Lehdissä ja tv:ssä silloin tällöin kysellään, mitä suomalaiset haluaisivat tehdä koronan jälkeen.
Monien haave on päästä ravintolaan hyvälle aterialle tai istumaan rauhassa terassille. Erilaisiin tapahtumiin on jo kaipuu, ja lapset ikävöivät urheiluharrastuksiaan.
Minä haaveilen lastenlasten tapaamisesta ja heidän rutistamisestaan. Olemme kokoontuneet monena vuonna juhannuksen aikaan yhteen koko suurperheenä, ja niistä tapaamisista on jäänyt hyvä mieli. On riittänyt se, että on saanut katsella rakkaita kasvoja ja kuulla lasten iloisia ääniä pihamaalla.
Haaveilen myös, että pääsisin vielä matkustamaan Israeliin niin, että matkustaminen olisi turvallista riskiryhmäläisellekin. Haluaisin istua Gennesaretin rannalla ja muistella tapahtumia, jotka liittyvät Vapahtajan elämään. Katselisin järven takana sinertäviä vuoria, ja miettisin siellä sijaitsevia kyliä, joissa Jeesus kohtasi ihmisiä, paransi ja puhui taivaan valtakunnasta.
Olen jatkanut heprean opiskelemista, ja haluaisin kovasti päästä kokeilemaan puhumista. Olen osallistunut tänä keväänä Zoomissa hepreanryhmään. Vaikka etäopetus onkin kivaa ja toimivaa, se ei korvaa tositilanteita.
Nyt kun kevät etenee päivä päivältä, maisema vihertyy, tuomet alkavat tuoksua, käki kukahtelee ja mustarastas lurittelee, koronan kauhut tuntuvat olevan kovin kaukana.
Valo voittaa joka päivä yhä enemmän, toivo tavallisen elämän hyvien asioiden palaamisesta kasvaa yhä enemmän. Luottamus tulevaisuuteen on vielä hauras kuin perhosensiipi, mutta se on jo olemassa.
Jumala lupaa:- Minä tunnen ajatukseni, joita minulla on teitä kohtaan. Ne ovat rauhan, eivätkä tuhon ajatuksia - minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Jer. 29:11
 |
| Suomen kansallisperhonen paatsamasini |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti