Mesila - Valtatie

Tämä kuva on ollut esillä blogissamme jo kerran aikaisemminkin. Kuva on otettu kaksi vuotta sitten, kuuden viikon matkallamme Eilatissa. Suoraan edessäni on kuuluisa paikallinen maustekauppa ja oikeassa laidassa, keskellä kuvaa Jordanian raja-asema. Taustan punainen vuoristo kuuluu siis Jordanialle.

Kuvaa ottaessamme olemme lähdössä maustekaupalta takaisin hotellillemme - kävellen - pitkin vadin pohjaa. Matkaa kaikenkaikkiaan kuumuutta hohtavalla hietikolla on edessämme vajaat kolme kilometria ja hotellikin näkyy kaukana tuttuna silhuettina Punaisen meren rannalla. Eksyminen oli siis mahdotonta. Mutta tässä kohtaa kävelyretkeä emme vielä tienneet, että edellisen päivän rankkasade oli vienyt kävelytien mennessään, ja että hietikko oli hengenvaarallisen upottava. Maa saattoi yht'äkkiä vajota muutaman metrin syvyyteen jalkojesi alta ja olit kuopassa, kuumuudessa, et missään, mistä kukaan tajuaisi sinua etsiä. Nämä totuudet selvisivät meille onneksi vasta jälkeenpäin. Me koimme vain kuumuuden ja janon, sillä jouduimme palaamaan koko matkan takaisin - umpiläkähtyneinä. Tie oli toisesta päästään totisesti poikki. Kun lopulta selvisimme takaisin lähtöpisteeseemme ajoimme takaisin hotellille kiltisti taksilla.

Kuvan valitsin tähän siksi, että juttuni otsikkona on 'Valtatie', hepreaksi Mesila.

Juuri Mesila-niminen heprean oppikirja alkoi johdattaa meitä kahta senioriopettajaa sille kielen valtatielle, jolta alkoi löytyä monenmoista muutakin kuin sanojen taivutuksia ja  kielioppisääntöjä. HEPREA on erilainen kuin kaikki muut maailman kielet. Magdaleena osaa niistä kielistä kuutta, minä en läheskään yhtä montaa, mutta sekin jo riittää toteamaan, että heprea EI ole samanlainen kuin muut maailman kielet. 

Lupasin tässä osiossani kertoa muutaman pienen yksityiskohdan, todistaakseni tämän ja näin sukupuolineutraalin kohun keskiössä otan tutkimuksen alle sanat 'mies ja nainen' --- ISH ja ISHA jotka hepreaksi siis tietenkin kirjoitetaan oikealta vasemmalle (ahsi ja hsi), eikä kuten minä tässä olen tehnyt.

Kuvassa kaavio siitä, miten mies ja nainen-sanat pitävät sisällään Jumalan nimen kirjaimet, ja mitä ominaisuutta heistä kumpikin yhteiseen liittoonsa tuovat.

Rabbit opettavat, että jos mies ja nainen eivät ota liittoonsa mukaan Jumalaa, he ovat toisilleen kuin polttava tuli. Miten totta se onkaan! Ja miten totta se on myös kaikenlaisissa liitoissa!

Psalmien sanomaa erämaassa 1

Ps. 84: 6 - 7 

Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta,

ne, jotka kaipaavat pyhälle matkalle.

Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa,

sinne puhkeaa virvoittava lähde,

ja sade antaa heille siunauksensa.

Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa.

Ps. 119: 103 - 105

Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi!

Ne maistuvat hunajaa makeammilta.

Sinun säädöksesi antavat minulle ymmärrystä.

Sen tähden minä vihaan kaikkia valheen teitä.

Sinun sanasi on lamppu,

joka valaisee askeleeni,

se on valo minun matkallani.

Ps. 65: 10

Sinä pidät huolta maasta 

ja annat sille sadetta,

sinä teet sen hedelmälliseksi.

Jumala, sinun virtasi on vettä täynnä.

Sinä kasvatat sadon ihmisille,

pidät maasta huolen.

Piirrokset ja valokuvat Magdaleena

Mikä ketäkin nappaa?

Postilaatikosta tuli minulle toissapäivänä paketti. Paketit ovat aina jännittäviä, eikä niitä liiemmin sota-ajan pikkutytöille lähetetty. Yhden ainokaisen muistan. Sen sain 5-vuotislahjana Helsingissä asuvalta Jenny- kummiltani. Tilanne oli silloin ollut niin jännittävä, että vaadin saada avata sen jo puolessavälissä kotimatkaa, erään puiston aurinkoisella penkillä - yhdessä äidin kanssa. En muista äidin olleen edes siitä vihaisen. Ehkäpä paketti kiinnosti häntäkin. Paketissa oli valkoinen, punaraitainen villapusero ja vihreät, valkokukalliset puuhelmet.

Tällä kertaa posti toi minulle kirjan - uuden hepreankielen kirjamme, jonka olimme valinneet  opintopiirimme kevään oppikirjaksi. Miehenikin tarttui paketista putkahtaneeseen uuteen kirjaan, kyselikin siitä kaikenmoista. Sitten hän ojensi kirjan minulle ja sanoi: 'HUH. Ei kyllä ole minun juttuni!'

Magdaleenan edellinen postitus päättyi pohdintaan siitä, miten erilaisia ihmistyyppejä Jeesuksen läheisimmästä opetuslapsijoukosta löytyi. Sitten hän mietti, miten meidän tämän päivän tallaajien, oman aikamme viestinviejien tehtävä meille itse kullekin kirkastuisi. Mikä on siis itse kunkin paikka ja tehtävä- kutsumus - 'seurakuntalaivassa', tällä elämänmittaisella matkallamme?

Olimme Magdaleenan  kanssa viime kesänä Parikkalassa, Kansan Raamattuseuran Oronmyllyn toimintakeskuksessa heprean kielen kesäkurssilla. Heti jo ensimmäiselle tunnille tullessamme olimme ällikällä lyötyjä. Kesäisen kuuma luokkahuoneemme oli niin täynnä opiskelijoita, että mahtuaksemme kaikki, koko konkkaronkka luokkaan, piti sinne kantaa lisää pöytiä ja istuimia. Opettajan tehdessä meille alkuun hepreankielisen kysymyksen, mitä muita kieliä hänen eteensä kokoontuneet oppilaat, sedät ja tädit, olivat opiskelleet, siis muuta kuin kuin heprean alkeet, saimme havaita, että yli puoli luokallista oli opiskellut tätä ennen myös venäjän kielen. Hämmästykseksemme heitä oli niin miehissä kuin naisissakin. Sama sisäinen kutsu oli siis kohdannut näin suurta muutakin joukkoa kuin aikanaan meitä kahta 'mummelia'.

Kuvassa 5-vuotias, tuleva ikuinen opiskelijatyttö. Pusero on kummin lahja, mutta minnekähän ne lahjahelmet ovat jääneet?.

Omassa kirjoitelmassani otsikolla 'Very good' kävin kurkistelemassa Herramme taivaankanteen merkitsemiä valtavia ilmoituksia. Tässä blogissani availen hippusen heprean kieleen piiliotettua merkillistä maailmaa. Hämmästyttävää on jälleen se, että mitä syvemmälle heprean kielen aluetta kaivaa, sitä isompia aarteita sieltäkin silmiemme eteen nostetaan.
Sananlaskut 25:2 kertoo sen meille seuraavasti:
" Jumalan kunnia on salata asia, ja kuningasten kunnia on tutkia asia."
Jumala päätti kätkeä sanomansa siis myös muinaisiin heprean aakkosiin. Kirjoitettu heprean kieli onkin kuin koodisormus sen ymmärtämiseksi, mitä kaikkea Jumala on meiltä toistaiseksi kätkenyt.
 
Heprean kielen elpyminen tapahtui pääasiassa vasta1900-luvun alussa. Se tuli asetettua kohdalleen siis lähes kahden vuosituhannen piilossaolonsa jälkeen. Tänään jokainen halukas voi vapaasti imuroida heprean kielen itselleen. Universumin Luoja on siis leikkinyt kanssamme kuin 'kuurupiiloa', mutta tänään Hän ilmoittaa itsensä kaikille niille, jotka Häntä etsivät.
Tätä uskomatonta, heprealaisiin sanoihin ja kuviin koodattua taidetta, löytyy esim. seuraavilta nettisivuilta:
www.hebrew-cybher-art.com tai Hebrew Word Pictures  Heprean kielen kirjaimilla on, kuten varmaan on yleisesti tiedossa, kuvallisen vastineensa lisäksi myös numeerinen vastine, jonka avulla tutkijat pystyvät löytämään niihin koodattuja raamatullisia merkityksia.

Otan tähän niistä  vain yhden pienen esimerkin. Meidän Raamattumme alkaa sanoilla "Alussa loi Jumala taivaan ja maan." Heprealaisessa tekstissä se on sanottu hieman toisin. Se kuuluu näin: "Alussa loi Jumala alefin ja tavin (kaksi heprean aakkosten kirjainta, jotka meikäläisittäin sanottaisiin A ja O, Alfa ja Omega, alku ja loppu)..
Tiedämme, että Jumala loi kaiken puheensa avulla. Sanat muodostuvat yleensä kirjaimista, mutta koska hepreassa kirjaimet ovat myös sanoja, numeroita ja kuvia, muuttuu sanoma laajemmaksi.  Heprean aakkosten ensimmäinen kirjain on alef . Se edustaa väkevyyttä ja se piirrettiin sen vuoksi härän pääksi. Useat Jumalan nimet alkavat alefilla, kuten Elohim ja Adonai. Tav-kirjain taas muistutti ristiä ja kirjain tarkoittaa 'tunnusta', 'merkkiä' sekä myös 'liittoa'. Mutta, mutta - se edustaa nyös nimikirjoitusta, siis puumerkkiä. Nämä kaksi kirjainta, alef ja tet, edustavat koko heprean kielen kirjaimistoa, mutta samalla ne ovat ikään kuin Jumalmme puumerkki - Herran nimikirjoitus kaiken Sanan alla.










  

.

Ei sentään räppiristeilylle

Aloitan Salomen ja minun risteilykertomuksen nurinkurisesta päästä - siitä kun Princess Baltic palasi Turkuun. Matkapoikien bussin lähtöön kotiinpäin oli lähes kaksi tuntia, mutta satamapaviljongissa ei ollut minkäänlaista odottelupaikkaa. Ulkona oli jo pimeä ja pikkupakkanenkin kiusasi. Laivayhtiön virkailija pahoitteli tilannetta, mutta hänellä ei ollut kuin yksi neuvo: - Pyytäkää istumapaikkaa joiltakin nuorilta! Täällä on 2000 nuorta lähdössä räppiristeilylle.

Katsahdimme ympärillemme: toden totta, nuoria seisoskeli tiiviinä ryhminä. He nauroivat ja kiljuivat kiihkeässä lähdön odotuksessa tölkit tai pullot käsissä. Suuntasimme seinän vierelle, jossa neljän pojan porukka piti majaa. Auliisti he tarjosivatkin paikkansa meille, heitä huvitti kovasti, kun heidän joukkoonsa yhtä äkkiä ilmestyi baskeripäisiä mummoja. He tervehtivät meitä nyrkillä kopsauttamalla, kyselivät lähdemmekö heidän kanssaan risteilylle, ja joku lauloikin meille vähän malliksi.

Tällaisia poikaporukoita ehdimme tavata muutamia. Kaikki olivat tavattoman huvittuneita mukanaolostamme ja meille  mummeille mukavia, vaikka muistutimme heitä, että olkaapa sitten reissussa kunnolla.

- Totta kai me ollaan! pojat nauraen vakuuttivat.

Salome ja minä emme siis seilanneet räppiristeilyllä, vaan osallistuimme ohjelmaan, jossa saimme monesta asiasta opetusta. Kirkkoherra Juhani Peltonen puhui aiheesta Apostolit Jumalan koulussa.

Hän sanoi, ettei seurakunta ole tänä päivänäkään mikään yhtenäinen joukko, vaan siinä on ryhmiä, jotka tulevat hyvinkin lähelle vapaita suuntia. Hän määritteli lahkolaisen sellaiseksi ihmiseksi, joka ottaa pelastuksen avaimet omiin käsiinsä.

          12 opetuslapsen joukko on pienoiskuva siitä, mitä seurakunta on. Jeesuksen menetelmä ihmisten kohtaamisessa oli ihminen itse. Jeesus ei kirjoittanut oikeastaan mitään: vain yhden ainoan kerran ja silloinkin hiekkaan. Hän kutsui voimakkaasti vastakohtaisia ihmisiä oppilaikseen. Erilaiset elämänkohtalot, arvot, sivistys, alueet ja asuinpaikat erottivat heitä.

Muistamme, kuinka Natanael kysyi epäillen Filippukselta : "Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?"

"Tule, niin näet", Filippus vastasi.                 

          Opetuslapset eivät muodostaneet täydellisten ja moitteettomien ihmisten joukkoa.

Tullimies Matteus oli pubikaani, syntinen ja vieroksuttu, sillä hänen katsottiin olevan yhteistyössä miehittäjien kanssa, koska hän keräsi heille tullimaksuja. 

Simon Kiivailija taas oli tselootti, jonka aateveljet ajattelivat, että  "paras roomalainen on kuollut roomalainen". Häntä voitaisiin kutsua nykyajan termillä terroristi. Tuomas puolestaan tunnetaan epäilijänä, jonka kääntymys otti aikaa.

           Jeesuksen menetelmään ei kuulunut pelotteleminen, vaan hän esitti kutsun sanoen:- Kulje minun kanssani! Hän osallistui Pietarinkin elämään lähtemällä kalaan yhdessä tämän kanssa. 

          

Seurakunta ei ole puolue, eikä yhdistys, vaan joukko, jonka vain Jeesus voi yhdistää.

Tekikö Jeesus sitten virheen, hän hän kutsui joukkoon Juudas Iskariotin? 

Jumalan tahto on, että kaikki ihmiset  pelastuisivat, hän ei luovu toivosta ihmisen kohdalla milloinkaan. Jeesus kuitenkin tiesi, mitä Juudas suunnitteli, kun hän viimeisenä iltana sanoi:  "Ystäväni, minkä teet, tee se pian!"

Ennalta määrääminen on siis eri asia kuin ennalta tietäminen.

           Tämän hyvin sekalaisen opetuslapsijoukon koulutus kesti pitkään - kaksi kokonaista vuotta - ennen kuin he olivat valmiita työhön. 

Kun lepäilimme vielä Salomen kanssa aamusella hytissämme, niin sanoin: - Hassua, miten en ollenkaan huomaa, kuinka laiva liikkuu! Sitäkään en ymmärrä, että olemme täällä pikku kopperossamme pyöreän ikkunan takana osana suurta matkustajajoukkoa.

          Vähän sama juttu on seurakuntalaivan kanssa: olemme matkalla koko ajan, porukassa mukana ja liikumme yhdessä eteenpäin. Mutta mikähän on oma paikkamme opetuslapsena tällä "risteilyllä"?  

Very good!

 Kuva: 
'Taivaanvahvuutta' ihailevat lapset.

Alkuperäisteos Martta Wendelinin tuotantoa.
Tämä kuva on  minun kyhäelmäni.

 Ps. 19:2
"Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, 
taivaanvahvuus ilmoittaa hänen kättensä
 tekoja."

 'Very good ' - on nyt minun sisälläni asuva salasana kaikelle sille, mitä tällä erää mielessäni sulattelen. Olimme Magdaleenan kanssa  runsas viikko sitten risteilyllä, kääntymässä isolla Baltic Princess-aluksella Tukholman satamassa. Merestä tai rannikoista ei meille kuitenkaan juuri hahmoa jäänyt, koska seminaari johon osallistuimme vei mennessään kaiken muun huomiokykymme. Vasta kotimatkalla - Ahvenanmaan saariston edustalla tuuttaavat sumupillit -  saivat meidät tajuamaan, että olemme merellä. Ja tulivatpa siinä hetkessä mieleemme eräät mahdolliset sukellusvenepiipahduksetkin. Ikkunasta ulos kurkkaus sai meidät kutenkin rauhoittumaan - supisuomalaista sumuahan siellä vain oli.

Seminaarin sisältö keskittyi Lähi-Itään, ennen ja jälkeen Gazan, mutta minun sisimpäni jäi kiinni kirjailija Pekka Sartolan luentoihin sisällytettyihin muutamaan muuhun aiheeseen. Pekka Sartola on loistava ja selkeä luennoitsija, mutta myös tuottelias kirjailija. Vuoden 2009  TV-7:n äänestyksessä hänet valittiin Suomen parhaaksi kristilliseksi kirjailijaksi. Sartola on erikoistunut seuraamaan Lähi-Idän tapahtumia ja hänellä on hämmästyttävä kyky tulkita niitä rinnan Raamatun kanssa.
Samalla perusteellisella tyylillään hän tutkii myös monia muita Raamattuun kätkettyjä isoja sisältöjä mm. heprean aakkosten syvällisiä maailmoita, sekä taivaalla tapahtuvia poikkeuksellisia ilmiöitä (joilla ei kuitenkaan ole mitään yhteyttä horoskooppeihin). Tänä syksynä ilmestyy Sartolalta hänen 20. kirjansa, jossa hän kertoo Israelin 10:n kadonneen heimon vaelluksista kolmen vuosituhannen takaa aina nykyaikaan. (Uutuusteos nimeltään: 'Tuon heidät takaisin'. )

Itse ostin seminaarin kirjapöydältä hänen uusimman käännöskirjansa, jonka nimi on hieman pelottavalta kuulostava - Verikuut ('Blood moons'. Mark Biltz 2014). Tämän kirjan nimestä olen juontanut blogini otsikon: Very good. Kirja oli nimittäin niin 'good', että siemaisin sen sisääni heti seuraavana päivänä - yhtenä pötkönä. Sitten sen otti mieheni ja teki kirjalle samoin. Tässä blogikirjoituksessani avaan ihan pikkuisen sen sisältöä.
Taivaan merkkejä ovat kansat aina seurailleet. "Iltarusko päivä kaunis, aamurusko päivä p...huono", sanoo suomalainenkin sananlasku. Raamatun kehoitus seurata merkkejä taivaalla on laaja - niin laaja, että siitä voisi pitää pitkän luentosarjan. Tässä kykenen raottamaan vain sen verran 'aitan ovea' että lukija tulee tietoiseksi että tutkittavaa ON - ja se joka kiinnostuu, lukekoon alkupaloiksi vaikka yllämainitun kirjan.

Jumala on sitonut monet ilmoituksensa taivaankappaleisiin. Ne eivät siis 'lillu' siellä korkeuksissa yksinään, irrallaan kirjoitetusta opetuksesta, vaan niistä löytyy paljon tietoa erityiseti Vanhan Testamentin kirjoituksista. - Erityisen hämmästynyt olin siitä, että nämä Herramme taivaankappaleisiin kirjoitetut luennot ovat niin läheisessä riippuvuussuhteessa juutalaisiin vuosittaisiin juhlapäiviin - jotka nekin siis ovat tarkalleen sidotut sekä kuu- että aurinkovuoden kalenteriin. Ei siis kuten meillä, että jouluaatto on aina 24. joulukuuta.

Juutalaisille määrättyjä erityisiä juhlapäiviä on vuosittain seitsemän; 3 syys- ja neljä keväistä juhlaa (3 Moos. 25 ) En niitä lähde luettelemaan, mutta  hätkähdyttävä näihin liittyvä seikka on se, että Jumala on luvannut erityisesti juuri näinä päivinä olla 'läsnä' meidän rukouksissamme - ja erityisesti juuri sen rukousaiheen myötä, jonka Hän on kullekin juhla-ajalle erikseen määritellyt.
NYT minussa heräsi kysymys: Jos vaikka minun tyttäreni toiselta puolelta maapalloa sanoisi soittavansa kotiin elokuun 10. päivä ja pyytäisi minua olemaan 'langan päässä', mutta minä en kuitenkaan ole, vaan ajattelen -... soittakoon ensi viikolla - niin eikös se olisi loukkaavaa? Miksi minulta kristinuskon myötä on pantu piiloon nämä todelliset Jumalan ohjeistamat päivät? Jeesus oli itse juutalainen, eikä hän koskaan käskenyt meidän laiminlyödä hänelle ja hänen kansalleen annettuja juhla-aikoja.Vietti niitä itsekin. Tunnen itseni suorastaan hieman petetyksi, ja siksi minulla onkin nyt missiona kaivaa nuo alkuperäiset juhla-ajat esiin.

Erityistä isoa ilmoitusta sisältyy Raamatussa myös esim. täydellisiin kuunpimennyksiin, joita täman vuoden aikana tulemme näkemään taivaanvahvuudessamme peräti neljä. (Katso alakuva).

 

  

Marraskuun alussa

Oheinen kuva kertoo marraskuisesta rauhasta ja hiljaiselosta. Itselleni kuitenkin tähän kuun alkupuolelle on sattunut muutamia mieltä kiihottavia tapahtumia.

Ensimmäisessä viikonvaihteessa olin Tampereella. Tapasin kirjoittajaystäviäni, neljää naista, aseman lähellä olevassa hotellissa. Tämänkertainen aihe, josta olimme kirjoittaneet oli Minun unelmani. Kuten aina jokaisen teksti oli aivan kirjoittajansa näköinen ja oloinen. Näitä tekstejä ja niihin liittyviä ajatuksia sitten pyörittelimme pikkutunneille asti.
Kirjoittaminen, jos mikä, on sellainen laji, jossa paljastaa itsensä. Toisen tekstin kautta tutustuu häneen kuin huomaamatta. Eipä siis olekaan ihme, että meidän viiden naisen välille on syntynyt syvä ja merkittäviä ystävyys.
Kirjoittamisen lisäksi meitä yhdistää kuvien tekeminen ja taidenäyttelyissä käyminen. Nytkin poikkesimme Sara Hildenin museoon katsomaan Marika Mäkelän retrospektiivistä näyttelyä, jonka jotkut teokset ovat jo 70-luvulta. Oli mielenkiintoista katsella taiteilijaa videolta ja kuunnella, kuinka hän puhui tinkimättömyydestä taiteenteossa. Hän korosti sitä, miten pitää olla uskollinen sille, minkä tuntee ja kokee oikeaksi, riippumatta siitä, minkälaisia taidesuuuntauksia on olemassa, ja miten muut tekevät.

Ajattelen, että tällainen eläminen uskollisena arvostamilleen ajatuksille ja  omana itsenään toimiminen kaikenlaisissa olosuhteissa, on hyvä malli myös meille kristityille. Helposti toisella tavalla ajattelevien seurassa yritämme sulautua ryhmään, emmekä uskalla tai halua erottautua erilaisella ajattelulla ja arvomaailmalla. Pelkäämme kadottavamme ystäviemme hyväksymisen,  kuvittelemme jäävämme yksin joukon kummajaisen asemaan. Kuitenkin juuri tuo erilaisuus saattaa olla se kiinnostava asia, joka kirvoittaa virkistäviä keskusteluja. Ehkä juuri sinun erilaisuutesi saattaa rohkaista jotain toista olemaan myös rohkea ja paljastamaan jotain todellista omasta itsestään. Saattaa olla, että hän seurailee sinua, ja odottaa, milloin alkaisit kertoa, miksi oikein olet kristitty.

Välillä olemme yhtä pelokkaita vieraassa seurassa kuin Pietari hiilivalkealla, joka palvelustyttöjen edessä kielsi kolmeen kertaan, ettei hän tunne Jeesusta. - En ymmärrä, mistä puhut. Minä en tunne sitä miestä. Pietarillakaan ei ollut mitään todellista vaaraa palvelusväen keskellä. He vain seisoskelivat aikansa kuluksi tulen ääressä lämmittelemässä viileänä kevätyönä ja tekivät havaintojaan: - Sinä olet varmasti samaa joukkoa, senhän kuulee jo puheestasi. (Matt. 26: 69-75)

Itselläni on ystävä, jonka suurin unelma ei suinkaan ole päästä elämän päättyessä taivaan kotiin. Hän haaveilee, että hänestä tulisi eräänä päivänä tähtipölyä. Vaikka ajattelemmekin eri tavoin, niin viihdymme toistemme seurassa. Ehkä pohjalla on molemmin puolin pitkäaikainen välittäminen ja avarakatseisuus. Kerran hän huudahti lähes kiihtyneenä näin: - Se nyt vaan on ihan tyhmää, ettei ihminen voi sanoa toisille sitä, mitä todella elämästä, kuolemasta ja Jumalasta ajattelee!

Eikös vain: sehän ON ihan tyhmää!?

Kisujen outo salaisuus

v

Hassua miten Magdaleenan viimeviikkoisessa tekstissä ollut kuva, jossa 'Pyhät saapuvat marssien'  - pitää sisällään juuri sen saman salaisuuden, josta minunkin kissatauluni kertoo. Siinähän pienet kisut ihmettelevät perhosen kaunista liitoa kohti yläilmoja. Jos luet juttuni loppuun löydät symboliikan, johon viittaan.
Sitä paitsi sisältyy tähänkin kirjoitelmaan erään suomalaisen isän tarina, näin isänpäivän päätteeksi.

Kuvan pieni öljytyö ei ole minun maalaamani. Sen on maalannut ystäväni isä v.1949, ollessaan koko sen talven tuberkuloosisairaalassa. Mies oli viisilapsisen perheen tarmokas isä, jonka terveys oli lopulta taittunut - kaiken sen jälkeen mitä sota oli tälle perheelle aiheuttanut. Perhe oli rajakarjalan väkeä. Muutettu oli moneen kertaan rajan yli Suomen puolelle, sitten taas takaisin kotikonnuille Karjalaan ja taas takaisin Suomeen. Jokainen muutto oli työläs. Aina oli rakennettava tai korjattava jokin asumus isolle perheelle. Välillä remontoitiin joku lato, tai asuttiin jonkin ehjänä säilyneen maatalon peräkammarissa - toisten jaloissa.

Kuvan maalaushetkellä oli parantolassa hoidettavan myös tämän sairaan isän vanhin, 12-vuotias tytär, jonka terveys ei myöskään ollut kestänyt ankeita asunto-oloja, nälkää ja vastuuta pikkusisarusten hoidosta. Tyttö vajosi ensin syvään tajuttomuuteen ja sitten keuhkot pettivät hänelläkin.
Kotona perheen äiti odotti kuudetta lastaan, hoidellen jotenkuten neljää lastaan - puolison ja vanhimman tyttären ollessa sairaalahoidossa viikkotolkulla.

Alkukevään valossa maalasi siis isä sanatoriossa tämän kissataulun lahjaksi sairaalle tyttärellen  Kesän kynnyksellä pääsivät isä ja tytär jatkamaan hoitojaan kotona. Isä lähetettiin kuitenkin vielä Helsinkiin jatkotutkimuksiin ja sieltä hän palasi kotiin vasta kesäkuun keskivaiheilla.
Juhannukseksi isä päätti lähetää raskaana olevan vaimonsa ja 2- ja 12-vuotiaat tyttärensä sukulaisten luo lepäämään - nauttimaan juhannuksesta. Kolme keskimmäistä lastaan hän sanoi hoitavansa kotona itse.

Juhannus tuli ja meni ja sitten tuli äidille ja esikoiselle tieto kotoa. Isä, joka oli Helsingissä saanut kuulla sairastavansa parantumatonta keuhkosyöpää (eikä ollut kertonut siitä vaimolleen mitään) oli lopettanut itsensa ampumalla ja ottanut perheen kolme keskimmäistä lasta kanssaan taivasmatkalle.

Oliko teko moraalisesti oikein? Isä oli ryhdikäs ja raitis suomalainen mies. Avio-ongelmia ei ollut. Isä oli päättänyt ratkaista äidille jäämässä olevan - aivan liian suuren taakan - näin. Hän jätti vaimolleen avuksi 12-vuotiaan ja iloksi 2-vuotiaan ja vielä syntymättömän lapsensa  Loput hän otti hoitaakseen itse. Taivaassa kun sosiaaliturva on aina toiminut!
Kissanpojat kuvassa ovat mielestäni ne kolme keskimmäistä lasta, jotka isä oli päättänyt ottaa mukaan viimeiselle matkalleen. Näin ajattelee myös se isosisko, jolle taulu aikanaan on maalattu ja jonka seinältä kissakuvani nappasin.

Tämä tarina nousi uudelleen ajatuksiini kun luin parin viikon takaisesta, epätoivoisen äidin kuolonkolarista - yhdessä lastensa kera. Vain kyseisen teon tehnyt yksin tietää tarinan koko kuvan.

Maailmassa on kautta aikojen ollut, ja on tälläkin hetkellä, meneillään sellaisia murhenäytelmiä, erityisesti Lähi-Idässä ja monissa Afrikan maissa, joissa perheenpäät ovat joutuneet tekemään päätöksen lähteä tästä pahasta maailmasta mielummin koko perhe yhdessä, kuin että jättäisivät tänne vaimonsa ja lapsensa alttiiksi vihollisen raakuuksille.
 Ei siis ole olemassa vain yhtä ainoaa totuutta. Joskus konaisuus ratkaisee teon mielekkyyden, vaikkei se moraalisesti, tai maan lain mukaan oikein olisikaan. .   

Isänpäivän aikaan

Paljon onnea kaikille isille! Ja koska isään liittyy aina perhe - onnea myös kaikille perheille!

Suomen nuorista perheistä on puhuttu viime viikkoina synkässä sävyssä.  Perheiden tilanne on noussut Rautavaaran murhenäytelmän takia yhä uudelleen otsikoihin.
Yhä uudelleen kysytään, miten ja miksi kaikki oli mahdollista.
          Traagisen tapauksen ulkonaiset puitteet ovat varmaan kaikille tiedotusvälineitä seuranneiden tiedossa. Eräänä kipukohtana oli äidin ylenpalttinen väsyminen lastenhoidossa. Väsyminen onkin vakava merkki, jonka pitäisi havahduttaa jokaisen nuoren perheen lähellä olevia ihmisiä arvioimaan, onko perheellä kaikki kunnossa. Jo lausahdus, jossa perheenäiti kertoo olevansa väsynyt, pitäisi pysähdyttää kuuntelemaan tarkemmin. Jos pieni lapsi ei nuku, tai nukahtaessaan herättää puolen tunnin välein, alkaa lapsen hoidosta yksin vastaavasta äidistä tuntua jonkin ajan kuluttua siltä, että hän ei jaksa ja voisi tarttua lapseen liian rajuin ottein. Pienikin vastoinkäyminen tuntuu suurelta: aamukiireessä kadonnut lapanen saa pinnan palamaan, ja kaupassakin väsymys saa tuntumaan, että hyllyt kaatuvat niskaan.

Lähellä olevan ihmisen pitäisi tilanteen tajutessaan tarjota apuaan: hän voi esim. viedä lapsen ulos ratasajelulle niin, että äiti pääsee päivälevolle, tai hän voi huolehtia lapsesta sen aikaa, että äiti pääsee edes suihkuun. Hyvä ajatus on kyläilemään mennessään viedä ruokaa vaikka pariksikin päiväksi.

Lastensuojelusta vastaavat virkamiehet antoivat muutama päivä sitten lausunnon, ettei tarvitse kauaakaan odottaa, kunnes tapahtuu uusi lasta koskeva tragedia.
Onko tilanne sitten aivan näin toivoton?
Suomen Kuvalehti n:o 42 kertoi uudenlaisesta ajattelusta Imatralla. Siellä on kehitelty hyvinvointineuvola, joka tarjoaa äitiys- ja perheneuvolan lisäksi perhetyöntekijän palveluita. Jokainen ensisynnyttäjä saa tavata perhetyöntekijän kahdesti odotusaikanaan ja kerran, kun vauva on kaksikuinen. Näistä palveluista vain harva kieltäytyy.

Kun aina vedotaan rahan puutteeseen, niin Lappenrannan kokeilussa tulokset olivat rohkaisevia: Lastensuojelun laitoshoidon kulut laskivat Imatralla yli miljoona euroa viiden vuoden aikana.
Keskeinen ajatus tässä uudenlaisessa ajattelussa on, että perheen pitäisi saada apua ongelmiinsa riittävän varhain ja ilman lastensuojelun asiakkuutta.

Liitin tähän kirjoitukseeni kuvan, jossa on paljon sydämiä. Ne ovat ympäröivän yhteisön symbolina ja kertovat välittämisestä. Yhdenkään väsyneen ja kestämisen äärirajoille joutuneen äidin ohi ei pidä piittaamattomasti kävellä. Lähes aina rakastava sydän keksii ongelmiin ratkaisun tai ainakin jotain helpotusta.

Isänpäivän tunnelmissa Taneli Kuusiston ja Anna-Mari Kaskisen perhevirsi 748.

1. Jeesus meidän perheestä
    tänään tahdon kiittää.
    Moni muisto lämpöinen
    meidät yhteen liittää.

2. Välillä kun riidellään,
    joku kovin suuttuu.
    Auta, että sovuksi
    paha mieli muuttuu.

3. Vanhempaa kun väsyttää,
    Jeesus voimaa anna.
    Suuria ja pieniä
    sylissäsi kanna.

4. Anna levon hetkiä.
    Turha kiire poista.
    Auta, että jokainen
    kuuntelisi toista.

5. Siunaa meidän perhettä,
    Jeesus rukoilemme.
    Sinä meidät lahjaksi
    annoit toisillemme.

When the Saints go marching in

Vähän aikaa sitten kolme vuotta täyttäneen pikku-A:n kynästä

Tänä vuonna pyhäinpäivä oli perheessämme erityinen muistopäivä, sillä kuluvan vuoden pääsiäislauantaina saatoimme 96-vuotiaan vaarin haudan lepoon.
Vanha veteraani siunattiin Suomen sinivalkoisin värein koristellussa arkussa, ja komeaääninen mieskuoro kajautti kappelin parvelta koskettavasti: "Oi, kallis Suomenmaa!" 
Vaikka kuolema onkin aina jylhä vieras, niin vaarin hautajaisissa kuitenkin taivastoivo oli voimakkaasti läsnä. Sitä ajatusta tuki erityisesti kevään kirkkaus ja säteilevä auringonpaiste. Myöskin juhlan sijoittuminen juuri pääsiäisen aattopäiväksi teki siitä erityisen vaikuttavan.

Ilmestyskirjan 21. luvussa Johannes kertoo taivasnäystään. Hän sanoo: - Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan, sillä ensimmäinen taivas ja maa ovat kadonnet, eikä merta enää ole. Johannekselle näytetään ja kerrotaan siitä, kuinka Jumala itse asuu kansansa keskellä. Hän pyyhkii pois kyyneleet, eikä enää ole kuolemaa, murhetta, parkua eikä kipua, kaikki on muuttunut uudeksi. Sitten seuraa kuvaus, kuinka rakennetaan uusi Jerusalem,  jonka perustukset ovat erilaisista jalokivistä.

Kun olimme lukeneet raamattupiirissä tekstin, keskustelimme siitä, puhutaanko seurakunnissamme ja kirkoissamme liian vähän näistä taivasnäkymistä. Mielestämme voisi puhua enemmänkin, sillä se lohduttaisi kuulijoita. Taivaasta puhuminen ei ehkä kuitenkaan ole niitä kaikkein helpoimpia tehtäviä.  

Luimme myös Vuorisaarnasta autuaaksi julistamisesta kertovan tekstin. Matt. 5:1 - 12. Tekstin autuaat tarkoittanevat varmaan jo poisnukkuneita, mutta katse kääntyy väistämättä myös omaan itseen. Kuulunko kenties johonkin näistä Jeesuksen autuaaksi julistamista, joita ovat: 
hengessä köyhät, 
murheelliset, 
kärsivälliset, 
vanhurskautta janoavat, 
toisia armahtavat, 
puhdassydämiset, 
rauhantekijät,
vanhurskauden tähden vainotut 
ja Jeesuksen tähden herjatut.

Ryhmässämme oli käytössä useita eri raamatunkäännöksiä. Oli mielenkiintoista huomata, miten eri tavoin oli käännetty esim. jae 6.
Uusi käännös sanoo: Autuaita ovat kärsivälliset: he perivät maan.
Vanha käännös sanoo saman: Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä.
Ja Raamattu kansalle-käännös käyttää kärsivällisten tai hiljaisten kohdalla sanaa sävyisät. 
Nämä kolme sanaa eivät ole synonyymeja, vaan jokainen tuo lauseeseen erilaisen sisällön ja sävyn.

Jäimme myös miettimään 7. jaetta, joka uuden käännöksen mukaan julistaa: Autuaita ne, jotka toisia armahtavat, heidät armahdetaan.
Mutta vanha käännös sanoo: Autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden.
Siinä sitten mietimme, mitä tarkoittavat armahtaminen ja laupeus. Miten nämä sanat muuttavat julistuksen sisältöä?
Joku nokkela muisti kuulleensa tällaisen lausahduksen: - Armo on sitä, että me emme saa, mitä ansaitsemme. Laupeus tarkoittaa, että me saamme sitä, mitä emme ansaitse.
Näin keskustelu polveili edestakaisin. Oli mielenkiintoista miettiä asioita eri näkökulmista.
Tärkeämpää kuitenkin kuin pyöriä yksittäisissä sanoissa, on asian syvin sisältö: että itse olemme autuaitten joukossa silloin, kun pyhät marssivat sisään.

Liitän tähän vielä säkeistön äitini lempivirrestä vanhoilla sanoilla:

Oi, saanhan joukkoon autuaitten,
kanss ystäväini ja omaisten.
Mä päästä kerran,
luo armon Herran.
Oi saanhan sen! 

Tutkimusmatkaaja

S

Särjetty saviruukku-taulu sai muutaman vuoden kuluttua jatkoa. (Alkuperäinen taulu esiintyy blogitekstissä nimeltä "Muokattuja") Kun tutkimusmatka omaan itseeni eteni, halusin siitäkin 'reissusta' maalata kuvallisen tulkinnan.
Ruukku on tässäkin kuvassa yhä rikki, mutta kaikki palaset näyttävät olevan tallella. Jotakin ravintoakin ruukun pohjalla täytyy olla, koska linnut niin uteliaina (vapaudessaan) ruukun aukkoa kiertelevät.

Nyt siirryn ajassa akvarellin maalausvuoteen, jonnekin 1980-luvun keskivaiheille (1986?). Silloisen laman keskelle tuli maahamme Amerikasta maailmankuulu evankelista Billy Graham. Ihmettelin kuinka hyvään aikaan hän sattuikin tulemaan. Vai sattuiko? Kuka hänet kutsui? Oli miten oli, mutta hyvään aikaan tuli,  sillä meitä 'lamautettuja' oli silloin paljon. Billy sai täältä tulkikseen yhtä loistavan evankelistan kuin oli itsekin, pastori Kalevi Lehtisen.
Eri puolilla Suomea alkoivat hengelliset kuorot harjoitella laulamaan äänissä tiettyjä ihania ylistyslauluja ja kun viikon kestänyt missio stadionilla alkoi, oli sinne koottu myös 1000:nnen ihmisen neliääninen kuoro.Itse stadion täyttyi ilta illan jälkeen kymmenillä tuhansilla kuulijoilla.

Minun oma, vanha tiedemiesisäni, tekniikan tohtori, oli vuosi aikaisemmin jäänyt leskeksi ja hänellä oli juuri silloin voimakas tuonpuoleisen kyselyaika. Isäni tiesi, että minä laulan mission jättilaiskuorossa, ja koska hän  piti kaikesta eksoottisesta (ja Billyhän oli sellainen), oli hän jo ensimmäisenä iltana itsekseen kömpinyt täpötäydelle stadionille.Tätä en laulaessani tiennyt.

Tilaisuuden jälkeen soitti hän heti minulle kotoaan ja kertoi kokemaansa suunnilleen seuraavasti:
" Kun Billy selitti. niin minä ymmärsin. Ja nyt minä olen jäsen...jne."

Nauroimme mieheni kanssa hänen sanojaan vielä jälkeenpäinkin moneen kertaan, vaikka itse asia olikin tärkeä ja oikeastaan maailman vakavin. Hän oli siis yht'äkkiä ymmärtänyt mistä uskossa on kyse ja nyt hän tunsi kuuluvansa heidän joukkoonsa. Isäni tunsi nyt olevansa uskovien joukon uusi jäsen. (Seurakunnan jäsenhän hän oli aina ollut!)

Nyt on Suomessa taas lama, ja ehkä vielä syvempikin kuin 1980-1990 luvuilla. Mutta missä ovat tämän päivän lohduttajat ja neuvonantajat? Billyt ja Kalevit?  Missä?

Eräs missiokuoromme esittämistä lauluista, minun mielestäni syvällisin ja voimallisin, oli nimeltään SAVIRUUKKU. Sen sanat ovat Liisa Pukkilan ja sävel Jukka Salmisen. .

                     Saviruukku:
                     Olen särjetty saviruukku, pala palalta murtui pois.
                     Vain ihmettelin ja itkin, en millään murtunut ois.

                     Sinä Herra, minut murskasit, vaan talletit kaikki palat.
                     Niin paljon minua rakastit, tahdoit uutta, kokonaan.

                    Anna savelle uusi muoto, tee minusta uusi ruukku.
                    Niin rakkautesi nyt näytät, taas murtunutta käytät.

                    Tahdon kertoa särkyneille, ei paloja heitetä pois.
                    Kallista halpa savikin Mestarin kädessä ois.