keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Mikä on ihminen . . .
Salome kyseli viime kirjoituksessaan: - Mikä on ihminen, että häntä muistat, ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?
Viikonvaihteeseeni sisältyi kaksi koskettavaa tapahtumaa. Olimme esikoislapsenlapsen syntymäpäivillä. Tyttö täytti 10 vuotta. Kun olimme kokoontuneet kahvipöydän ympärille, äiti piti tytölle puheen, jossa hän kertoili tytön elämästä, ja varsinkin kuluneen syksyn aherruksesta. Tyttö säteili kakkunsa takana.
- Kiitos, että tulitte! hän sanoi. - Minä olen niin onnellinen, että te kaikki olette täällä!
Vähän myöhemmin tyttö soitti vierailleen sellollaan kehtolaulun ja etydin. Kun katselin tytön käsiä liikuttelemassa sellon jousta, mietin kymmenen vuoden takaista aikaa, jolloin autoin pientä vauvan kättä nutun hihaan. Ajan kuluminen tuntui ihmeelliseltä.
Toinen pysähdyttävä tapaus oli kouluni senioreitten kokous vanhalla koululla. Jostain syystä liikkeelle olivat lähteneet "ikivanhat" 50- ja 60-luvuilla opiskelleet, väki oli suurimmaksi osaksi kovin harmaatukkaista. Tilaisuudessa muistettiin kolmea naisopettajaa, jotka olivat kuluneena syksynä täyttäneet 80, 85 ja 90 vuotta. Oli upeaa nähdä, kuinka terveitä he olivat, ja miten heidän ajatuksensa kulkivat virkeinä, ja kuinka he selkeästi pystyivät ilmaisemaan puheissaan itseään.
Kaikista näistä hienoista kokemuksista huolimatta mieleen pyrki koko ajan ajatus siitä, miten hauras ihmiselämä on, ja miten lyhyt se on. Kun katsoo näitä elämän ääripäitä, ne tuntuvat molemmat olevan tällä hetkellä todella lähellä. Aivan käden ulottuvilla. On helppo muistaa itsensä koululaisena uusien tehtävien edessä. On helppo nähdä itsensä kuihtuvassa, mutta vielä elämänotteensa pitävässä vanhuksessa.
Mieleen tulee vahva tunne siitä, miten elämämme syntymästä kuoleman hetkeen - kaikki meissä - koko olemisemme on Jumalasta. Miten viime kädessä jokainen päivämme on armoa. Ja miten itkettävän haikeaa, kaunista ja täydellistä kaikki on.
Yksi lempivirteni onkin ollut Päivä vain ja hetki kerrallansa (V338), joka mielestäni kertoo hyvin tästä Jumalan varassa elämisestä.
Päivä vain ja hetki kerrallansa,
siitä lohdutuksen aina saan.
Mitä päivä tuokin tullessansa,
Isä hoitaa lasta armollaan.
Kädessään hän joka päivä kantaa,
tietää kaiken, mitä tarvitsen,
päivän kuormat, levon hetket antaa,
murheen niin kuin ilon seesteisen.
Ja vielä viimeisen säkeistön pyyntö:
. . . "Suo mun ottaa isänkädestäsi
päivä vain ja hetki kerrallaan,
kunnes johdat minut kädelläsi
riemun maahan, päivään kirkkaimpaan."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kirjoitit niin kauniisti Salomen kirjoituksen jatkoksi,että aivan kohoaa kiitos Korkeimmalle jo tästä elämästä kuin myös iankaikkisestä elämästä.
VastaaPoistaSillä elämä on meille lahja ja Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä.