On kulunut kaksi kuukautta siitä, kun palasimme Eilatista kotimaahan. Lentokentälle saapuminen oli yhtä juhlaa. Osa Salomen suuresta perheestä odotteli tulohallissa aukirullatun banderollin kanssa, jossa maailman paras mummi toivotettiin tervetulleeksi. Minuakin mies odotteli valkoisten ruusujen kanssa. Oli turvallista painautua tutunhajuista takkia vasten, tuntui, että olen kotona.
Kuusi viikkoa oli kulunut Israelissa kuin kuusi päivää. Kun päiviimme Eilatissa oli löytynyt rytmi, ne alkoivat suorastaan kiitää. Loppuaikana panimme herätyskellon soimaan aamukuudelta niin, että saimme päiviin lisää mittaa. Lopulta oli uskottava, että retriittimme Eilatissa oli ohi, ja oli kiskottava kiinni ylipainoisen laukkuni vetoketju. Mielen pohjalla oli kuitenkin haave siitä, että ensi talvena olisimme jälleen samassa paratiisissa. Ehkä olisimme silloin suuremmalla joukolla. Ehkä jotkut kanssamme blogi-matkaa tehneet olisivat mukanamme. Suunnittelimme, mitä kaikkea silloin ystävien kanssa yhdessä voisimme tehdä: kirjoittaisimme, maalaisimme, kävelisimme, uisimme, kävisimme ihmettelemässä erilaisten seurakuntien tilaisuuksia ja kokoontuisimme keskenämme vaikkapa alakerran synagogan rauhaan.
Koska itse nautimme olostamme - levosta, kauneudesta, hyvästä ruuasta ja monista mukavista puuhista, luotamme siihen, että ystävämmekin tulisivat viihtymään. Niinpä esitänkin tässä Salomen ja minun yhteisen kutsun: jos Jumala suo - ja rauha jatkuu - niin emmekö lähdekin tammikuussa 2014 joukolla Punaisen meren rannalle!
Jos aika Eilatissa kului kiitämällä, sama vauhti jatkui täällä koti-Suomessakin. Kirkkovuodessa laskeuduttiin ensin paastoon, ja sen jälkeen päästiin juhlimaan pääsiäistä. Piirtämäni tyttö viipyy vielä pääsiäisen tunnelmissa. Hän on täynnä pääsiäisen iloa, ihmetystä ja rauhaa. Pääsiäinen ei pääty juhlapyhien loputtua, sen ihmettä voi pysähtyä miettimään vaikka joka päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti