Suolaa, suolaa, enemmän suolaa.

Se taisi olla Pelle Hermanni, joka huiskutti nuorimman tyttäreni aikaisessa Pikkukakkosessa, muutamia kymmeniä vuosia sitten, kaikkien temppujensa päälle 'enemmän suolaa', jotta hänen tekemänsä taikatemppu onnistuisi. Aika hassua, että tuo satusetä muistui mieleeni kun mietin kristityn roolia tämän ajan kovassa ja pilkallisessakin maailmassa. Mitä meiltä puuttuu, kun omasta uskostaan puhuminen on välillä niin hankalaa. Suolaako?

 "Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa." (Matt.5:13)

Jeesus opetti usein vertauksin. Eniten niitä on ottanut  talteen lääkäri Luukas, mutta on niitä runsaasti myös Matteuksella. Ylläoleva suolavertaus ei selityksiä kaipaa. Tiedämme, ettei ole mitään keinoa saada suolaisuutensa menettänyttä suolaa jälleen suolaiseksi. Ja me siis olemme tuo maan suola ja  meiltä siis odotetaan, että toisimme tähän maailmaan edes vähän makua --- ja sitä paitsi suolahan myös säilöö.

Viedä siis pitäisi - edes pieni ripaus erilaisuutta ja vaikka kuinka pikkuruinen tuikku, joka toisi valoa pimeyteen. Mauttomuutta ja pimeyttähän ympärillämme kyllä on riittämiin.

Olen lukenut - jostakin joskus - Kalevi Lehtisen melko masentavan lausunnon sinusta, minusta - meistä: " Meillä kristityillä on maailman paras myyntiartikkeli vietävänä maailmalle, mutta olemme maailman huonoimpia myyntimiehiä."

OLEMMEKO me kuin nämä siististi pinotut, rutikuivat puupökkelöt, jotka eivät puhu eivätkä pukahda. Minkälainen se kristityn sota-asu taas olikaan, josta Magdaleena blogissaan meitä muistutti? Mitä kamppeita olikaan syytä pitää maailman turuilla matkassaan? Uskon kilpi, alttiuden saappaat, totuuden vyö, vanhurskauden haarniska, pelastuksen kypärä ja hengen miekka. Nämä niskaan ja sitten menoksi. Niinkö?

Vaikealta vaikuttaa, mutta toisaalta Raamatussa on meille kaikille lupaus siitä, että valo voittaa aina pimeyden ja kehotus: *Nouse ja ole kirkas*.