Lehitraot, Jerusalem!

Lähes kaikissa Jerusalemista otetuissa mainoskuvissa loistelee Kalliomoskeijan kultainen kupoli, vaikka se edustaakin islamia. Niin tässä minunkin kuvassani.
Näkyyhän kuvassa myös rakennustelineiden lisäksi juutalaisuuden keskeisin ikävöinnin ja kaipauksen kohde: temppelin länsimuurin paikka, jonne hajaannuksessa olevat juutalaiset ovat kaivanneet rukoilemaan ja itkemään. Eipä ihme, että paikalle rakennettua muuria kutsutaan myös Itkumuuriksi.
Hepreaksi muuria kutsutaan nimellä Kotel.
- Mennään Kotelille, sanotaan.

Mieheni ja minä halusimme myös mennä Kotelille Jerusalemissa ollessamme. Se on Jerusalemissa käynnin keskiössä, tuntuu, ettei Jerusalemissa käynti ole mitään ilman sitä.

Muurin luona näkee ihmisiä kaikkialta maailmasta. Erityisen ilahduttavaa on nähdä afrikkalaisia värikkäissä puvuissaan.

Muistelin, kuinka toukokuussa 2017, kun olimme Salomen kanssa viikon Jerusalemissa, niin presidentti Trump saapui sinne yhtä aikaa ja sai Vanhassa kaupungissa aikaan mahtavat järjestelyt, koska halusi tulla muurille rukoilemaan. Sotilaita koulutettiin tehtäviinsä, ja jo päiviä aiemmin he asettuivat vartiopaikoilleen.
Silloin tunsi itsekin olevansa maailman politiikan sykkeessä.

Nytkin muurilla oli paljon sotilaita. He olivat kaikki naisia, ja heitä asettui riveihin noin kolmisen sataa. Ilmeisesti heillä oli menossa sotilasvala, koska he toistelivat johdetusti yhtä aikaa jotakin, mistä en saanut selvää.

Kun katselin näitä nuoria naisia, mielessäni suorastaan tytöttelin heitä, koska he eivät näyttäneet lainkaan vanhemmilta, kuin omat 14 - ja 15-vuotiaat tyttölapsenlapseni. Toinen "omista" tytöistäni olisi lisäksi ollut puoli päätä näitä kentällä seisovia pidempi.
Siksi olikin riipaisevaa ajatella, että nämä tässä ovat sotilaita, jotka valmistautuvat hyvinkin todennäköiseen sotaan.

Jo seuraavana iltana alkoikin Gazan rajalla tulla
raketteja, niiden määrä kohosi yhteensä yli 400. Tapahtumat olivat ilmeisesti alkaneet siitä, että Israelin puolelle kaivetun tunnelin päätä ei oltu tukittu, vaan sitä pitkin kulki neljä musliminaisiksi pukeutunutta sotilasta hajoittaakseen terroripesäkkeen.

Samalla kun sotilaita siirrettiin rajalle, tapahtui ihmeellinen varjelus. 50 sotilasta oli juuri poistunut bussista, bussinkuljettaja kääntänyt auton ja astunut itsekin hetkeksi ulos, niin bussiin osui raketti ja se räjähti.
Bussinkuljettaja käytti pelastumisesta kertoessaan sanaa: ihme.

Ben Gurionin sanoin: - Joka ei usko ihmeisiin, ei ole realisti.

Kun lähtöiltana odottelimme sherut-taksia, joka veisi meidät Ben Gurionin-lentokentälle, seurasimme TV-uutisia, joissa kerrottiin meneillään olevasta tilanteeesta. Sodan läheisyys turvallisessa Suomessa asuvalle tuntui käsittämättömältä.

Ystäväni Deborah, joka kuuluu järjestöön, joka tekee työtä holokaustivanhusten auttamiseksi, oli samana iltana avustuskäynnillä Ashdodissa työtovereittensa kanssa. Kun rakettituli oli meneillään, he saivat puhelimeensa viestin, jossa heitä kehotettiin nopeasti hakeutumaan suojaan. Aikaa olisi 1 min. ja 15 sek.
Eivät nämä 70-vuotiaat pystyneet niin nopesti kipaisemaan pommisuojaan - eikä varsinkaan heidän emäntänsä, 91-vuotias unkarinjuutalainen - vaan heidän tukensa ja apunsa oli ristiä kädet ja pyytää Abba-Isältä suojaa ja varjelusta.
Kaikki meni hyvin ja turvallisesti heidän kohdallaan. Parin tunnin kuluttua kun rakettituli oli hieman laantunut, he pääsivät palaamaan Jerusalemiin.

Myös me neljä Israelin kävijää, Ruut, Paavali, Tuomas ja minä, selvisimme ilman ongelmia yölennolle ja aamuksi kotiin.
Voisinpa vielä toivoa: - Lehitraot, näkemiin Jerusalem!