perjantai 7. heinäkuuta 2017

Siunaaminen on rakkautta

Ystäväni Marjatta-rovasti saatteli talvella haudan lepoon Esko-puolisonsa. Viimeisenä vuotena jolloin Marjatta toimi miehensä omaishoitajana, he usein muistelivat tapahtumia, joiden ajatteleminen tuotti miehelle toistuvaa iloa.
Yksi tällainen oli valokuva, jossa Esko-poika oli tekemässä kunniaa Mannerheimille: Kuva oli lähetetty  marsalkalle syntymäpäiväkortiksi. Jonkin ajan kuluttua poika oli saanut kiitoskirjeen, jonka reunassa oli Mannerheimin omakätinen toivotus: - Jumala siunatkoon sinua!

Kun kuuntelin tätä Marjatan kertomaa tarinaa, niin se pysähdytti monestakin syystä. Ensiksikin mielikuva elämänsä ehtoopuolta elävästä avioparista muistelemassa toistuvaa iloa luoneita hetkiä. Sellaisia, että hyvä mieli hyrähtää niiden äärellä yhä uudelleen.

Mietin kuunnellessani, onko itselläni muistoja, joiden luo voisi palata kuin lähteelle aina virvoittautumaan ja palata sieltä rohkaistuneena ja hyvillä mielin. Vai ovatko muistoni karvaita, onko muistojen lähde samea ja tunkkainen, josta nousee pintaan katkeruuden kuplia.
Kuinka moni ikääntynyt ihminen istuukaan tuollaisen elämän pettymystä pulputtavan lähteen luona! Miten moni ikääntynyt kertaileekaan asioita, jotka eivät ole sujuneet oman mielen ja ymmärryksen mukaan. Lähellä oleville ei ole kovinkaan helppoa olla sellaisen ihmisen vierellä kuuntelemassa.

Toinen asia mitä jäin miettimään Marjatan kertomuksessa oli siunauksen saaminen. Istuin työpöytäni ääressä niin pitkään miettimässä, onko kukaan ihminen siunannut minua tuolla tavalla kuin Eskoa. Olenko saanut siunauksen vain kirkossa tai iltarukouksessa lapsena vanhemmiltani? Istuin niin pitkään tätä ajatellen, että mieheni jo ohikulkiessaan kysyi, mitä oikein pohdin.
- Minua ei ole kukaan siunannut - paitsi virallisesti! parahdin.
Mieheni katsoi minua myötätuntoisesti. - No, se puute pitää sitten korjata heti, hän sanoi.
Ja toimi sitten myös niin.

On aika ihmeellistä, että siunaustehtävä on annettu ihmisten toimitettavaksi. Jumala haluaa toimia näin häneen luottavien ihmisten kautta.
Pietari kehotti: - Siunatkaa, siihen te olette kutsututkin.

Siunaaminen on rakkautta.

Siunaaminen on vastaisku kaikelle loukkaamiselle, pahanpuhumiselle, halveksimiselle ja vähättelylle.
Kiroamiselle.
Jeesus, joka toi taivaan valtakunnan näkökulman tänne epätäydellisyyden keskelle, sanoi: - Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat. Ja Paavali jatkoi samassa hengessä: - Siunatkaa älkää kirotko.

On vaikeaa ottaa rohkeasti siunauksen sanat käyttöön. Vielä vaikeampaa on suunnata siunauksen salaiset sanat sellaiseen suuntaan, josta tulee aina kylmää vettä niskaan.
Omalla mielenlaadulla tämä tuskin onnistuukaan,  vaan siihen tarvitaan jotain enemmän: ylhäältä virtaavan siunauksen ottaminen vastaan ensin itse.


.






 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti