torstai 13. heinäkuuta 2017

Ilokukkia


Kun olin työelämässä, niin monena vuonna otin vastaan ekaluokkalaisia. Minusta tuntui aina silloin, että olen koulun tärkein opettaja, koska olen luomassa lapsille mielikuvaa siitä, minkälaista tuleva koulunkäynti on. Ajattelin, että jos saan heidät tuntemaan, että koulunkäynti ja oppiminen on kivaa, se heijastuisi myös tuleviin kouluvuosiin.

Kristittynä eläminen on vähän samanlaista. Kristittykin on omalla tavallaan taivaan valtakunnan pr-ihminen. Hänen tekemisiään ja sanomisiaan seuraillaan ja arvioidaan, käyttäytyykö kristitty noin.
Eräs tuttavani oli töissä palvelutalossa. Silloin eräs puolituttu tuli kysymään minulta, onko se "Kaisa" uskova ollenkaan, kun se on niin kärsimätön ja ilkeä vanhuksille.

Kristitty on valitettavasti kuin suurennuslasin alla. Siinäpä sitten onkin olemista, ettei rupea hurskastelemaan ja esittämään itseään parempaa ja vaikuta epäaidolta ja ilontappajalta.

Sillä juuri ilon pitäisi olla kristityn tunnusmerkki. Raamattu kehottaa: Iloitkaa joka tilassa.
Ilo on puoleensavetävä piirre ihmisessä. Hänen luonaan viihdytään ja viivytään. Hänen puheitaan halutaan kuunnella.
Maailmassa on aivan liikaa valitusta ja arvostelunhenkeä. Naurukin on kuollut aikuisilta lähes kokonaan. Kun pieni lapsi nauraa päivässä n. 400 kertaa, niin aikuinen ihminen hyrähtää nauruun hädin tuskin 15. Sekin tuntuu isolta luvulta, kun katselee ympäristöään.

Raamatussa sanotaan, että iloista antajaa Jumala rakastaa. Laajennan tuota sanontaa vielä omavaltaisesti. Kouluelämässä se kuulusi: iloista opettajaa oppilas rakastaa. Työelämässä: iloista
työtoveria työkaveria rakastaa. Iloista naapuria naapuri rakastaa. Iloista mummia lapsenlapsi rakastaa. Ja iloista kristittyä uskoa ikävöivä rakastaa.

Iloisuus ei voi olla vaatimus, sillä ilo on lahja. Pulppuavan ilon lähde ei ole suinkaan salainen, vaan sen alku on Jumalassa. Sitä ei sovi kätkeä, kun joku tulee kysymään: miten jaksat olla aina noin iloinen, vaikka sataa räntää, töitä on paljon, perheessä ongelmia, selkä kipeä ja rahat vähissä.

Pitäisi rohkaistua kertomaan omista kokemuksista, mitä Jumala on tehnyt elämässä. Ja kuunnella toisen elämäntilannetta ja avata näkökulmaa, mitä Jumala voi tehdä toisellekin.

Uskon ulkopuoliset ovat kovin halukkaita kertomaan, että usko on tylsää, ja uskovat ikäviä. Lehdet ja kirjat ovat pullollaan elämäntarinoita siitä, miten väärin joku on tullut kohdelluksi omassa uskonyhteisössään.

Tehdään ilon vastaisku, ja aletaan rohkeasti puhua siitä, mitä hyvää Jumala on tehnyt itselle, ja miten Jumala haluaa ihmisille hyvää.
Levitetään iloa ja rohkaisua.

Eräs sukulaistyttöni kutsui pienenä päivänkakkaroita ilokukiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti