Sitä ei saa sekoittaa arkeen, eikä siitä saa puhua niille, jotka eivät kuulu joukkoon. Uskosta puhuminen on sopimatonta ja kiusallista ja aivan liian henkilökohtaista. Ja kuitenkin eräässä nuorten hengellisessä laulussa todetaan, että ..." kuinka kukaan voisi tietää, ellei kukaan kerro."
Siispä kerron maukkaan tositarinan tältä syksyltä --- ystävättärestäni paikallisella bensa-asemalla. Hän oli auttanut minua eräässä kurjassa, ei-maukkaassa kotihommassani, joten annoin hänelle 20e ja sanoin, että osta tällä teille kotiin illaksi jotakin herkullista.
Kotimatkalla hän pysähtyi bensa-asemalle tankkaamaan. Hän oli juuri työntämässä saamaansa seteliä automaattiin kun viereisestä autosta tuli ulos hämmentyneen oloinen herra ja joutui nolona kertomaan viereisellä tankilla seisovalle naiselle, ettei hänellä ollutkaan mukanaan yhtään maksuvälinettä ja bensatankki toitotti tyhjää. Voisiko naapuri lainata pari kolikkoa, että hän pääsisi kotiinsa hakemaan lompakon?
Ystäväni mietti tuokion ja löi sitten saamansa setelin miehen kouraan. Mies äimisteli seteliä ja sanoi, ettei hän voinut niin isoa summaa ottaa vastaan. Silloin ystävättäreni kertoi tarinan siitä, kuinka hän oli sen juuri saanut kiitoksena auttamisesta ja hän on nyt valmis auttamaan sillä seuraavaa tarvitsevaa. Kaivaessaan omaa pankkikorttiaan esille - tankatakseen sillä oman autonsa, hän kertoi miehelle:
" Minä olen uskovainen nainen ja henkilö jolta tämän rahan sain on hänkin uskovainen. Olen varma, että hänkin sanoisi, että nyt sinä tarvitsit sitä seteliä kipeämmin kuin minä."
Tätä tarkoitan, kun toivoisin, että uskosta voisi puhua paikassa kuin paikassa, kunhan se olisi näin luontevaa ja itsestään selvän kirkasta. Tällaiseen tyyliin ei sen vastaanottajalla ole 'nokan koputusta'.
Ollaanpa siis ajan tasalla paikassa kuin paikassa. Evankeliumi on ilosanoma, eikä sitä sovi piilottaa. Se pitää uskaltaa laittaa reippaasti ja rohkeasti jakoon. Kysehän ei ole mistään salaseurasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti