sunnuntai 27. elokuuta 2017

Onnenpipanoita

Et varmaan ihan heti arvaa mitä pipanoita ovat nuo möykyt oheisessa kuvassani. Ne liittyivät saaristomme suuriin, kesähäihin, joihin tyttäreni oli kutsuttu kaasoksi ja joutui tässä asemassaan myös dekoreeraamaan kaikkea muutakin kuin morsianta.
Häät vietettiin perheen omalla saaristotilalla. Morsian tuotiin laituriin paikallisella vanhalla kalastaja-aluksella. Sulhanen odotti häntä laiturilla ja alttari ja musiikkilaitteet oli pystytetty rantakalliolle.
Onneksi sää suosi!!!
Nuo pipanat kuvassa - ovat hääpöydän koristeita - rannalta kerättyjä kiviä. Kun niitä katsoo tarkkaan huomaa, että niitä on asetettu aina kaksi samankaltaista vieretysten. Tästä lajittelupöydältä ne matkasivat pöytiin, nimilappujen ja viinilasien viereen - aina kaksi samanlaista vierekkäin - pariskunnille.
Kova työ oli ollut etsiä ne, mutta olivatpahan kauniit, eivätkä  maksaneet mitään.

Näistä hääparin kunniaksi kerätyistä kauniista luonnonkivistä tuli mieleeni eräs kirja, jonka ystävättäreni toi minulle juuri äsken katsottavaksi. Se on yli 500-sivuinen pokkari, nimeltään
"12.000 syytä olla onnellinen".
Tätä kirjaa ei varsinaisesti voi lukea, vain selailla. Se on kokoelma erään amerikkalaisen naisen kokemuksista - kaikista niistä asioista, joista hän on elämässään saanut sydämeensä onnentunteen. Gummerus on julkaissut tämän Barbara Ann Kipferin teoksen vuonna 1992. Se onko. kirjailijan
20-vuotisen työn tulos.
Suloisinta oli saada tietää, että ensimmäiset onnenaiheensa hän oli kirjannut muistiin jo 12-vuotiaana koulutyttösenä - pieneen kierrelehtiöön. Sittemmin vihot muuttuivat suuriksi ja lopuksi hänellä oli käytössään mikrotietokone.
Tämän kirjan aiheeseen - onnellisuuteen - sisältyy mielestäni suuri salaisuus. Kaikkea kun elämässä voi katsoa joko positiiviselta laidaltaan tai sitten roikkua kaiken aikaa pelottavan, negatiivisen pilven alla. Usein, jonkun mustan pilven lipuessa elämämme raskaan jakson yltä ja valo jälleen lisääntyy, joudumme toteamaan, että kaikella sillä mikä tapahtui, oli oma tarkoituksensa. Emme 'hämärinä hetkinämme' vain sitä vielä nähneet.
Vasta varjot tuovat valon ja muodon ilmi. Sen kaikki taiteilijat hyvin tietävät.
Tämä kirja toi mieleeni kuitenkin ikivanhan aforismin:

" Tärkeintä ei ole se miten on, vaan miten otan sen. Toinen kulkee kiittäen, toinen kiroten."




s





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti