Kauneuden kokemisesta

Silloin kun minulla ei vielä ollut yhtään lastenlasta, ajattelin usein, että sitten kun joku pieni aikanaan saapuu, menisin tämän uuden ihmisen kanssa metsään. Istuisimme yhdessä maassa kuin kaksi menninkäistä. Korkeiden hapsuheinien keskellä katselisimme, kuinka tuuli keinuttaa kukkia ja oksia, miten kaikki tuoksuu ympärillä: puut, ruoho ja maa.

Nyt kun lastenlapsia on seitsemän, yritän aina vuorollaan herätellä kutakin ihmettelemään luontoa.
Toukokuussa, kun kevät oli hehkeimmillään, olin kyläilemässä poikani perheen luona.  Talon vieressä joki kohisi  vaahtopäinä, notkossa kukkivat tuomet ja mustarastas lauloi herkeämättä. Kävin silloin kolmevuotiaan neidin kanssa tällaisen keskustelun luonnosta ja sen kauneudesta.
          - Oletko huomannut, kuinka kaunista nyt on? Oletko kuullut käen kukkuvan?
          - En, mutta riikonkukko räkäs.
             Hämmästyin kovin ilmaisua ja yritin korjata: - Tarkoitat kai, että rääkäisi.
             Tyttö ei antanut periksi: -  Ei, riikinkukko räkäs.

Usein toistellaan kliseeksi muuttunutta lausetta siitä, että kauneus on katsojan silmässä. Tämä filosofi Immanuel Kantiin liitetty lause kertoo siitä, että kauneuden kokeminen on oma lajinsa.

Raamatussa ei ole pitkiä, hymisteleviä kuvauksia luonnosta. Kirjan kieli on lyhyttä ja selkeää. Kun vakoilijat palaavat tarkkailtuaan Israelin maata, he kuvailevat sitä vertauskuvallisesti, että maa virtaa maitoa ja hunajaa.

Kauneuden tekee ongelmalliseksi se, että sitä ei voi määritellä. Se mukana klassisessa kolmikossa, johon kuuluvat kauneuden lisäksi hyvyys ja totuus. Näissä kaikissa kolmessa on jotain samaa, ne täydentävät toisiaan, vaikka ne eroavatkin toisistaan. Kun kauneuden yhdistää totuuden pariksi, niin tulokseksi saadaan tarkoituksenmukaisuus.


Näin kesän keskellä on helppo nähdä Jumalan maailman kauneus ja tarkoituksenmukaisuus. Voi vain kiitollisena hämmästellä, miten  tällä maaplaneetalla ihmislaji pystyy elämään juuri sille sopivissa olosuhteissa: on valoa, lämpöä, vettä ja syötävää. Kaiken lisäksi saadaan nauttia monenlaisesta kauneudesta. Auringonlaskut ovat varmaan näitä ihmiskunnan ajasta tai paikasta riippumattomia ehdottoman kauneuden kokemuksia. Ihminen ei voi omistaa auringonlaskua, eikä siihen liity mitään hyötynäkökohtia. Hän vain katselee sitä puolueettomana ja  nauttii mieli avoimena.

Luomiskertomuksessa (1. Moos. 1:31) kun Jumala oli saanut luotua valmiiksi taivaan ja maan ja kaiken, mitä niissä on, hän oli tyytyväinen. Raamattu kertoo, että "Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää".

Tämä lause sisältää varmaankin ajatuksen, että kaikki on kaunista ja tarkoituksenmukaista.

Raamatussa ihastellaan myös Jumalan viimeisintä luomistyötä, ihmistä ja hänen ulkonaista kauneuttaan. Laulujen laulussa 4:1 sulhanen ylistää morsiantaan: - Miten kaunis oletkaan kalleimpani, miten kaunis on katseesi! Kyyhkyjä ovat sinun silmäsi hunnun verhoamat.

Toiminta, johon yhdistyy hyvyys ja totuus, on myös kaunista. Sitä tapaa, millä Jeesus kohtasi ihmisiä, voidaan sanoa kauniiksi. Kauniin pyyteetöntä on myös kertomus laupiaan samarialaisen toimimista.

Raamatun viimeinen kirja, Johanneksen ilmestys, sisältää kauniita ja lohduttavia kuvia uudesta taivaasta ja maasta. - Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas  ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta enää ollut.
Luku 21 puhuu vielä Uuden Jerusalemin kauneudesta, ja kertomus jatkuu vielä luvussa 22 elämän veden virran kuvailuna . Virran, jonka keskellä kasvaa elämän puu, joka antaa vuodessa kahdettoista hedelmät, uuden sadon kerran kuukaudessa, ja sen lehdistä kansat saavat terveyden.
Ajattelen, että näissä Raamatun viimeisimmissä luvuissa löytyvät kaikkein kauneimmat "luontokuvaukset".


Kuva Magdaleenan Isovanhempien lauluja-sarjasta  

Asento - Lepo!

Kuva: "Työ miehen tiellä pitää." Martta Wendelnin maalauksen mukaan Salome.

"Jos voitan lotossa, lopetan työnteon," kuulin kioskilla erään nuorehkon henkilön sanovan, ja näin ajattelee varmaan moni muukin kuin hän. Jumala kuitenkin loi työtätekevän ihmisen. On kohtalokas erehdys ajatella, että arkityö olisi jotenkin vähäarvoista tai nk. välttämätön paha. Työ kuului Jumalan alkuperäiseen suunnitelmaan. Ihminen asetettiin paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä. Huom! Siinä yhteydessä jaettiin maailmalle myös ensimmäinen luonnonsuojeluohjelma!
Lankeemuksen eräs seuraus oli kuitenkin se, että työ tuli raskaaksi. Onneksi Jumala määräsi meille myös lepopäivän, sekä ohjeet siitä, miten se kannattaisi viettää, että siitä saisi maksimoidun hyödyn.

Tämän ajan kummallinen ilmiö työn suhteen on se, että toisilla työtä on liikaa, toisilla ei ollenkaan. Äärimmillään tämä ongelma ilmenee - toisesta päästään työttömyytenä ja toisesta päästään burn-outina. Nobel-palkinnon voisikin myöntää sille, joka keksisi miten työt voisi jakaa tasaisemmin.

Tiedotusvälineistä saimme kuulla, että noin kolmasosa suomalaisista jäi kesälomalle juhannuksesta. Suomi lepää siis nyt arkityöstään. Nyt voi reissata ja touhuilla sitä sun tätä. Se on mukavaa - koko perhe yhdessä tai kaveriporukassa. Mutta lepääkö tässä lomameiningissä myös sielu? Milloin ja missä sielumme lepää, ja mitä sielun lepo ylipäätään tarkoittaa?

Raamatun lohduttavimpia kohtia on Matt. 11:28, jossa Jeesus lupaa antaa levon "sielullemme". Aivan kuin se sanoisi, että meidän on syytä antaa myös sielulle lomaa. Siis sieluni, eli mieleni, tahtoni ja tunteeni kaipaavat myös saada säännölliset lomapäivät.

Omasta kokemuksestani tiedän, että on huomattavasti helpompi antaa lepotauko keholle kuin sielulle. Minä olen usein aivan pyörryksissä kantaessani huolta kaikista mahdollisista asioista. Samalla kadehdin omaa aviomiestäni, joka osaa ottaa kepeästi käyttöönsä seuraavan raamatunpaikan: "Heittäkää kaikki murheenne Hänen päälleen, sillä Hän pitää teistä huolen."
Vaikka meillä avioparina on pitkälti samat murheet, niin suhtautuminen niihin on meillä erilainen.
Murehtiminen on sielulle raskasta työtä. Ikäväksemme joudumme kuulemaan ja lehdistä lukemaan, että juhlien, samoin kuin perheiden loma-aikojenkin jälkipyykkinä ovat usein suuret murheet.

Vihollinen on sielumme rauhan anastaja. Se haluaa meidän olevan loppuunkuluneita tai lopenväsyneitä. Kaikki muistavat jo kouluajoiltaan Raamatun kertomuksen kahdesta sisaruksesta - Martasta ja Mariasta. Maria osasi laskeutua Jeesuksen jalkojen juureen lepäämään ja kuuntelemaan, kun taas Martta touhusi keittiössä ja murehti. Jeesus ei moittinut Marttaa siitä, että Martta kokkaili, ei - Hän nuhteli Marttaa siitä että Martta murehti. "Martta, Martta, moninaisia sinä murehdit".

Ei maailma, eivätkä meitä rassaavat ihmiset muutu. Minun itseni ja asenteitteni on muututtava. Osaisinpa minäkin joka tilassa heittää tärkeät ja vähemmän tärkeät murheeni, huoleni ja väsymiseni Hänen päälleen. Tiedän kyllä, että Hän rakastaa, virkistää ja pitää minusta huolen. Tiedän sen - mutta muistanko sen 'murheiden heittämisen' myös toimittaa, sillä sitä ei voi tehdä kukaan muu kuin minä itse?

"Ihan kauhee!"

Maalaisimme vesiväreillä neljän tytön kanssa tuvan pöydän ympärillä. Joukon nuorin, kolmevuotias neiti, kurkotti pöydän pöydän yli, vilkaisi vihreää naista, jota olin parhaillaan tekemässä  ja huudahti järkyttyneellä  äänellä:
 - Ihan kauhee!
Isot siskot yrittivät parhaansa mukaan hyssytellä, ettet voi sanoa noin mummin työstä, mutta tyttö toisti vakavana päätään vahvistukseksi nyökyttäen: - Se on ihan kauhee!

Luther puhuu Tienviittoja-nimisessä hartauskirjassa siitä, miten myös ihmissuhteissa voidaan olla ankaria ja nopeita tuomitsemaan. Hän muistuttaa , että usein kuvittelemme itse olevamme hyviä ja  toimivamme oikein, mutta kun näemme lähimmäisessä pienenkin vian, se kasvaa mielessä suureksi ja peittää hänessä olevan kaiken hyvän.

Luther kertoo esimerkin: Jos näen, että jollakin henkilöllä on kultainen puku, mutta siinä kulkee valkoinen lanka, niin alan tuijottaa vain outoa valkoista lankaa sellaisella haukansilmällä, että toisen koko kultainen puku muuttuu mielessäni mitättömäksi. En tule ollenkaan ajatelleeksi, että minulla itselläni on karkea puku, jossa on vain yksi kultainen lanka.
  Kun alan halveksia ja tuomita toista, alkaa kierre, jolloin toinen  puolestaan pyrkii antamaan samalla mitalla takaisin. Hän puuttuu kaikkeen ikävään, mitä puolestaan minusta löytää.
Näin alkaa kierre: kauna ja kyräily. Joskus jopa riitely ja repiminen.

Kirjailija Elma Aaltonen on puhunut lapsille kirjassaan Anna kulkee enkelin kanssa rakkauden silmälaseista, jotka nenälle nostettuina saavat katsojan näkemään lähimmäisensä uudella tavalla. Lasien läpi katsova näkee selvemmin asioiden syyt,  hän näkee toisen ihmisen samanlaisena keskeneräisenä ja  vielä keskellä kasvamisen prosessia olevana kuin itsensäkin.

Rakkauden silmälasit voivat kuulostaa naiivilta ja lapselliselta, mutta kaikessa kanssakäymisessä varsin hyödylliset.
Raamattu sanoo Pietarin kirjeessä saman näin (1. Piet. 4:8): 
Rakkaus peittää paljonkin synnin.

Vihreä nainenkin taitaa olla varsin kelvollinen, vaikka raukalla on silmä poskella, ja korvakin häneltä näyttää puuttuvan.  

Suven suloinen joutilaisuus

Juhannuksena 1927

Ystäväni, joka tuntee minut vuosikymmenien ajalta, sanoi kerran: - Olet aina joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Nykyhetkessä käyt vain piipahtamassa.

Lausahdus oli pysähdyttävä ja sai aikaan paljon tutkiskelua. Ystäväni itse osaa tarttua hetkeen. Kun omenapuut toukokuussa kukkivat valkohunnuissaan, hän istui kokonaisen päivän vain omenapuun alla. Hän yritti imeä itseensä mahdollisimman monella aistilla vaikutelmia: tuntea auringonlämmön ihollaan, haistaa kukkien hennon tuoksun, nähdä edessään juoksevan virran vaihtuvat värit, kuulla lintujen keväthuudot veden yllä. Makuaistin tuoma elämys jäi ehkä puuttumaan, mutta senhän saattoi korvata runoissa, jotka syntyivät pitkän valoisan päivän kuluessa omenapuun alla.

Salome ja minä juttelimme, että tarvitsisimme kumpikin tässä hetkessä elämiseseen harjoitusta. Päivät kuluvat helposti tehtävästä toiseen rientäessä, teemme useita asioita yhtaikaa. 

Kuitenkin hetkiin tulee kauneus juuri pysähtymisessä, siinä että osaa olla kaikin aistein läsnä kulloisessakin tilanteessa.
  Olen yrittänyt keskittyä syömään aamupalaa niin, etten samalla lukisi sanomalehteä, vaan keskittyisin jokaisen suupalan makuun. Tai kun kävelen postilaatikolle, en panisikaan mp3-soitinta korvilleni ja kuuntelisi samalla hepreaa, vaan keskittyisin katselemaan tien reunalla kasvavia kukkia, poimisin niistä vaikkapa kukkakimpun.

Juhannuskuvassa vuodelta 1927 on äitini perhe. Siinä hän on 12-vuotias, hän istuu oman äitinsä, isänsä ja veljensä kanssa veneessä onkimassa. Hetki on heidän elämässään varmaan ainutlaatuinen, arkena maalaistalon työt juoksuttivat heitä aamusta iltaan. Niitä riitti välillä jopa liiaksi asti. 

Sekin että he ovat perheenä koolla on ainutlaatuista. Parin vuoden kuluttua kuvassa näkyvä veli on jo kuollut keuhkokuumeeseen, eikä perheen äitikään elä kauaa sen jälkeen. On kuitenkin hyvä ajatella, että kuvassa he ovat vielä yhdessä, että he ovat kenties tuossa hetkessä onnellisia.

Raamattu muistuttaa monessa kohdassa hetkien merkityksestä. Psalmissa 118 sanotaan:
 "Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt".
Jatkona kaikuu vielä kehotus siitä iloitsemiseen ja riemuitsemiseen. 

Yritetään mekin tänään nähdä juuri tämän päivän ja elettävän hetken arvo. 

 

Yöttömät yöt

                          Mökin kulmalla juhannusyönä

Istuessani eilen vastaleikatulla nurmella, valtavan vaahteran alla katsellen, kun suvun nuoriso kiinnitteli juhannuskoivuja porstuan pieliin, alkoi päässäni soida vanha, suomalainen kansanlaulu, jonka ensimmäisen säkeistön sanat kykenin vielä kansakouluajoiltani palauttamaan mieleeni.

"Juhannus on meillä herttainen, kirkas taivas on sininen.
Pirtti on jo pesty, puhtoinen, pihamaakin laastu on.
Koivujen lehvät portilla kuiskii, kesän juhlasta pihlaja kuiskii.
Metsiköstä kielot kannettiin, sinikukat huoneisiin."

Oi niitä aikoja, oi niitä aikoja - ne tahtoisin niiiin elää uudelleen. Lukiessani aaton iltapäivälehteä sain liiankin realistisen kuvan tämän päivän juhannuksenvietosta. Näin siinä uumoiltiin:
"Tulossa huikea juhannus! Mutta samalla... surullinen tosiasia on se, että keskimäärin 20 ihmistä ei enää palaa kotiin juhannuksen vietostaan."

Oi, oi. Minun mieleni ahdistuu ja rasittuu kaikkea tätä miettiessä. Voisiko maailma vielä alkaa tikittää aikaa taaksepäin?
Matti Vuori, edesmennyt europarlamentaarikko, kuvaili tätä aikaa todella rankasti maaliskuisessa Elämään-lehdessä. Tässä siitä pieni näyte:
" Meidän aikamme ihanneihminen on lapsen tasolle taantunut tunneköyhä narsisti, joka kuluttaa kuuliaisesti ja loitontuu yhä kauemmas aidosta elämänrytmistään. Yhteiskunta alkaa muistuttaa jättiläismäistä huvipuistoa, jossa karamelliväreissä kimalteleva tiedonvälityksen ja hömpän sekoitus houkuttelee yhä uusiin vempaimiin. Kaikki on kuin yhtä Linnanmäkeä, tamperelaisittain Särkänniemeä."

Mutta nyt takaisin juhannukseen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä - niin myös juhannuksella. Juhannuksen varhaisimpia nimiä ovat olleet mm.vakkajuhla ja Ukon juhla. Lounais-Suomessa ja ruotsinkielisillä alueilla juhlaa kutsutaan nimellä "mittumaari", joka on väännös keskikesään viittaavasta sanasta - midsommar. Nykyään käytössämme oleva juhannus-nimi tulee Johannes Kastajan nimen mukaan. 'Juhannus' on nimittäin Johannes-nimen vanhin muoto, ja nimi tarkoittaa - Jumala on armollinen. Monet kirkkokunnat viettävät juhannusta Johannes Kastajan muistopäivänä. Suomen kirkkoon tämä muistopäivä on tullut keskiajalla.

Luukkaan evankeliumin ensimmäisessä luvussa kerrotaan juhannuksen sankarin, Johannes Kastajan, syntymään liittyneestä ihmeestä, sekä siitä tehtävästä, johon hänet oli 'maan kansoille' lähetetty.
Johanneksen isä, pappi Sakarias ja hänen vaimonsa Elisabet olivat jo "iällisiksi tulleita", eikä heillä ollut lasta. Silloin ilmestyi Sakariaalle temppelissä Herran enkeli, joka sanoi: jakeet 13-14:
"...sinun rukouksesi on kuultu, ja sinun vaimosi Elisabet on synnyttävä sinulle pojan, ja sinun on annettfva hänelle nimi Johannes. Ja hän on oleva sinulle iloksi ja riemuksi ja monet iloitsevat hänen syntymästään.
jae 15:
"Sillä hän on oleva suuri Herran edessä; viiniä ja väkijuomaa hän ei juo, ja hän on oleva täytetty Pyhällä Hengellä hamasta äitinsä kohdusta.
jae 17:
"Ja hän käy hänen edellään Eliaan hengessä ja voimassa, kääntääksensä isien sydämet lasten puoleen ja tottelemattomat vanhurskasten mielenlaatuun, näin Herralle toimittaaksensa valmistetun kansan."

Tämä vaatimaton askeetikko kamelinkarvapuvussaan, Johannes, joka itse asiassa oli Jeesuksen serkku ja vain kolme kuukautta häntä vanhempi, pantiin 'käymään' Jeesuksen edellä --- jotta isät tajuaisivat kasvattaa lapsensa viisaasti ja jotta ne, jotka olivat pudonneet tasaiselta tieltä, voisivat sieltä jälleen nousta ja saada uuden, ihmisarvoisen alun elämäänsä.
Johannesta ei lähetetty vain sille aikakaudelle, eikä vain Israelin lapsille, vaan meille kaikille - tänäänkin - ja ehkä erityisesti juuri meille ja erityisesti juuri tänään. Vierelläkulkijoita tarvitaan.

Iloista juhlaa

 Mucha-tyyliin piirtämäni tanssiva ja soittava tyttö

Suomi on aloittanut auringossa ja luvatussa helteessä keskikesän juhlan vieton. Juhannus on yksi juhlista, joihin suomalainen vuodenkierto rakentuu joulun ja pääsiäisen ohella. Se on kuin yksi vuoden kivijaloista.

Valkoiset ruusut ja ovipieleen pystytetyt koivut, pihanurmikolla hulmuavat ja kiljahtelevat lastenlapset, aikuiset lapset istumassa ja juttelemassa piirissä valoisassa kesäyössä, samalla kun vävyt vahtivat grilliä ja kantavat  lautasellisittain grilliherkkuja. Tästä hellyttävästä näystä  minun juhannukseni muodostuu.

Israelissa vuodenkierto rakentui Jeesuksen aikana ja perustuu vieläkin uskonnollisiin juhliin. Jo viikoittainen sapatti on yksi juhla, jota varten juutalaiset pukeutuvat parhaimpiinsa ja hiljentyvät, niin että se näkyy ja tuntuu yhteiskunnassa. Parhaillaan Jerusalemissa keskustellaan sapattisääntöjen löysentämisestä, että turistien olo sentään helpottuisi. Seisova liikenne on melko hankala juttu!

  Häät olivat israelilaisista perhejuhlista suurin, niiden viettämisestä kerrotaan Raamatussa vertauksia tai tapahtumia.  Muistamme varmaan Kaanaan häät, miten siellä viini loppui, ja kuinka häävieraaksi kutsuttu Jeesus muutti veden ensiluokkaiseksi viiniksi. 

Viime sunnuntain saarnatekstin lopussa (Luukas 15: 8-10) on kuvaus naisesta, joka pitää improvisoidut juhlat, joihin hän kutsuu ystävänsä ja naapurin naiset. Hän on kadottanut otsaripaansa kuuluvan hopearahan. Itämailla tällainen otsaripa oli häälahja, se oli samalla naisen kukkaro sekä koriste. 

  Kadonneen rahan etsiminen on vaivalloista: nainen sytyttää sitä varten lampun ja lakaisee huoneen nurkasta nurkkaan huolellisesti. 

  Kun raha sitten löytyy, ilo on suuri. Lyhyessä kolmen jakeen mittaisessa kertomuksessa ilo toistuu kaksi kertaa. Kun nainen kutsuu ystävättäriään kanssaan juhlimaan, hän sanoo heille: - Iloitkaa kanssani!

Ja Jeesus tiivistää lopussa kertomansa, että näin myös Jumalan enkelit iloitsevat jokaisesta ihmisestä, kun tämä palaa takaisin Jumalan yhteyteen.

Ilo on pikku tarinan keskeinen sana. Toivotan lukijoillemme oikein iloista juhannusta!

  

Lampaan elämää

Lammas on syntynyt lapsenlapsen pensselistä kiinalaiseen tyyliin

Kuva Negevin autiomaasta. Paimentolaistelttoja vuorenrinteellä oikealla

- Kyllä noin iso lauma tarvitseekin häntäpään valvojan, sanoi pikkuserkkuni, kun viime sunnuntaina kukkakävelyjoukkomme (lähes 40 henkeä) nousi vanhaa sukupolkua puronotkosta - minä tosiaan viimeisenä hyttysiä huiskien.

Kun kuljin siinä joukon hännänhuippuna, mieleeni nousivat nyky-Israelissakin tutut lammas- ja vuohilaumat, joita matkailija näkee eri puolilla maata. Jopa Jerusalemiin noustessa voi vuoren rinteillä nähdä paimentolaistelttoja ja paimenia lampaineen. Vastakohtaisuus vieressä olevan modernin kaupungin kanssa on häkellyttävä.

Monet paimentolaiset ovat kuitenkin niin tottuneet omaan elämäntapaansa, etteivät edes halua muutosta. Viime viikolla Etelä-Israelissa sijaitsevan Beershevan pääkadulla pidettiin mielenosoitus, jossa 3000 paimentolaista Negevin autiomaasta marssi sitä vastaan, että Israelin valtio tarjoaisi beduiineille vesijohdoilla ja viemäreillä varustetut uudet asunnot.

  

Paimentolaisten elämä on siis vielä täysin tätä päivää. Viime sunnuntain saarnatekstissä (Luukas 15: 1- 7) Jeesus  puhuu paimenesta, jolla on sata lammasta, mutta joka jättää 99 lammastarhaan ja lähtee etsimään yhtä kadonnutta.  Tätä vertausta käytetään kuvaamaan sitä, miten Jumalalle yksikin ihminen on tärkeä, kuinka hän on valmis näkemään vaivaa jokaisen takia, lähtemään, etsimään ja huhuilemaan.

  Ja kun vertauksen paimen löytää lampaansa, hän ei tyydy vain hoputtamaan sitä, että alapas nyt tulla, vaan hän nostaa väsyneen ja harhailleen lampaan hartioilleen.

Vertaus paimenesta ja lampaasta on tuttu kouluajoilta, mutta pari ajatusta vielä sekä paimenen ja lampaan näkökulmaan. 

Kuka muu voisi osallistua lampaan etsimiseen paimenen rinnalla? 

Minkä mallin tämä vertaus antaa seurakunnan toimintaan? Voisinko itse olla mukana etsimispartiossa? 

Voiko kaikista paikoista etsiä? Onko vääriä paikkoja etsimiseen?

Entä sitten lampaan osa? Mitä se voisi tehdä, että tulisi löydetyksi?

Näitä kysymyksiä pähkäilimme tällä viikolla naistenpiirissä järven rannalla sijaitsevassa kodassa, jonka ikkunoista näkyivät kaikki kesäillan heleät sävyt. Maisema täällä on kovin erilainen kuin Negevissä, mutta lampaan elämä on kaikkialla hyvin samantapaista.


     

Kukkakävelyllä

- Hei, onks tää jokin virna?
- Mikä toi keltainen on tuolla ihan vedenrajassa?
- Tulkaa varovasti sitä lankkua pitkin, ettette putoo puroon!
- Voi, miten komeita saniaisia!

Viime sunnuntaina vietettiin pohjoismaista luonnonkukkien päivää. Meidänkin kylässä kokoonnuttiin  jo viidettä kertaa kukkia katselemaan luontoa harrastavan mieheni vetäminä. Tarkoituksena oli kiertää parin kilometrin mittainen kävelylenkki pellonreunoja ja metsäpolkuja pitkin ja tarkkailla niiden varrella kasvavia luonnonkukkia.
Joukkoon mahtui eri ikäistä väkeä. Pienintä kannettiin selässä ja vanhin kulki keppien kanssa. Eläimiäkin mahtui mukaan. Vanha valkoinen koira lönkytteli sujuvasti retkeläisten jaloissa. Vuosi sitten joukkoa seurasi kultahäntäinen kissa.

Kukkakävelyn kasvilistaan tuli raapustettua tällaisia nimiä: ojakellukka, jättibalsami, niittynätkelmä, saksanhanhikki, terttualpi, kotkansiipi, metsän alvejuuri, hiirenporras, ahomansikka, pukinparta, päivänkakkara, metsäapila, ahomatara, pilvikirsikka, vuohenputki, koiranputki, karhunputki, timotei, puntarpää, tammi, vaahtera, tuomi, akileija, mustikka, vadelma, puolukka,vanamo, maitikka, illakko, koiranvehnä, lehtoluste, rätvänä, huopaohdake, nuokkuhelmikkä, metsäkastikka, ruusuruoho.

Tulimme siinä polkuja ja kyläteitä taivaltaessamme noudattaneeksi  juhannusviikolle sopivan Jeesuksen kehotusta:
- Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!
Älkää siis murehtiko: "Mitä me nyt syömme?" tai "Mitä me nyt juomme?" tai "Mistä me saamme vaatteet?" Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. (Matt. 6: 31-33)    

Löytöretkellä

Luopioisten kirkolla kokoontuva uskollinen ja lämmin naisten rukousryhmä oli kutsunut meidät 'hillanmarjat', eli vuoden alun israelinmatkaajat, tämän viikon torstaina kertomaan heille kuuden viikon pituisesta matkastamme Eilatiin. Matkan kohde ja matkan pituus oli herättänyt silloin, niin heissä kuin omissa perheenjäsenissäkin, hämmästystä ja uteilaisuutta. Eilat kun ei ole tyypillinen toiviomatkalaisten tutustumiskohde. Ryhmät saattavat lomailla siellä päivän, pari, uiden ja ottaen aurinkoa, matkallaan Jeesuksen jalanjäljille, Genesaretille ja Jerusalemiin. Matkalla kohti pohjoista on upea mahdollisuus bussin ikkunoista äimistellä Juudean erämaan karua kauneutta ja piipahtaa Kuolleella merellä.
.
Mekään emme olleet Eilatista kiinnostuneita turistikaupunkina, mutta silti tiesimme, että sinne meidän kuului mennä. Minä, joka en ollut saanut koottua laukkuuni kolmeakymmentä kiloa kesävaatteita, olin pakannut matkaamme myös lentolaukullisen vauvanvaatteita, jotta emme olisi lähteneet matkaan vajain kiloin. Perille tultuamme aloimme jännittyneinä odottaa mihin osoitteeseen ne pienoiset nutut ja potkupuvut mahtoivat olla menossa.

Oli kulunut jo kolme viikkoa. Olimme löytäneet kaupungista kaksikin seurakuntaa; karismaattisen Migdal Highin sekä kansainvälisen Shelter-seurakunnan, mutta kumpainenkaan näistä ei tuntunut olevan etsimämme. Lopulta tajusimme kääntyä aina avuliaan, kristityltä tuoksuvan naisoppaamme puoleen. Kertoessamme pikkuruisista vaatteistamme katsoi hän meitä iloisen yllättyneesti ja kehotti meitä olemaan lauantai-iltana valmiina erääseen vierailuun. Taksi tulisi meidät hakemaan hotellin oven edestä.

Sitä lauantaita vietimme erään Hollannista neljä vuotta sitten alijan (=muutto) tehneen nuoren perheen kotona. Paikalla olivat n. 40-vuotiaat perheen vanhemmat, kaksi hollantilaista isoäitiä ja nuorenparin neljä lasta, joilla oli juuri meneillään pyhäkoulu, jossa tulkittiin vanhan testamentin lakia.
Pyhäkoulun päätyttyä saimme kuulla syyn miksi meidät ja matkalaukku oli tuotu tänne. Perheen äiti Henni työskenteli hollantilaisessa järjestössä, jonka nimi oli Koresh. Järjestö oli nimetty sen hyvän, Koores-nimisen Persian kuninkaan mukaan, joka juutalaisten pakkosiirtolaisuuden aikaan sai - tämän valloitetun kansan Jumalalta ?! - käskyn lähettää juutalaiset takaisin kotimaahansa ja kaiken lisäksi avustaa heitä jälleenrakentamaan Jerusalem ja siellä ollut, babylonialaisten 70-vuotta aikaisemmin tuhoama temppeli.

Tämä Koresh-niminen järjestö avustaa mm. maahanmuuttaneita, vähävaraisia eläkeläisiä, joista useat ovat joutuneet luopumaan koko eläkkeestään, muuttaessaan Israeliin. Holokaustin uhreja on myös yhä elossa. Hekin saavat tukea, lohdutusta ja avustusta, samoin kuin nuoret perheet, joilla on takanaan armeija, joka pojilla kestää kolme vuotta ja tytöillä kaksi.
Hannin erityisalaa ovat yksinhuoltajaäidit, ja nyt saimme häneltä kuulla kummia. Hennin hoidossa oli koko vuoden ollut eräs nuori äiti, jolla oli kaksivuotias tytär. Nyt tämä nuori nainen oli jälleen raskaana ja hän oli halunnut tehdä abortin. Henni oli kuitenkin saanut hänet luopumaan aikeestaan ja raskaus oli jo niin pitkällä, että synnytyksen laskettu päivä oli juuri se sama päivä, jolloin meidän oli määrä lentää kotiin; siis kolmen viikon päästä. Nyt ymmärsimme, että olimme saaneet olla tuomassa tälle pienelle sabralle (=näin kutsutaan maassasyntyneitä) kaukaa Suomesta 'tervetuloamaailmaan'-vaatteet ja se tuntui juhlalliselta.
Jeremias-vauva syntyi kolme viikkoa lasketun päivän jälkeen. Nyt meillä on sekä avustuskohde, että ikioma kummipoika Eilatissa, sekä myös työ, joka jossakin muodossa jatkunee, alkaen tammikuun 9. päivänä 2014 ja siitä viisi viikkoa kohti kevättä. Tälle matkalle on pyytänyt päästä mukaan jo muutama muukin innostunut, ja sepä meille sopii ja on mukavaa.
Tästä osoitteesta pääsee halutessaan  ko. järjestöä tarkemmin tutkimaan. Email: koresh.selah@gmail.com

Muistelua ja suunnitelmia

Olimme Salomen kanssa suunnitelleet, että tarjoamme Israelin matkan muistelutilaisuudessa seurakuntatalolla  challaa, juutalaista sapattipullaa ja nes-kahvia. Nes-kahvipurkki oli vielä aivan avaamaton, se tuotu tuliaisina Israelista. 

  Challa-pullasta  meille oli jäänyt mukava muisto. Aina sapatinaattona oveemme koputettiin ja huonepalvelija saapui pienessä pärekorissa olevan sellofaaniin käärityn pullan kanssa. Mukana oli  kortille kirjoitettu tervehdys: Shabbat shalom! Sapatin rauhaa!

  Netistä löytyy useita challan reseptejä, yhteistä kaikille kuitenkin on pieni sokerin määrä, mikä erottaa challan suomalaisesta pullasta. Challan ulkonäkö on ällistyttävän suomalainen, letitetty, munalla voideltu ja ruskean kiiltäväksi paistettu challa näyttää  kovin tutulta ja kotoiselta.

Oli hienoa saada kertoa seurakuntakeskukselle kokoontuneelle joukolle viime talven matkastamme. Itsellekin tammi-helmikuun tapahtumat Eilatissa alkoivat elää uudelleen. Ehkä joku kuulijoistakin innostui, kun kerroimme, että Lomamatkojen viiden viikon  Eilat-tarjouksen hinta on euroa vaille 1500. Matkaan sisältyvät suorat lennot sekä asuminen neljän tähden hotellissa. Lento lähtee 9.1. Ruokailuja hintaan ei kuulu, mutta kaupungin torilta saa ostaa kassi kaupalla edullisia vihanneksia ja  hedelmiä.

Tämä houkuttelukutsu on suunnattu myös kaikille blogimme lukijoille. Eilat on erinomainen lomapaikka keskitalvella, siellä voi helposti liikkua, uida ja kävellä. Viisi viikkoa on myös mainio aika harrastaa kunkin omia mielipuuhia: vaikkapa lukea, kirjoittaa, opiskella kieltä, maalata, valokuvata, tehdä ristipistotöitä. Voi myös keskittyä kerrankin rauhassa Raamatun lukemiseen sopivasti inspiroivassa ympäristössä. 

Eilatista on helppo matkustaa joko ryhmän mukana tai kaverin kanssa myös  Kuolleelle merelle ja Jerusalemiin.

Psalmissa 137 sanotaan: - Jos minä unhotan sinut, Jerusalem, niin unhota sinä minun oikea käteni. Tarttukoon kieleni suun lakeen, ellen minä pidä Jerusalemia ylimpänä ilonani.

Salome ja minä  täytimme oman challa-pullamme suklaahippusilla ja koristimme sen unikonsiemenillä. Paistoimme sitä hiukan lyhyemmän ajan, kuin ohjeessa oli suositeltu, mutta näin challa-pullasta tulikin juuri sopivan "raakaa". Huomasimme yllättäen omistavamme juutalaisen jauhopeukalon!

Jerusalem tammikuisessa auringonpaisteessa

Punaisen meren rantaa

Kuva kävelyreitiltä Akabanlahden rannassa

  

Kaipauksesta

Salome kirjoitti pari päivää sitten koti-ikävästä, hänen ikävänsä suuntautui Israeliin ja erityisesti Eilatiin. Tänä aamuna aamuhartaudessa Mari Leppänen puhui myös ikävästä. Hän oli juuri muuttanut uuteen asuntoon ja kaipaili kaikkia niitä edellisiä koteja, joita hänellä oli elämässään ollut, sekä paikkoja, joissa hän oli viihtynyt.
Itse olen tällä hetkellä melko rauhallinen, en tunne kaipaavani mitään. Olen täällä ikivanhassa talossa, mäellä, jossa sukuni on asunut 400 vuotta.  Kesän kauneus ympäröi, ja sisällä  pirtin hirsien luoma rauha.
Toki välillä lastenlasten kaipuu yllättää voimakkaana, silloin on tartuttava matkalaukun kahvaan ja lähdettävä rullaamaan pitkin ja poikin Suomea.

Viime viikolla Valamossa Torsti-filosofi puhui myös lyhyesti kaipauksesta. Hän on pitänyt kokonaisia kurssejakin samasta aiheesta, nyt hän mainitsi kaipauksesta pari-kolme näkökulmaa.

Fouerbachilais-marxilainen tulkinta näkee kaipauksen eroottisuuden etsintänä. Jos kaipuu ei löydä kohdettaan, niin silloin kaipuu kääntyy kohti taivasta. Tästä marxilaiset pitivät esimerkkinä Pyhää Teresaa (josta kirjoitin Teresan nimipäivänä huhtikuussa). Teresa kohtaa enkelin, joka lävistää keihäällä hänen sydämensä. Tämä voidaan tulkita eroottisena kokemuksena.

Augustinolais-kardinaalisen tulkinnan isä, Aurelius Augustinus 300-luvulta, puolestaan kirjoittaa, että kaikki ikävä on periaatteessa Jumalan ikävää. Ernesto Cardinal tiivistää vielä, ettei murhaaja murhaa, vaan etsii itse asiassa Jumalaa. Hän etsii täydellisyyttä, kaipauksen kohdetta.

Jos näin ajattelee, tästä näkökulmasta kaikki optiot, osakesalkut ja rahat ovat Jumalan etsimistä ja ikävää.

Jumala on kuitenkin se, joka on ensimmäiseksi etsinyt ja ikävöinyt meitä. Hän oikein kutsuu ja houkuttelee ihmisiä luokseen. Jumalan ikävöinnistä kertovat Jesaja 55 luvun alkujakeet:
"Kuulkaa kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen. Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa viljaa ilmaiseksi ja syökää, ottakaa maksutta viiniä ja maitoa!
Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä, mikä ei ole leipää, vaihdatte työstä saamanne palkan siihen, mikä ei tee kylläiseksi? - - - Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni, kuulkaa, niin saatte elää!"


Viime sunnuntaina tapasin neljä kaipaukseni kohdetta. Suvun nuorin esitteli mummille juoksu- ja pomppimistaitojaan. Yhdeksänvuotias juoksi kiihdyttävän junan rinnalla kirkkaanvihreässä mekossaan suuri tukka hulmuten. Ja pikkupojat halusivat minut kanssaan tramboliinille, missä he nujersivat  mumminsa kieppumalla niskassa ja työntämällä kanveesiiin

Kaipaus asuu ihmisessä, ja kaipaus on välillä  myös ihanaa. Kun kaipaa, niin tietää, että on joku tai jotain, mitä rakastaa.  
Kukkii kaipauksen sinireunainen ruusu.

Koti-ikävä

Tänään tuli postista esite ensi kevään matkapaketeista Israeliin. Ensimmäisinä olivat tarjolla viiden viikon talvitarjousmatkat mm. Eilatiin. Oma hotellimme kuului tarjouspakettien ryhmään ja sydämeen tulvahti valtava ikävä. Nyt olisi kaikin puolin helpompi lähteä matkaan, kun se ei enää olisi hyppy tuntemattomaan, kuten vuosi sitten. Nythän kaikki avustuskohteet ovat jo löytyneet. Nyt voisi etsimisen sijaan tarttua työhön.
Kaipuuta matkaan lisää myös se, että torstaiksi meidät on Magdaleenan kanssa kutsuttu Hämeeseen, Luopioisten kirkolle, pitämään Israel-iltapäivää. Kerromme tilaisuudessa vähän Israelin tämänhetkisestä tilasta, näytämme kuvasarjan edellisestä matkastamme, kerromme löytämistämme avustuskohteista ja ehkä tanssimme vähän hooraakin.
Israelista on kyllä yleensä vaikea puhua, sillä tuskinpa tänään löytyy ketään, jolla ei olisi henkilökohtaista mielipidettä Lähi-Idän tilanteesta. Monien mielestä ongelmien aiheuttaja on Israel, joka ei suostu palestiinalaisten vaatimuksiin. Toisten mielestä palestiinalaisten suhtautuminen on syynä alueen ylipääsemättömiin ongelmiin. Molemmat osapuolet ovat mielipiteistään niin vakuuttuneita, että yhteisen näkemyksen syntyminen tuntuu miltei mahdottomalta. Muslimit vaativat itselleen koko aluetta - aina Jordanista Välimereen, koska Israel on heidän historiallisten todisteidensa perusteella Palestiinan laiton miehittäjä? Onko se? Ja mistä tässä kaikessa oikein on kyse?
Hippu historiaa. Ei tarvitse olla kummoinenkaan tutkija huomatakseen, ettei Vanhan eikä Uuden Testamentin syntyaikana ole ollut maata nimeltään Palestiina. Raamatussa tämä alue esiintyy nimellä Israel, Kanaanin maa tai Luvattu maa.
Palestiina-sanan (hepr.Paleshet) latinalainen vastine on Filistea, joka taas merkitsee filistealaisten maata. Filistealaisia asui jo Aabrahamin aikoina Kanaanin maan lounaisrannikolla, kapealla rantakaitaleella, joka rajoittui pohjoisessa Jaffaan ja etelässä Egyptiin. Nykyinen Gazan kaista sijaitsee juuri tällä samaisella rantakaistalla. Kiinnostavaa onkin se, missä vaiheessa tämä "filistealaisten maa" on alkanut tarkoittaa koko "Pyhää maata." Siihen on olemassa oma historiansa
Esimerkiksi Matt 2: 6.
" Ja sinä Beetlehem, sinä Juudan seutu, et suinkaan ole vähäisin Juudan ruhtinasten joukossa, sillä sinusta on lähtevä hallitsija, joka kaitsee minun kansaani Israelia."
Samoin jakeessa Matt:2: 20.
"...Herran enkeli ilmestyi unessa Joosefille Egyptissä ja sanoi:"Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä ja mene Israelin maahan, sillä ne ovat kuolleet, jotka väijyivät lapsen henkeä."
Siihen aikaan kun "kaikki maailma oli verolle pantava" (Luuk.2:1) , sijaitsi tämä kolkka aivan silloisen maailman keskuksessa - kahden varhaisimman sivistyskehdon Mesopotamian ja Egyptin välissä. Sieltä oli yhtä pitkä matka Intiaan ja Espanjaan (=Iberia) ja samoin se toimi Aasiaa ja Afrikkaa yhdistävänä siltana. Tämä merkillinen asema oli kyllä Israelille hyödyksi, mutta samalla se oli myös sitä ympäröivien valtioiden tavoittelema alusmaa, ja joutui tästä syystä alituiseksi taistelutantereeksi.
Niin kävi myös 100 -luvulla, jolloin Rooman imperiumi oli laajimmillaan. Rooman tehokas armeija oli keisari Hadrianuksen aikana alistanut hallintaansa jo kaiken muun senaikaisen merkittävän osan maailmaa, vaan ei Israelia. Juutalaiset taistelivat ankarasti, sillä he eivät halunneet alistua pakanallisen Rooman vallan alle. Voittaakseen tämän sitkeän juutalaisen kansan, piti roomalaisten taistella tästä pienen pienestä maa-alueesta 69 vuotta. Kun juutalaisten kapina lopulta oli kukistettu (v.135 jKr), kosti keisari Hadrianus tämän häpeällisen ja häpeämättömän kapinan, nimeämällä juutalaisten Israelin Palestiinaksi, Israelin vihollisten, filistealaisten, mukaan. Palestiina on siis Rooman keisari Hadrianuksen tälle alueelle antama nimi.

Kuva: Jo heinäkuun 24. päivänä v.1922 oli tarkoitus jakaa Palestiina-niminen brittimandaatti arabien ja juutalaisten kesken niin, että Jordania olisi tullut arabeille ja Välimeren kaista juutalaisille

Pyhiinvaeltajia

Pyhän Paraskevan tsasounan ikonostaasi

Ikoni Pyhän Paraskevan tsasounasta

- Oletteko te pyhiinvaeltajia, kysyi eräs mies, joka istui travesan (ruokalan) edessä auringonpaisteessa ja silitteli pikimustaa Nipsu-kissaa. 

Katsoimme toisiimme yllättyneinä, emme olleet ajatelleet itseämme ollenkaan tällaisessa roolissa.

- E-ei, me ollaan Torstin kirjoittajakurssilla, vastasin, mutta äkkiä en ollutkaan asiasta aivan varma. Kenties  olemme olleet himpun verran myös pyhiinvaeltajia.

Valamossa näkee todellisia pyhiinvaeltajia, heidät erottaa jo vaatetuksesta, joka noudattelee väriltään ja malliltaan munkkien ja nunnien pukeutumista. He osaavat tietysti käyttäytyä jumalanpalveluksissa oikein: seistä, kumartua, sytyttää tuohuksen ja tehdä ristinmerkkejä sopivaan aikaan. 

Ennen vanhaan pyhiinvaellukset saattoivat kestää kuukausia, jopa vuosia. Monelle pyhiinvaellus oli niin rankka tehtävä, että jäi matkalle. Muutaman kilometrin päässä luostarista on kalliolla vaeltajan risti, siihen kohtaan on jonkin kulkijan matka katkennut.

Ehkä kiertelemällä ja katselemalla  pyhiä paikkoja, mekin olemme olleet eräänlaisia pyhiinvaeltajia. 

Kun vierailimme Lintulan luostarissa, vaelsimme metsän halki järven rannalla olevaan rauhalliseen niemennenään, jossa sijaitsee Pyhän Paraskevan puusta rakennettu, pieni tsasouna. 

Pyhä Paraskeva   syntyi noin vuonna 130. Hän oli varakkaiden vanhempien ainoa lapsi, joka peri suuren omaisuuden, jonka hän lahjoitti köyhille. Hänellä oli myös parantamisen lahja,  hän auttoi ihmisiä ja sai paljon seuraajia. Sitten hänet  vangittiin ja teljettiin vaarallisen käärmeen kanssa samaan luolaan. Paraskeva kuitenkin kohotti kättään ja siunasi käärmeen, jolloin se halkesi keskeltä. Ihme oli niin suuri, että hänet päästettiin vapaaksi. 23-vuotiaana Paraskeva pidätettiin kuitenkin uudelleen, jolloin hän koki väkivaltaisen kuoleman. Nuoresta naisesta tuli marttyyri. 

Olen miettinyt tällä viikolla näitä vanhoja kertomuksia pyhistä ihmisistä ja marttyyreistä. Kun ei ole elänyt elämäänsä niiden keskellä, tuntuu hieman hankalalta saada niistä otetta. Tarinat ovat saaneet  vuosisatojen kuluessa niin sileän muodon, etteivät ne heti avaudu. Jotkut näiden rohkeiden ja uskollisten alkuseurakunnan kristittyjen elämäntarinat ovat  säilyneet kuitenkin lähes 2000 vuotta. Ehkä sieltä kiiltäväksi hiotun kuoren peitosta löytyisi meillekin mallia ja rohkaisua kristittynä elämiseen.

Tänään viikko Valamossa umpeutuu. Matkalaukku odottaa jo pakattuna, on kotiinlähdön aika. 

Huoneeni hyllyn ortodoksisesta hartauskirjasta löytyy rukous, jonka voi huokaista matkalle lähdettäessä.

- Oi Vapahtaja, joka Luukkaan ja Kleopaan kanssa Emmaukseen kuljit, saavu nytkin Sinun palvelijaisi seuraksi heidän matkalle hankkiutuessaan ja päästä heidät kaikista vaaroista, sillä sinä voit kaiken, mitä tahdot, oi ihmisiä rakastava.

(Alussa mainittu kiiltäväturkkinen Nipsu-kissa on luostarin munkkien lemmikki. Ensi kesänä Valamossa aletaan  myydä Nipsu-kissan mukaan nimettyä salmiakkia.)

    

Terveisiä Lintulasta

Lintulan naisluostari puutarhan viinimarjapensaiden takaa kuvattuna

Kuva on Lintulan luostarin kirkon valoisasta ikonostaasiseinästä,  jonka on maalannut taiteilija  Petros Sasaki

Kurssimme vetäjä, Torsti alkoi puhua, ettei mistään saa niin hyviä vatruskoita kuin Lintulan naisluostarista, eikä kahvi maistu missään niin hyvältä kuin nunnaluostarin kesäisellä kuistilla. Enempää meitä ei tarvinnut yllyttää, sillä työpäivämme ovat olleet varsin tiiviitä, ja välillä kukkiva kesä on houkutellut kovasti meitä pihamaalle. 

Niinpä autoletka suuntasikin kohti naapuriluostaria. Sinne johti kyllä metsien läpi 18 km pitkä, houkutteleva vaelluspolku, mutta sen samoamiseen ei sentään aika riittänyt.

Lintulan luostari on aloittanut toimintansa Kivennavan Lintulan kylässä vuonna 1890. Sen perustamisessa luterilaiselle alueelle oli omat vaikeutensa,  sen ensimmäisten asukkaiden joukossa olikin paljon venäläisiä.

Sota kohteli Kivennavan Lintulaa ankarasti, luostari joutui evakkoon, ja sen esineistöstä pelastui vain yksi ainoa ikoni.

Vuonna 1945 sisaret saivat ostettua Heinävedeltä itselleen oman maatilan. Heillä oli luostarissaan oma pappi, mutta muuten sisaret toimivat apuna lähes kaikissa kirkollisissa toimituksissa.

Luostari sai alkuaikoina toimeentulonsa maanviljelyksestä. Nykyisin sillä on kynttilätehdas, joka tekee ainoana Suomen kirkkotuohukset. Lintula toimii myös matkailualalla, heillä on majoitustiloja ja myymälä. Vierailijoita käykin heillä vuosittain noin 25 000.

Nunna Kristoduli kertoi meille vierailijoille, että Lintulassa on tällä hetkellä 11 nunnaa. Tulijoita olisi paljon enemmän, kuin he voisivat ottaa vastaan. (Valamossa tilanne on päinvastainen, sinne toivottaisiin kovasti lisää uusia miehiä.)  Kun joku henkilö haluaa liittyä Lintulan sisarten joukkoon, hänen pitää ensin olla vuosi vapaaehtoisena, ja sen jälkeen hänestä tulee noviisi. Kolmen vuoden kuluttua hänet voidaan vihkiä nunnaksi. Nunna Kristoduli mainitsi, että nunnaksi vihittävä pukeutuu valkoiseen pukuun ja hänen hiuksensa ovat hajallaan. Näin hän näyttää ulkonaisestikin Kristuksen morsiamelta. 

Luostaria esitelleen Nunna Kristodulin lisäksi emme nähneet Lintulassa kahvia tarjonneitten tyttöjen ja matkamuistomyymälän ujojen poikien!!! lisäksi ketään muuta. Kun ajelimme "kotiin" Valamoon päin, mietimme, miten hiljainen ja syrjäinen paikka Lintulan luostari on. Valamossa on siihen verrattuna vilskettä. Luostariin saapuu päivittäin bussilasteittain väkeä, erilaiset kansanopistokurssit pyörivät ja talon varsinaisia asukkaita, munkkeja, näkee astelevan vauhdikkain askelin tukka ja parta viuhuen piha-alueella.

Varmaan Lintulassa on runsaasti mahdollisuuksia hiljaisuuden harjoittamiseen, itsensä tutkimiseen ja kilvoitteluun, josta nunna Kristoduli kirjoittaa kirjassaan Hiljaisuuden kosketus (Minerva Kustannus 2012).

Nunna Kristoduli sanoo, että kuuliaisuus lävistää luostarissa koko elämän. Kuuliaisuuden esikuvana on Kristus, joka ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan. Hän sanoo, että jos emme pyri hankkimaan itsellemme palvelualttiutta, elämästämme tulee suorastaan tarpeeton. Kuuliaisuutta voi hänen mukaansa opetella arkielämässä niinkin tutulla tavalla, että kuuntelee puolisoaan ja toteuttaa tämän pyyntöjä, keskeyttää omat puuhansa ja ryhtyy juttelemaan ja leikkimään lastensa kanssa. Nunna Kristodulin ohjeet kuuliaisuuden harjoittamiseen ovat yksinkertaisia, mutta vaativat valppautta tarjoutuvien tilanteiden suhteen. 

Ai niin, olivatko Lintulan tarjottavat herkullisia? Vatruskoiden olemus jäi meille arvoitukseksi, mutta saimme meheviä rahkapiirakoita! Erityisen hienoa oli istua avaralla, hyvin hoidetulla pihamaalla ja katsella kukoistavaa luostarin puutarhaa.
Kuvan ikoni on Lintulan kahvitteluhuoneesta.

Rauhaa, rauhaa

Kuva opistorakennuksen aulasta: Kaivolla

Yksi opistorakennuksen monista lasimaalauksista

Luokan edessä oleva ikoni, joka kertoo tarinan, miten pyhä kuva pelasti sodassa.

Valamossa kuljetaan pyhien katseiden alla. On hämmästyttävää, miten pyhät kuvat luovat ympärilleen lempeän ja turvallisen ilmapiirin. 

Luostarin äänimaisemaan kuuluu kirkonkellojen kutsu, ne helisevät vähän väliä. Laatokalla sijainnut Vanha Valamo muistetaan luostarin kelloista. Siellä oli valimo, jossa kelloja valmistettiin. Koskettava tarina on Vanhan Valamon pääluostarin kellosta, joka sodan lopussa löi 12 kertaa luostarin kuoleman merkiksi, ja jonka venäläiset räjäyttivät lopulta pirstaleiksi.

Valamon kesäiseen äänimaisemaan kuuluu myös punavarpusen kirkas laulu, säe, joka lintu vähän väliä toistelee. 

Kaikkialalla Valamossa  kulkijaa on ympäröimässä  rauha ja hiljaisuus.

Rauha löytyi erityisesti luostarin hautausmaalta, joka on kävelymatkan päässä varsinaiselta luostarialueelta. Ortodoksinen hautausmaa poikkeaa luterilaisesta siinä, että lähes kaikki ristit ovat puusta. Ajatellaan, että ihminen muistetaan  hänen kuoltuaan parin sukupolven ajan, sitten hänen muistonsa lähipiirissä häviää -  niinpä ristikin saa rauhassa maatua. 

Ortodoksisen hautausmaan ylläpito eroaa luterilaisesta. Luterilaisella hautausmaalla kulkevat suorat hiekoitetut käytävät, kun taas ortodoksisella hautausmaalla luonnontilaisten, ruohikon peittämien hautojen välillä kulkevat maastoa myötäilevät polut, joiden yli puiden juuret risteilevät. 

Erityisesti mieleeni jäi hauta, joka juuri nyt oli kukkivien kielojen peittämä, se näytti kauniilta ja levitti vienoa tuoksua ympärilleen. Se tuntui aika hienolta lepopaikalta. 

Kävimme tietysti Pentti Saarikosken haudalla. Sen puuristin koloihin oli työnnetty toistakymmentä kuulakärkikynää. Ajateltiin kai, ettei suurelta runoilijalta tule ainakaan kyniä puuttumaan. Torsti kertoi, kuinka Saarikosken haudalla käydään kohottamassa viinilaseja ja samalla kallistetaan kulaus myös runoilijalle. Ryhmäämme kuuluva lausuntataiteilija kunnioitti Saarikoskea lausumalla erään hänen runonsa, siitä tuli oikein pieni juhlahetki..

Poikkesimme myös Elina Karjalaisen ja hänen miehensä haudalla. Sen viereen oli rakennettu penkki- ja pöytäyhdistelmä, jolle halutessaan saattoi istahtaa juomaan termarista kahvia ja syömään evästä samalla kun muisteli läheistään. Kun edellisellä haudalla oli lausuttu Saarikoskea, olisin tällä haudalla halunnut ladella joitakin Uppo-Nalle-säkeitä, mutta en saanut suutani auki. Kyllä Uppo-Nallen äiti olisi sen ansainnut! 

Hautausmaalla oli myös karjalainen katoksellinen, puukaiverruksin koristeltu kaivo, joka oli ollut aikanaan kylän naisten ja nuorten kokoontumispaikka.  Siellä oli myös lahjoituksina tehty pieni rukouskappeli, jonka joku oli rakennuttanut kiitokseksi  parannuttuaan vaikeasta sairaudesta.

Ortodoksisella hautausmaalla on myös aina yksi avoin hauta, joka muistuttaa kuolevaisuudesta, että juuri minä voin olla seuraava tuonilmaisiin lähtijä.
Serafim Sarovilainen puhuu samasta asiasta rukouskirjassaan: - Herra sanoo: "Minä seison ovella ja kolkutan." Ovella hän tarkoittaa elämäämme, jota kuolema ei ole vielä sulkenut. 

Olen kuvaillut ortodoksisen hautausmaan ja koko Valamon hyvin idylliseksi paikaksi, mutta aina parhaimmassakin paikassa vaanii käärme. Täällä harmina ovat punkit, ja niinpä kahlattuamme polkuja, joiden molemmin puolin ruohot hipovat pohkeita, ei auttanut kuin  tehdä illalla punkkitarkistuksia. Mikään siis ei ole aivan täydellistä - ei edes Valamokaan kaikessa kesän lempeässä lämmössä ja kauneudessa.



Kuva Valamon hautausmaalta

Runoilija Pentti Saarikosken hauta (Kynät eivät näy tässä kuvassa!)

Kirjailija Elina Karjalaisen ja hänen miehensä hauta (Huom. eväittensyömis- ja seurustelupenkki!)

Terveisiä Valamosta

Kuva: Valamon kirkko

Kuva: Yksityiskohta Valamon kirkon seinästä

Kuva: Valamon luostariin johtava kuusikäytävä

Jo Valamon parkkipaikalle saapuminen oli kokemus. Siellä vapaaehtoiset, feresiin (pitkään puuvillakankaiseen liivihameeseen, valkoiseen puseroon ja esiliinaan) pukeutuneet naiset olivat vastaanottamassa ja neuvomassa, missä pitäisi ilmoittautua, ja missä majoitusrakennukset sijaitsivat laajalla luostarialueella.
Vapaaehtoisia täällä tuntuu riittävän. Luostarin varsinaisia asukkaita, munkkeja, näkyy piha-alueilla vähemmän. Yleensä he kiiruhtavat parrakkaina, pitkätukkaisina ja mustissa kaavuissaan määrätietoisin askelin paikasta toiseen. Travesassa (ruokalassa) heitä voi myös nähdä, sekä tietysti kirkossa jumalanpalveluksissa.

Ortodoksinen maailma on jäänyt melko vieraaksi, vaikka vuosikausien ajan luokallani on ollut ortodoksioppilaita, ja olen tehnyt paljon yhteistyötä heidän opettajansa kanssa. Kuitenkin olen jäänyt ortodoksisuuden suhteen jonkinlaiseksi sivustakatsojaksi.
Kun kuljeskelen luostarin alueella, tunnen, että täälläkin ortodoksisuus tulee vastaan juuri katselemisen ja näkemisen kautta. Joka puolella on suuria kullalla koristeltuja maalauksia. Travesan seinillä on tusinan verran pyhien kuvia, luokkahuoneemme etuseinällä on Kristus-ikoni, ja täällä keljassa (huoneessani) katselen parhaillaan ikonia valamolaisista pyhittäjäisä Sergeistä  ja pyhittäjäisä Hermanista keskustelemassa innokkaasti toistensa kanssa.
(Jo edelliseltä Valamon matkalta ostin täältä Pyhittäjä Hermanin ikonin, onhan meidän kotimme rakentajan etunimi myös Herman!)

Tietoa asioista saa tutustumalla ja opiskelemalla. Täällä olemiseen pätevät hyvin apostoli Filippuksen sanat: - Tule, niin näet! Joh. 1:46. Olemme käyneet kurkistamassa iltapalvelukseen, kuudelta pidettävään aamupalvelukseen en ole vielä jaksanut herätä. Tosin seisoimme palveluksessa tietämättömyyttämme miesten puolella, eikä ristinmerkin tekeminenkään vielä sujunut  kovin luontevasti.

Suomessa on ortodokseja nykyisin hieman yli 60 000. Heidän määränsä on kasvanut viimeisen parin vuosikymmenen aikana Venäjältä tulevien maahanmuuttajien myötä. Valamon luostari kuhisee kesällä elämää. Päivittäin piha-alueella vaeltelee suuria turistiryhmiä. Ortodoksisuuden opetus näyttää olevan hyvin suosittua. Poikkesin Valamon kulttuurikeskukseen tutustumaan rakukeramiikan näyttelyyn, mutta en päässyt edes sisälle, sillä koko iso sali oli täynnä nuoria ja keski-ikäisiä opiskelijoita, jotka kuuntelivat luentoa kilvoittelemisesta.
Paljon toimintaa luostariin tuo Valamon kansalaisopisto, jonka kurssit pyörivät vuoden ympäri. Itse olen täällä filosofi ja kirjailija Torsti Lehtisen luovan kirjoittamisen kurssilla. Hänenkin kurssinsa on niin niin täynnä, että osallistujien määrä hipoo jo seiniä.
Valamo elää ja voi hyvin. Tulen kirjoittelemaan vielä lisää terveisiä Valamon kesästä.

Luvattu maa

Ohjeita odotellessa

                                                                       Luvattu maa

Kanaanin maa, nykyinen Israel, esiintyy Raamatun ensiluvuissa nimellä "Luvattu maa". 1. Mooseksen kirjassa kerrotaan, että Abram (myöh. Aabraham) vaimoineen oli muuttanut sinne sukunsa kanssa kaukaa, Kaldean Uurista - Jumalan kehoituksesta. Tämä Uur-niminen kaupunki sijaitsi Mesopotamiassa, Eufratin rannalla, lähellä Persian lahtea. Sillä alueella oli noin v.1900 eKr. rykelmä suurkaupunkeja, joita yhdisti sumerilainen kulttuuri ja temppeli, joka oli omistettu kuunpalvonnalle.

Abramin isän nimi oli Terah. Hän oli monien jumalien kumartaja, mutta hänen poikansa Abram rukoili vain yhtä ainoaa Jumalaa. Abram oli suvussaan perintönä kulkeneen, tosin esi-isiensä hylkäämän, vanhan ja puhtaan uskonnon kannattaja.

Terahin kuoltua Abram sai Jumalalta käskyn lähtea Kanaaniin. Hän totteli ja hylkäsi tämän suuren sivistyskaupungin. Olikohan lähtö ollut helppo? Tunsiko hän siellä olevansa hengeltään vieras ja muukalainen, odotaessaan sitä kaupunkia, jonka rakentaja on Jumala?
1 Moos. 12:5-7
"Abram otti vaimonsa Saarain ja veljensä pojan Lootin ja kaiken omaisuuden, minkä he olivat koonneet, sekä ne palvelijat, jotka he olivat hankkineet Harranissa. He lähtivät matkalle Kanaanin maata kohti ja saapuivat sinne. Abram kulki maan läpi Sikemin paikkakunnalle, Mooren tammelle asti. Siihen aikaan kanaanilaiset asuivat siinä maassa. Herra ilmeistyi Abramille ja sanoi: "Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan...."

Kun Vanhan Testamentin kirjoitusten myötä kulkee tämän perheen matkassa Kanaanin maan halki, saa tästä miehestä, Abramista, sen vaikutelman, että hän on rikas, erittäin sivistynyt ja todellinen kansanjohtaja. Maan alkuperäisiä asukkaita olivat tällöin kanaanilaiset, jotka olivat sekakansaa; todennäköisesti foinikialaisia ja muita seemiläisiä kansoja, jotka olivat saapuneet maahan ennen amorialaisia, israelilaisia ja aramealaisia. Näin oli, mutta jostakin syystä Jumala lähetti sinne myös Abramin perheen, kaukaa Kaldean Urista.

Kun Abran täällä 'Luvatussa maassa' valitti Herralle lapsettomuuttaan ja hänelle luvattiin, että hän saisi pojan, ja että hänen jälkeläisensä tulisivat yhtä lukuisiksi kuin taivaan tähdet, niin hän uskoi Herraa ja 'Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi'. Tällöin Herra myös muutti nimen Abram - Aabrahamiksi, mikä tarkoittaa 'kansojen paljouden isä'. (Moos 17:5).
.
1.Moos. 13:15
"Kaiken maan minkä näet, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi ainiaaksi." .(Hepreaksi 'ooLaaM' tarkoittaa pituudeltaan tuntematonta aikaa)
1: Moos 15:18
"Sinä päivänä Herra teki Abrahamin kanssa liiton, sanoen:" Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan, Egyptin virrasta aina suureen virtaan, Eufrat-virtaan saakka."

Kun Adamille aikanaan lausuttiin kirous, niin Aabrahamille lausuttiin siunaus. Tosin tämäkin kaikki hyvä kumoutui seuraavien sukupolvien perheriitoihin. Seuraavan kerran Herra joutui Mooseksen johdolla pelastamaan kansansa takaisin 'Luvattuun maahan', tällä kertaa n.400-vuotta kestäneestä Egyptin orjuudesta ( Exodus. n.1450 eKr.). Ja jos Abramin aikana Kaldean Uurista lähti väkeä matkaan palvelijoineen ehkä muutama kymmen, nyt lähtee liikkeelle kokonainen kansa (4.Moos:2:32 mukaan 603.550 miestä, ynnä naiset, lapset ja palvelusväki.)
Kertomus sekä lähdöstä että 40 vuotta kestäneestä erämaavaelluksesta siunauksineen ja vitsauksineen, ovat meille kaikille jo alaluokilta tuttuja. Monen raskaan taistelun jälkeen kansa tuli lopulta perille, nyt jo toiseen kertaan, tähän heille luvattuun maahan.
.
Ja kolmas kotiintulo (paluu, exodus) tapahtuu juuri nyt, kaiken aikaa - tällä hetkellä - oman sukupolvemme nähden ja kuullen. Saamme todistaa omin silmin erään lupauksen täyttymistä.