Magdaleena kertoi blogissaan - 'Orientoitumista' - siitä, kuinka heidän suvussaan musiikkiväkeä on jo kolmannessa polvessa. Samalla hän tuli maininneeksi, että minun suvussani on jo kolmannessa polvessa 'elokuvatähtiä'.
Virikekuvani on eräästä elokuvakohtauksesta. Siinä vanhin tyttäreni taluttaa Helsingin rautatieasemalla 3-vuotiasta poikaansa pakoon Helsingin pommituksia. Elokuva on Suomen silloisen itsenäisyyden 80-juhlavuoden kunniaksi MTV-3:n kuvaamasta, Kirsti Mannisen kiitetystä ja katsotusta lotta-sarjasta "Taivas sinivalkoinen" ja "Kun taivas repeää".
Sarja kertoo nuoren Aino-lotan ja hänen kohtalotovereittensa matkan - kodin suojasta Kannaksen tulimyrskyyn - kenttäsairaalaan, Rautuun, jossa alituinen taistelu kuolemaa vastaan sitoi lääkärit, sairaanhoitajat ja potilaat elinikäisin sitein yhteen.
Tämä nuorempi kaartini näitä lapsenlapsinäyttelijöitä onkin jo saanut olla mukana vähän erilaissa elokuvamaailmoissa. Hömpötystä, hassutusta ja värikylläisyyttä kerrakseen ovat olleet heidän roolinsa Marjatta Kurenniemen satusarjassa Onneli ja Anneli.
Nyt juuri on 11-vuotiaallamme alkamassa uusi, iso rooli nuoren, menestyneen jääkiekkoilijan elämää käsittelevässä kokoillan elokuvassa. Tällä hetkellä ovat meneillään käsikirjotuksen lukuharjoitukset ja syksyllä alkavat kuvaukset. Tämän elokuvan oikeutuksesta ja opetuksesta tulen tekemään asian edistyessä aivan oman tarinan, koska sen aiheeseen sisältyy myös perhettämme melkoisesti kasvattanutta dramatiikkaa.
Nyt on taas maamme juhlavuosi: Suomi-neito 100-vuotias. Tulin sitä miettiessäni ajatelleeksi, että isovanhempani, joista ne muutamat - sodan jäljiltä eloon jääneet hyvin muistan - ovat maamme itsenäistymisen aikaan olleet juuri perheensä perustaneita 20-30-vuotiaita. Ja kun he olivat saaneet omat lapsensa aikuisuuden kynnykselle, yliopistoon ja muihin opinahjoihin, alkoi uusi sota. Siis siinä välissä oli vain 22 vuotta rauhaa?
Miten onkin mahdollista, että tämä sodan jälkeinen sukupolvi on saanut nauttia tätä taivaallista rauhaa koko elämänsä ajan - 72 vuotta? Onko maatamme jäänyt siunaamaan presidentti Kyösti Kallion 'Rukous kansamme puolesta'? Sehän oli hänen hätähuutonsa Isälle, Jumalallemme - vuonna 1940? Rukous päättyy seuraaviin sanoihin:
"Auta meitä Pyhän Henkesi kautta ryhtymään
Tee meidät kansamme keskellä merkiksi Sinun vapahtavasta armostasi.
Täytä meidät sinun rakkaudellasi,
että me tulemme kuuliaisiksi
Sinun käskyillesi.
Rakkautesi olkoon meissä se voima,
joka voittaa pimeyden vallat kansassamme.
Herra Jeesus Kristus, kaiken voimme Sinun kauttasi, siihen me uskomme. Armahda meitä. Aamen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti