokseen asti, jos ottaisimme sen kanssamme hissiin. Nyt emme ole kollia muutamaan päivään nähneet ja käy niin sääliksi tuo tyttökissa. Sellaista elämä on: joku vain ottaa ja lähtee (vrt. me).
Ihmisen aistit ovat kummalliset. Tultuamme Eilatiin kävelimme aina hiljaa, katsoimme ja huomioimme kaiken: pensaan johon oli tullut ensimmäinen kukka, palmupuiden toinen toistaan kummallisemmat runkojen rakenteet ja katukivien korallinpunaisena hehkuvan hohteen. Mutta voi meitä! Nykyään me porhallamme paikasta toiseen. Eräs blogimme lukija kirjoitti kommentissaan: " Kauneuden katsominen ja näkeminen voi olla myös Jumalan näkemistä." On siis tärkeää olla sisäisesti valveilla.
Totta turisit Arjasein, kun totesit: "Nyt emme ole kollia muutamaan päivään nähneet ja käy niin sääliksi tuo tyttökissa. Sellaista elämä on: joku vain ottaa ja lähtee (vrt. me)."
VastaaPoistaJoten laulun sanoin kollisi laulaa:
"Tääl' yksinäni laulelen, kun ilta tullut on.
Vien hartaat huokaukseni Luojan luokse taivohon."
Vaan enpäs olekaan yksin tänä suurena juhlapäivänä. Koko Suomen kansa juhlii kanssani, Suomen lippujenkin liehuessa komiasti saloissaan talvisessa pyryssä.
Onhan tänään rakkaan vaimoni ja minun ensitreffin ikimuistoinen päivä, helmikuun viides, jolloin me yhteisellä kotimatkallamme opinahjostamme, nautimme Eerikinkadun Mannalassa kuumaa kaakaota kermavaahdon kera ja herkuttelimme Runebergin tortuilla.
Sitten ajelimme Metsälänlinjan kuusysillä Käpyläntien kulmaan. Matkan aikana käänsin Arjani mustat nahkakäsineet nurin narin, jotta hän vielä seuraavanakin päivänä muistaisi hansikkaitaan käännellessä kätösiinsä käypäisiksi, notta kenen matkassa tulikaan oltua. Heh, se matka jatkuu vieläkin.
Hieno on reissu! :-)
-Paavo-