Puhuimme naistenpiirissä sellaisista hetkistä, joiden olisimme halunneet jatkuvan loputtomasti.
- Kun on lämmin kesäilta, ja aurinko yhä vain paistaa, joku sanoi. - Eikä tule ollenkaan pimeää.
- Kun syksyllä pensaista voi poimia marjoja kuin ainakin Edenin puutarhassa, toinen sanoi.
- Silloin kun olin nuori ja rakastunut, en halunnut sen koskaan loppuvan, kolmas muisteli.
- Rippikoululeirillä oli ihanaa, kaksi viikkoa meni kuin siivillä, ja leiri olisi saanut jatkua loputtomiin, itse kerroin.
- Se oli paras hetki, kun sai kokea armon, ja kohdata Jeesuksen, joku vielä jatkoi ja häntä kuunnellessaan toiset aivan hiljenivät.
Ensi sunnuntain tekstissä (Luuk. 9: 28-36) kolme opetuslasta pääsee Jeesuksen seurassa vuorelle, jossa he näkevät Jeesuksen kasvojen kirkastuvan ja vaatteiden muuttuvan hohtavan valkoisiksi. Paikalle ilmestyvät Mooses ja Elia. Hetki on pyhä ja ainutlaatuinen. Innokas Pietari huudahtaa: - Rakennetaan tänne kolme majaa!
Hän haluaisi ihmeellisen hetken jatkuvan loputtomasti. Arkeen palaaminen kirkastusvuorelta tuntuu mahdottomalta. Mutta Pietari ei tiedä, mitä puhuu.
Kirkastusvuoren kaltaisia onnen, rauhan, tasapainon ja ilon hetkiä, joissa taivas aivan koskettaa maata, annetaan meille vain harvoin. Ne ovat lahjaa, ne kantavat elämän kiireessä ja vaivassa kauas eteenpäin. Kirkastusvuorihetkiä pidetään kuin kallisarvoisina hohtavia helmiä kämmenellä, niissä nähdään heijastus Jumalan valtakunnan kirkkaudesta ja lupaus tulevasta, joka odottaa edessäpäin.
Kirkastusvuorella ollut Pietari muistelee tapausta (2. Piet. 1: 17-18). Hän sai, Jumalalta, Isältä, kunnian ja kirkkauden, kun hänelle kantautui Ylhäisimmän Kirkkauden ääni: "Tämä on minun rakas poikani, johon minä olen mielistynyt". Tämän äänen me itse kuulimme, kun olimme hänen kanssaan pyhällä vuorella.
Berndt Godenhjelmin tulipalosta pelastunut alttaritaulu Kristuksen kirkastuminen Loviisan kirkossa
Taulu toimitettiin vanhaan kirkkoon 1842.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti